Jarno Hietalahti hakeutuu ihmisyyden ytimeen – tietokirja filosofisen humanismin ideasta

Kuvat: Joonas Pennanen / Gaudeamus

Jos rohkenee kirjoittaa yleiskatsauksen humanismista ja humanistisesta ajattelusta, sopii syntyvän raportin nimeksi hyvin Ihmisyyden ytimessä. Jarno Hietalahti on rohjennut ja myös juuri niin teoksensa nimennyt (Gaudeamus, 2022).

Alaotsikko Filosofisen humanismin idea paljastaa, että Hietalahti on filosofi, ja voi hyvin olla, että yksi jos toinenkin muistaa hänen mainion Huumorin ja naurun filosofiansa (Gaudeamus, 2018) muutaman vuoden takaa.

Niin tuolloin kuin nyt Hietalahti kirjoittaa meille kaikille, eikä vain esimerkiksi kollegoilleen. Tyyli on jutustelevaa ja ammattitermejä kaihtavaa,  mannermaisen filosofiankirjoittamisen perinteitä tavoittelevaa, kuten Hietalahti itsekin määrittelee. Hyvä niin, sillä muuten teos olisi hieman oppikirjamainen rennosta otteestaan huolimatta. Ensin näet määritellään aihe, sitten kaivetaan esiin tuttu porukka antiikin ajoilta ja sen vauhdittamana lähdetään matkalle kohti nykypäivän post- ja transhumanismia.

* *

Näkyvästä historiallisesta juonteesta huolimatta Ihmisyyden ytimen pääpaino on humanismin idean selkiyttämisessä laaja-alaisen filosofisen pohdiskelun keinoin. Jutustellessaan Hietalahti tarttuu toistuvasti ja pelotta eri tahoilta humanismiin suunnattuihin ja suuntautuviin epäilyksiin ja kritiikkiin. Pelotta hän myös uskoo tekemiseensä. Esimerkiksi näin:”Teokseni osoittaa, että filosofinen humanismi on…” (sivu 12) ja ”Vastauksia annettaessa osoitan, että tyypillisesti humanismille esitetyt filosofiset haasteet perustuvat yksipuoliseen käsitykseen humanismista” (sivu 13).

Osoittaako Hietalahti mitä väittää, se voi paikoin jäädä makuasiaksi, mutta kyllä hän aina pontevasti perustelee näkemyksiään. Perusteluja toisinaan vaivaava runsassanaisuus, laveus ja toisteisuus palvelevat varmaankin aihepiiriin vasta tutustuvia.

Ongelmallisena tai ainakin pikku haasteena kirjan tarjoamassa humanismikuvassa olen näkevinäni sen, että Hietalahden humanismi tuntuu venyvän vähän joka suuntaan, kattavan lähes kaiken, kunhan ei lähdetä aatesuunnan perustaa, ihmisarvoa ja sen puolustamista, kyseenalaistamaan. Kun esimerkiksi posthumanisti korostaa muiden lajien merkitystä, kiirehtii Hietalahti vakuuttamaan, että totta kai kunnon humanisti ymmärtää myös muiden lajien ja niiden yksilöiden arvon ja merkityksen. Silti: ”Humanismin täytyy olla lämminhenkistä ihmiskeskeisyyttä…” (sivu 281) ja ”Humanismi nousee sortoa vastaan epätoivoisina aikoina, eivätkä ympäristöongelmat tai eläinten kärsimys ole suinkaan kategorisesti vastakkaisia asioita mainituille pyrkimyksille” (sivu 282).

Eivät ole ”kategorisesti vastakkaisia”, eivät, mutta silti mieleni tekee kritikoida Hietalahden humanismin puolustamista samoilla tavoin kuin tieteenfilosofi Inkeri Koskinen roimii toisen humanismin puolestapuhujan, Sami Pihlströmin, humanistisia kehitelmiä. Pihlström pyrkii Hietalahtea muistuttavin tavoin yhdistämään humanismin ja naturalismin sekä purkamaan lajien välistä hierarkiaa, ainakin teorian tasolla. Mutta entäpä kun laskeudutaan arkipäivän käytäntöön:

”Pihlström näet ilmoittaa, että ihmisoikeuksien puolustaminen on eläinten hyvinvointia vahvempi perustelu veganismille. Vastuun kantamisen [vain ihminen kantaa vastuuta ja voi tehdä oikein tai väärin] luomasta vääjäämättömästä hierarkiasta siirrytään siis hierarkiaan, jossa ihmisen kokemat välilliset haitat painavat enemmän kuin tehokasvatetun ja -teurastetun eläimen tuska” (Koskinen T&E-lehdessä, 1/2020).

Koskisen pointti siis on, että Pihlströmin ”ohuesta transsendentaalisesta humanismista” ei voi loogisesti johtaa hänen veganismikommenttiaan. Näkisin, että Hietalahdelle käy paikoin samoin: hän painottaa humanismin ja humanistin itsekriittisyyttä ja kykyä vaikkapa juuri kunnioittaa ja suojella luontoa, mutta kaikesta tästä huolimatta hän on kiinni ja irti pääsemättömissä ”lämminhenkisessä ihmiskeskeisyydessään”.

Isoiksi kysymyksiksi jäävät, onko siinä lopulta mitään moitittavaa, ja onko ihmiselle edes mahdollista toimia muusta kuin ihmisen näkökulmasta ponnistaen, ja jos ei, mitä ihmiseltä oikeastaan on oikeutettua vaatia ja edellyttää?

* *

Humanismia ehdottomasti tarvitaan, vahvaa ja ekologisesti valistunutta humanismia. Tuntuu kuin kaikki tämän päivän suuret, pitkälti globaalit ongelmat vaatisivat, suorastaan huutaisivat sen perään. Ja mikä oleellista, humanismi pitää ymmärtää juuri sellaisena kuin Hietalahti sen määrittelee, tutkivana, muuntautumiskykyisenä ja kantaa ottavana.

Hietalahti itsekin toteaa kirjansa varsinaisessa johdannossa, miten Venäjän Ukrainaa vastaan käymä raaka hyökkäyssota todistaa, ”että kaikille jokainen elämä ei ole arvokas”. Venäjä on pyrkinyt oikeuttamaan hyökkäyksensä Ukrainassa asuvien venäläisten tai venäjänkielisten pelastusoperaationa, mutta humaaneja ja humanistisia termejä käyttävä propaganda ei muuta muuksi kaiken jyräävää valtapolitiikkaa, siviilien sumeilematonta tappamista ja brutaalia tuhoamissotaa.

Humanistin tehtävä siis olkoon tilanteen eettisesti kestävä kuvaus ja analyysi sekä niihin perustuva kannanmuodostus. Humanismi nouskoon sortoa vastaan näinä epätoivoisina aikoina, kuten Hietalahtikin humanismilta odottaa.

Ilmastokriisi ja luontokato puolestaan haastavat erityisesti humanismin ja humanistin ajassa elämisen taidon, itsekritiikin vahvuuden ja vastuunkantokyvyn. Jos ja kun vain ihminen näkee luonnossa arvoa tai arvoja, jos vain hänelle teoilla ja asiaintiloilla on myös moraalinen ulottuvuus, jos ja kun vain hän kantaa vastuuta, niin juuri nyt on vastuunkannon aika.

Tällä kohtaa on pakko lainata yhtä jo edesmennyttä suurta suomalaista humanistia, Georg Henrik von Wrightiä, johon Hietalahtikin työssään viittaa:

”Meidän [ihmisten] täytyy tutkia uudelleen mahdollisuuksiamme ja arvioida tavoitteitamme – oppia pitämään itsemme kurissa voidaksemme järkevästi ohjailla myös tekniikan kehitystä. Toivon onnistuneeni osoittamaan, että tällainen uudelleen arviointi edellyttää uutta näkemystä ihmisestä ja hänen asemastaan (kurs. kh) siinä suuremmassa kokonaisuudessa, jonka muodostaa biosfäärimme tällä planeetalla.”

Näin von Wright jo vuonna 1980 teoksessa Humanismi elämänasenteena (Otava, 2007/1981).

* *

Kuten edellä kirjoitettu vähintään antaa ymmärtää, Hietalahden kirja inspiroi keskustelemaan sen kanssa. Teoksen sisältö on runsas, ja se jakelee hyviä vinkkejä, mihin kaikkeen muuhun lukemistoon voi ja kannattaa tarttua, jos aihe yhtäänkään kiinnostaa.

Ja hyvä olisi jos kiinnostaisi, sillä mikä voisi olla tärkeämpää kuin pohtia, keitä me oikein olemme, ja mikä se von Wrightin toivoma uusi näkemys ihmisestä voisi tai pitäisi olla.

Ihmisyyden ytimessä on tärkeä ja innostuksella kirjoitettu kirja.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua