Jetset-elämää maailmalla – Kiiltokuvatyttö kertoo 80 vuotta täyttävän Eija Pokkisen tarinan

06.12.2019

Kirja-arvostelu: Eija Pokkinen kuvaa elämää vilpittömästi ja lämminhenkisesti, kuin parhaalle ystävälleen kertoen. Tuntuu, että paljon asioita tapahtui sattumalta.

Eija Pokkinen: Kiiltokuvatyttö. Docendo. 319 s.

Kun Eija Pokkinen syntyi joulukuun 6. päivänä vuonna 1939, oli Suomen itsenäisyyspäivä. Ja sota oli juuri alkanut. Pokkisen perheen koti oli Kirvun pitäjässä Karjalassa, mutta se oli muiden karjalaisten tapaan jätettävä, kun käsky evakkoon lähtemisestä kävi.

Eija Pokkinen kuvailee omaelämäkertansa Kiiltokuvatyttö ensisivuilla lapsuutensa ajan Suomea. Hän kertaa kansakunnan lähihistoriaa. Oman perheen evakkous päättyi Orimattilaan, mutta taakka painoi koko perhettä. Muistelojen apuna ovat olleet omien muistikuvien lisäksi äidin muistelmat ja haastattelut.

Vartuttuaan Pokkinen alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnät ovat säilyneet. Hän lainaa usein kirjoittamiaan tekstejä, joista on tunnistettavissa tyttömäinen tyyli. Päiväkirjatekstit paljastavat koulutytön elämää. Moni opettaja – niin hyvässä kuin pahassa – on jäänyt Pokkisen mieleen. Ihastuksia riitti joka sormelle.

* *

Pokkinen lähti jo nuorena ystävänsä kanssa reissaamaan Eurooppaan. Ensimmäiset matkat tehtiin liftaten, eikä rahaa ollut tuhlattavaksi. Jotenkin vain neuvokkaat nuoret saivat rahat riittämään ja siirtyivät maasta ja paikasta toiseen. Hän oppi monien kielten alkeet jo koulussa, ja matkanteko sujui, kun kielivaikeuksia ei ollut. Tutustuttiin ihmisiin, ja koettiin nähtävyyksiä. Yliopiston kieltenopinnot tukivat myöhemmin taitojen kehittymistä siinä missä kokemukset matkojen aikana opettivat käytännön kommunikointia.

Vaikka Pokkinen kertoo olleensa ujo, se ei tuntunut haittaavan ihmissuhteiden solmimisia. Karjalainen luonne auttoi. Hän tutustui matkojensa varrella mielenkiintoisiin ihmisiin, joiden avulla tuttavapiiri kasvoi. Kun Pokkinen löydettiin valokuvamalliksi, alkoi aivan uudenlainen elämä. Hän oli silloin vähän yli parikymppinen. Sattumaa oli paljon pelissä, mutta hän osasi luovia oikeisiin paikkoihin ja tutustua tärkeisiin ihmisiin; nuoren naisen sosiaalisuus auttoi verkostoitumaan.

Pokkisella on ollut ilmiömäinen taito päätyä suihkuseurapiireihin, mistä on taatusti ollut apua työtilaisuuksien saamisessa.

* *

Pokkinen loi mallinuraansa enimmäkseen ulkomailla. Koti oli välillä Pariisissa, välillä Milanossa, Barcelonassa tai New Yorkissa. Hän muutti paikasta toiseen, kun sopivia töitä tarjottiin. Reissuluonteen omaavan Pokkisen monet miesystävät tulivat ja menivät määrittäen osaltaan kaupungin, jonne pysähtyä. Suomessa oli ”tukikohta”, jossa hän pistäytyi silloin tällöin tehdäkseen mallin töitä tai päätyäkseen sitten elokuviin. Mallinuraa kesti vuodesta 1962 aina vuoteen 1971.

Kun Pokkinen tutustui Risto Jarvaan ja Jaakko Pakkasvirtaan, hänelle tarjoutui tilaisuus näytellä suomalaisissa elokuvissa. Ensimmäinen elokuva oli Onnenpeli (1965), jonka ohjasi Jarva ja käsikirjoitti Pakkasvirta. Pokkinen muistelee lämmöllä tuon elokuvan tekovaiheita. Hän sai olla mukana myös suunnittelemassa repliikkejä, joista osa päätyi elokuvaan. Elokuva avasi tien myös elokuvafestivaaleille, joista Pokkinen oli nuorena Euroopan-matkalaisena haaveillut. Myöhemmin Jarva ja Pokkinen kohtasivat jälleen, ja romanssi syntyi, mutta päättyi traagisesti Jarvan äkilliseen kuolemaan.

Unelma-ammatti taisi olla kääntäjän ura. Siinä yhdistyivät kaksi intohimoa: elokuva ja kielitaito. Pokkinen on kääntänyt elokuva-aiheisia kirjoja ja elokuvia melkoisen määrän muun muassa italiasta, ranskasta ja englannista.

Hän sai mieluisia tehtäviä, kun sai kääntää Love Kirjoille useita teoksia, muun muassa Jean Renoirin Elämäni ja elokuvani (1979), Federico Fellinin muistelmateoksen Fellini (1980) ja Francois Truffaut’n Elämäni elokuvat (1982). Sittemmin hän käänsi elokuva-aiheisia kirjoja muille kustantamoille. Moni muistaa Pokkisen nimen Ylen kanavilla nähtyjen elokuvien kääntäjänä.

Kronologisesti etenevässä Kiiltokuvatyttö-kirjassaan Pokkinen kuvaa elämää vilpittömästi ja lämminhenkisesti, kuin parhaalle ystävälleen kertoen. Tuntuu, että paljon asioita tapahtui sattumalta. Hän panee peliin koko elämän ja uskaltaa paljastaa myös monia kipeitä kokemuksiaan. Sellaisia ovat esimerkiksi monet eroon päättyneet miessuhteet. Hän on myös kokenut hyväksikäyttöä ja perheväkivaltaa, joihin vuosikymmeniä sitten on asennoiduttu aivan eri tavalla kuin nykyään. Vaiettu.

Hän pohtii, millaista mallin työ oli miesten maailmassa, jossa joutui myös kaltoin kohtelun uhriksi. Onkin hienoa, että Pokkinen uskaltaa nyt ottaa asiat esiin ja osaa verrata kokemuksiaan tietoisena tämän päivän kriittisestä suhtautumisesta; #metoo-kampanja on auttanut. Nyt ei tarvitse vaieta.

Vaikuttaa, että Pokkinen on pitänyt päiväkirjaa jokseenkin koko elämänsä ajan. Se huokuu asioiden yksityiskohtaisista, jopa valokuvantarkoista kuvauksista, sopivasti väritettynä. Ilman muistiinpanoja ei pystyisi kertomaan paikoista, kokemuksista ja tuntemuksista näin seikkaperäisesti.

Vaikka kirjan on kirjoittanut aikuinen nainen, tekstin tyylissä on paljon samaa intohimoa ja energiaa kuin koulutytön päiväkirjamerkinnöissä. Se lähentää kirjoittajaa ja lukijaa.

Marita Nyrhinen

Eija Pokkisen 80-vuotissyntymäpäivää juhlitaan 6.12.2019, Suomen itsenäisyyspäivänä. Juhlanäytös on Helsingissä elokuvateatteri Orionissa.

 

Pin It on Pinterest

Share This