Inarin patriarkan pojanpoika löysi ukkinsa muistelmat ja laati yli sadan vuoden aikakautta luotaavan tietoteoksen

Veli-Pekka Lehtola. Kuvat: Aila-Liisa Laurila

Oulun yliopiston saamelaisen kulttuurin professori, kirjailija Veli-Pekka Lehtola jännitti taannoin kärsämäkeläisen koulun juhlasalissa odottaen esitelmänsä aloittamista Elämäntarina-akatemian kutsumana vieraana. Painetta kasvatti se, että Kärsämäki on Lehtolan suvulle merkityksellinen paikka.

Saamenpuvussa mielellään esiintyvä Lehtola onkin yllättäen saamelainen vain äitinsä puolelta. Toiset juuret vievät Kärsämäelle, noin 125 kilometriä Oulusta etelään. Sieltä inarilaisen sukuhaaran esi-isä Matti Lehtola vaelsi pohjoisen perukoille 1800-luvun lopulla.

Kärsämäen rovastin kasvattina varttunut Matti Lehtola saapui katekeetaksi Lapin kairoihin vuonna 1893. Katekeetta tarkoittaa kirkon nimittämää opettajaa, joka kiersi kaukana toisistaan sijaitsevissa kylissä lapsia opettaen ja muutenkin asukkaita autellen.

Mies oli löytänyt vaimokseen Elsa-Briitta Koposen jo Pohjois-Pohjanmaalla. Parille syntyi liuta lapsia. Yksi lapsista oli Heimo Lehtola, Veli-Pekka Lehtolan ukki. Heimo-ukki on merkitty syntyneeksi vuonna 1892.

Pojanpojalleen ukki oli aina ollut vanha äijä eikä edes järin läheinen. Kirjailija kertoo kokeneensa suuren oivalluksen tajutessaan, että isoisäkin on ollut joskus nuori. Samoin hän huomasi ajatella mummista Helmi Fredrika o.s. Pohjolaisesta, Viipurista aikoinaan pohjoiseen haetusta nuorikosta.

Heimo-ukista tuli sittemmin ”Inarin Väinämöinen” ja paikkakunnan pitkäpartainen patriarkka, jota monet etelän journalistit kävivät tapaamassa. Kirjailija kertoo ukin todenneen olleensa niin kelkkana kuin rekenäkin, kun Lapin Kansa -lehteen tehtiin 80-vuotishaastattelu vuonna 1972.

Lapissa aikuistuneen Heimon ja karjalaisen Helmin tarina on kieltämättä erikoinen rakkaustarina, jota kirja valottaa. Yhteen ei sopeuduttu ristiriidoitta, kuten arvata saattaa.

Helmin äiti ehti jopa matkata etelästä kauas pohjoiseen hakeakseen tyttären takaisin. Helmi ei kuitenkaan halunnut palata, koska oli tullut omasta mielestään niin suurieleisesti lähteneeksi Viipurista pois.

Kirjailijan isä Teuvo Lehtola on kertonut rajuista sanaharkoista, joita parilla oli. Myös Teuvon tenonsaamelainen puoliso Birit-Anne (o.s. Pieski) on ollut näistä riidoista tietoinen. Helmi-mummon kuoltua lapsenlapset eivät enää niin mielellään vierailleet ukkilassa.

* *

Koronaviruksen suljettua maailman keväällä 2020 Veli-Pekka Lehtola löysi aikaa isoisänsä jäämistön penkomiseen. Hänen hyppysiinsä tarttui käsikirjoitus, johon ukki oli raapustanut huojuvalla kaunokirjoituksellaan sanat: ”Todellisuus on tarua ihmeellisempi ja TOTTA KAIKKI”.

Löytö osoittautui todelliseksi aarteeksi. Käsikirjoitus on pitkän ajanjakson kattava kronikka, joka vie lukijansa Jäämerelle, Tuntsan korpeen, Sallan itäpuolelle, vanhaan Viipuriin ja moniin paikkoihin sille välille. Ukki lienee kirjoittanut tarinat elämästään hyvin iäkkäänä, yli 85-vuotiaansa.

Vuonna 1985 kuolleen isoisän muistelmat saivat pojanpojan uppoutumaan tekstiin niin, että näki siitä jopa unia. Varmaan aika nopeasti on syntynyt myös ajatus kirjoittaa tietokirja Kuin kirjan sankariksi luotu – Ukkini tosi & tarina (Kustannus-Puntsi, 2022), jossa runkona on isänisän käsikirjoitus.

Ei ole ihan epätavallista, että ikäihmiset muistelevat pitkää elontaivaltaan kirjoittamalla siitä. Niin tehdään nykyään ja niin on tehty ennen, niin kauan kuin kirjoitustaitoa on ollut. Monet kirjoittavat jälkipolvilleen, toiset painettavaksi ja julkaistavaksi, jotkut vain itselleen.

Heimo Lehtola halusi ehkä vain palauttaa mieleensä, mitä kaikkea on tullut tehtyä. Hän totisesti tekikin! Mies työskenteli Jäämeren kalastajana, sotilaana, kettujen ja kanien kasvattajana, poromiehenä, kyläpoliisina, kauppiaana ja kyläläisten luottamusmiehenä.

Heimo Lehtola kirjoittaa päiväkirjamaisesti yksikön ensimmäisessä persoonassa. Nykylukijaa helpottaa suunnattomasti, että Veli-Pekka Lehtola on professorin ammattitaidollaan kirjoittanut jaksojen lomaan omat huomautuksensa, joissa tarkentaa isoisänsä kertomusta. Tiedot täydentyvät ja virheet oikaistuvat.

* *

Kiinnostavaa faktaa tarjoaa esimerkiksi kuvaus, miten espanjantauti kolkutteli Lapin nurkkia vuonna 1918. Aluksi kulkutauti saapui lievänä, mutta vuonna 1920 levinnyt kolmas aalto oli katastrofaalisen raju juuri Inarissa. Se vei mennessään kymmenesosan koko väestöstä.

Kaksi kolmesta espanjantautiin menehtyneistä oli aikuisia. Orpoja lapsia tuli niin paljon, että vanha virkatalo oli muutettava lastenkodiksi. Muistelija kertoo esimerkiksi Leevi-veljestään, joka oli käynyt elintarvikkeiden hakumatkalla ja sairastunut saman tien. Kovan kuumeen kourissa kului kolme viikkoa.

Teksti kuvaa taannoisen taudin oireet tarkkaan kipuineen, kolotuksineen, yskineen ja hengenahdistuksineen. Ainakaan allekirjoittanut ei ole koskaan ennen lukenut näin seikkaperäistä selvitystä espanjantaudin kulusta.

Varsin heikosti tunnettu jakso on saksalaisaika Inarissa 1940-luvun alussa. Elintarvikepula ei muistelijan mukaan ollut pohjoisessa niin karmea kuin etelässä. Lapin perukoilla riitti lihaa ja kalaa poroista ja vesien saaliista. Niitä saksalaissotilaatkin ostivat paikallisilta.

Heimo-ukki kertoo, kuinka saksalaiset pitivät kovaa kuria vangitsemilleen neuvostosotilaille. Vangit tekivät myös metsätöitä suomalaisten savotoilla. Hän kertoo myös teloituksista ja tietenkin lopulta myös sen, miten Inari, kuten lähes koko Lappi, löytyi poltettuna evakkoajan jälkeen.

* *

Veli-Pekka Lehtola on suhtautunut aineistoon asiaan kuuluvan kriittisesti ja selvittänyt ukkinsa kertomusten todenperäisyyttä muista lähteistä. Todellisuudessa teos lienee hänen kirjoittamansa tai vähintäänkin huolellisesti toimittamansa, vaikka isoisän käsikirjoitus on ollut kaiken lähtökohtana.

Veli-Pekka Lehtola täydentää kokonaisuutta kertomalla suvun henkilöistä enemmän kuin isoisän oli mahdollistakaan tehdä. Kokonaisuus tarjoaa lukijalle melko täydellisen kuvan tavallisesta arjesta pohjoisimmassa Suomessa 1900-luvulla. Yksityisestä tarinasta kasvaa oivalla tavalla yleistä historiaa.

Professori Veli-Pekka Lehtola täytti viime vuonna 65 vuotta. Hänelle on vuosikymmenten aikana kertynyt perspektiivi, jonka kautta hän tarkastelee sukunsa sukupolvia. Hän päätyy varsin syviin pohdintoihin.

Hän pitää itseään etuoikeutettuna, kun on päässyt opiskelemaan kaikkea antropologiasta saamen kieliin, kirjallisuudesta historiaan ja sosiologiaan. Hän on saanut työskennellä kulttuurisihteerinä, opettajana, lehtimiehenä, professorina ja tietokirjailijana.

Nyt on käsillä eläköitymisen aika. Veli-Pekka Lehtolan kunniaksi järjestetään juhlaseminaari Oulun Valvesalissa saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2023 kello 10–17. Päivittäinen yliopistotyö Giellagas-instituutin johdossa loppuu, mutta kirjoittaminen varmasti jatkuu vielä. Siihen velvoittaa jo suvun perintö.

Aila-Liisa Laurila

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua