Ja sitten taivaalta alkoi sataa napalmia – brittitoimittajan polveileva sotakirja kertoo maailmanpalon synkistä hetkistä

Kuvat: Celeste Sloman / Docendo

Tämän siitä saa, kun tilaa ansioituneelta kirjoittajalta sotakirjan, jonka rakenne ja esitystapa perustuvat aikaisemmin esitettyihin podcasteihin.

Käsissä on polveileva ja tämän tästä sivupoluille eksyvä kertomus, joka ei unohda muistuttaa kirjoittajansa aikaisemmasta osaamisesta, kontakteista ja vaikutusvaltaisista henkilösuhteista ärsytyskynnyksen ylittymiseen saakka.

Se, mikä toimii puhuttuna ja kotisohvalla kuulokkeista kuunneltuna, ei välttämättä toimi painettuna kirjassa.

Toistot ja kertaukset – usein kursiivilla – muistuttavat lukijoista laiskimmillekin, mitä näppärä puhuja/kirjoittaja juuri oli asiasta harvinaisen osuvasti todennut. Kai huomasit?

Sadisti suunnitteli, psykopaatti toteutti

Brittiläissyntyinen, nyt New Yorkissa asuva journalisti ja kirjailija Malcolm Gladwell (s. 1963) ylsi vuonna 2005 Time-lehden sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Häneltä on aikaisemmin suomennettu neljä teosta, tätä ennen Daavid ja Goljat vuonna 2014.

Yhdysvalloissa teokset ovat myyneet hyvin. Pakko kai siis uskoa, että kirjoittajan kompetenssi on kunnossa.

Pommittajat-kirjassa (Docendo, 2021) Gladwell kertoo sinänsä yksinkertaisen perustarinan: kuinka liittoutuneiden ja varsinkin Yhdysvaltain ilmavoimat toisessa maailmansodassa hylkäsi siviilien kannalta ”inhimillisen” tarkkuuspommitusten ideologian ja vaihtoi sen tuhovoimaltaan ennen näkemättömiin aluepommituksiin.

”Kertomukseni… kertoo hollantilaisesta nerosta ja hänen kotitekoisesta tietokoneestaan, Alabaman sydänmailla muodostuneesta veljeskunnasta, brittiläisestä psykopaatista ja Harvardin yliopiston kellarilaboratoriossa puuhailevista pyromaanikemisteistä”, Gladwell maalailee.

Värikäs kieli ja sen oivaltava käyttö ovat hänellä hallussa.

Sen lisäksi heittoja riittää vähän joka suuntaan. Brittien Saksassa suorittamien massapommitusten henkinen isä Frederick Lindemann – myöhempi lordi – leimataan ”sadistiksi” ja ilmasodan toteuttaja marsalkka Arthur Harris tuoksi edellä mainituksi ”psykopaatiksi”.

Jälkien perusteella näin varmaan olikin, mutta mihinkään varsinaiseen diagnoosiin Gladwellin luonnehdinnat eivät tietenkään perustu.

Britit eivät murtuneet, entä Saksa?

Viimeistään vuonna 1943 liittoutuneet ottivat käyttöön kaikki keinot natsi-Saksan ja toisaalta keisarillisen Japanin kukistamiseksi.

Aikaisemmin ilmasta oli haluttu iskeä Saksan sotakonetta ja -teollisuutta vastaan kirurgisen tarkasti – samaan tapaan kuin nykysodissa perustellaan ohjus- ja drooni-iskuja rajattuihin ja valikoituihin sotilaskohteisiin.

Jatkossa saksalaisia pommitettaisiin siviiliuhreista välittämättä. Britit siis halusivat käyttää samaa strategiaa kuin saksalaiset heihin – siitäkin huolimatta, että brittien omaa moraalia ja selkärankaa ei näin ollut murrettu.

Käytännössä kyse oli kostosta. ”Teurastaja-Harrisin” mukaan saksalaisten reaktio olisi toinen, koska he olivat ”eri rotua kuin britit”.

Tässä uskossa Saksan isot kaupungit murjottiin tiilikasoiksi, ja sadat tuhannet menehtyivät. Harris ei koskaan katunut tekojaan.

69 kaupunkia maan tasalle

Yhdysvalloilla oli sama dilemma Japanin suhteen. Sotaonni oli jo kääntynyt, ja edessä häämötti maihinnousu Japanin pääsaarille. Mutta miten pitää omien kuolleiden määrä mahdollisimman pienenä ja siitä huolimatta murtaa japanilaisten taistelumoraali?

Iskut maan sotilaskohteisiin jäivät naurettaviksi neulanpistoiksi. Yhdelläkin pommituslennolla ilmassa oli 92 B-29-pommikonetta. Kohteena olleen terästehtaan lähelle pääsi 47 konetta, joista vain 15 konetta sai tehtaan näkyviin. Maaliin saatiin yksi ainoa pommi, mutta ilmavoimat menetti seitsemän konetta ja 55 miestä.

Tilanteen muutti kenraalimajuri Curtis LeMay, tämän kirjan varsinainen keskushenkilö. Hänen avukseen tulivat jo mainitut ”pyromaanikemistit”, joiden kokeiden tuloksena oli syntynyt tarttuva ja voimakkaasti palava napalmi. Loppu onkin tuhoisaa sotahistoriaa.

Keväällä 1945 LeMayn koneet palopommittivat tuhkaksi Tokion, Osakan, Koben, Kuren, Jokohaman – yhteensä 69 kaupunkia puolessa vuodessa. Yksin Tokiossa kuolleita oli ainakin 100 000.

”LeMayn tapa käydä sotaa toi… rauhan ja orastavan uuden vaurauden aikakauden niin lyhyessä ajassa kuin se oli käytännössä mahdollista”, Gladwell summaa.

Japanin antautuminen sinetöitiin kahdella atomipommilla. Kaiken huipuksi LeMaylle myönnettiin vuonna 1964 maan korkein ulkomaisille annettava ansiomerkki. Perusteet sentään löydettiin hänen ansioistaan maan uusien ilmavoimien perustamisessa.

”Menneet ovat menneitä”, pääministeri torjui kaiken kritiikin.

Ihminen tappaa tai suunnittelee sitä

Malcolm Gladwellia voisi äkkipäätä pitää samanlaisena kyynikkona kuin useita Pommittajat-kirjan päähenkilöitä.

Onneksi näin ei ihan ole. Kenraali LeMayn vastinpariksi hän nostaa tämän edeltäjän, idealistisen Haywood Hansellin. Hän kuului juuri siihen ”pommitusmafiaan”, joka uskoi valikoitujen tarkkuuspommitusten oikeellisuuteen.

”Luulen hänen (Hansellin) tarjoavan meille esimerkin siitä, mitä tarkoittaa olla moraalinen nykyaikaisessa maailmassa”, Gladwell toteaa.

Lopuksi kirjailijan viesti, jonka soisi ohjaavan päätöksentekoa ja toimintatapoja tälläkin hetkellä vaikkapa Venäjän ja Ukrainan levottomalla rajalla:

”Sodissa ei ole järjen hiventäkään. Ihmiset ovat tuhansien vuosien ajan ratkaisseet riitojaan tappamalla toisiaan. Ja silloin, kun emme ole tappamassa toisiamme, haaskaamme suunnattomasti aikaa ja energiaa keksiäksemme keinoja, joilla pystyisimme tappamaan toisia ihmisiä seuraavalla kerralla. Tuo kaikki on tarkemmin ajatellen vähän omituista.”

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua