Ihmiskeskeisyydestä lajien yhteiselämään – arviossa Sami Kedon enemmän kuin Sapiens

Kuvat: Paula Virta / Into Kustannus

Antroposentrisyys

Ihmiskeskeisyys on vallitseva filosofinen lähtökohta lähes kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Muut lajit on alistettu palvelemaan sapiensin kehitystä ja kuvitellusti ”yhä parempia elinolosuhteita”. Materiaalinen kukoistus ja ihmisen olosuhteiden helpottaminen talloo jokaikinen päivä alleen muun luonnon merkityksen. Muut lajit ovat materiaalivarasto ravinnoksi, vaatteiksi ja rakennuksiksi. Maapallo kaupungistuu ja nielee luontoa yhä kasvavia määriä. Iso kuva on näin karmea.

”Ihmisen erityisyyden kertomusten suurin ongelma on, että juuri ne ovat keskeinen ekologista kriisiä aiheuttava ja ylläpitävä tekijä.” Näin kirjoittaa Sami Keto kirjansa Enemmän kuin sapiens – kasvu elonkirjon jäseneksi (Into, 2022) alkusanoissa.

Lajien yhteiselämä

Teoksen pääteema on todistaa, että lajit voivat elää ja pyrkivät elämään mielellään toistensa kanssa yhteistyössä, symbioosissa. Keto on kerännyt valtavan määrän tutkimusaineistoa todistamaan epäitsekkään elämän mielekkyyden puolesta. Samalla hän tulee moninkertaisesti osoittaneeksi vääräksi sekä Richard Dawkinsin ajattelun ”itsekkäistä geeneistä” että Ayn Randin ”itsekkyyden ilosanoman” perusteet. Nämä molemmat ajatusmallit on kehitelty rikkauksia kasaavien ja valtaa pitävien narsistien pyrkimysten pönkittämiseksi.

Todellisuudessa luonto ei ensisijaisesti taistele elintilasta vaan käyttää liittoutumista ja yhteishyötyä verrattomasti enemmän kuin jonkinlaista valloituspyrkimystä. Lajit elävät sovussa ja symbioosissa suunnilleen kaikkialla ja hyötyvät siitä itsekin. Ihminenkin toteutti sopeutuvaa elämäntapaa alkuperäiskulttuureissa.

Mikä meitä riivaa?

Kertomukset on laadittu uusien uljaiden valtaapitävien kansojen parissa. Eurooppalaiset ovat ajaneet maanosansa vähemmistöt nurkkiin ja valloittaneet löytöretkien kautta liki koko maapallon, Aasiaa lukuun ottamatta. Rauhanomaiset kansat on työnnetty periferiaan tai tuhottu, esimerkiksi Amerikassa ja Australiassa, osin Afrikassa.

Keto pelkistää: ”Olemme valjastaneet muut lajit palvelemaan omaa elintasoamme.”

Tämä toimintamalli ei kuitenkaan ole kovin vanha, ehkä kymmenentuhatta vuotta se on historiassa ollut halliseva. Ihminen on ollut viisaampi. Narsistiset, itsekkäät voimat ovat ottaneet vähitellen vallan, esimerkiksi löytöretkillä.

Toivoa antavasti on perusopetuksen opetussuunnitelmassa linjattu: ”Ihminen on osa luontoa ja täysin riippuvainen ekosysteemin elinvoimaisuudesta.”

Ihminen on yhteisö

Koko luonto koostuu monikerroksisista yhteistyösuhteista. Ihmistä voi kuvata ”monisoluisten eliöiden erittäin tarkkaan säädeltynä yhteisönä”. Tämä olento ja laji, johon ymmärrämme kuuluvamme, kantaa kehossaan miljoonia geenejä, jotka eivät ole ihmislajia. Omia geenejä on noin 20 000 erilaista. Me tarvitsemme mikrobeja, sillä ne ovat liittolaisiamme. Eniten hyödyllisiä bakteereita on suolistossa. Niiden väheneminen ”on kytköksissä joihinkin autoimmuunisairauksiin kuten allergioihin”.

Biologi Scott Gilbertin kuvauksessa olemme holobiontteja eli kehoyhteisöjä. Oli kuvaus todenmukainen tai ei, ”kytkeydymme erottamattomasti elämän verkkoon”.

Fysiologi Jared Diamond on kärjistänyt ”ihmiskunnan suurimmaksi virheeksi siirtymisen metsästäjä-keräilijätaloudesta maatalouteen”. Sen jälkeen emme enää yhtenä lajina liikkunneet paikasta toiseen vaan asetuimme yhteen kohtaan hankkimaan tarpeemme ympäröivästä luonnosta. Se johti enetessään riistotalouteen.

Myyttien ja uskontojen tausta

Gilgamesh on maailman vanhin, säilynyt eepos. Keto on analysoinut sitä ihmiskeskeisen ja luontokeskeisen maailmankuvan ristiriitojen kuvauksena. Siinä metsä häviää urbanisoitumiselle, mutta loppukohtauksessa ”Enkida kiroaa kaikki, jotka osallistuivat hänen kesyttämiseensä ja johdattivat hänet pois metsästä sivilisaatioon”.

Raamatun Vanhassa testamentissa kehotetaan ihmistä alistamaan kaikki alemmat lajit ja Uudessa kehotetaan käännyttämään kaikki samaan uskoon. Näitä aspekteja on korostettu, luontoa tuhottu ja ristiretkillä käännytetty väkivalloin vierasuskoisia ”pakanoita”. Kuitenkin kristinuskon sisällä on vastakkaista näkemystä: Jeesuksen opetuksissa on lähimmäisenrakkaus keskeisintä, ja myöhemmistä seuraajista Franciscus Assisilainen oli luonnonsuojelija ja lintujen ystävä.

Uskonnoista ja myyteistä huolimatta lähes kaikki ihmiset on käännytetty ihmiskeskeisyyteen erilaisilla yhdensuuntaisilla tarinoilla.

Filosofian puolella Roger Bacon kehitti ”hallinnan logiikan” ja Rene Descartes pelkisti ihmisten olevan ainoa järkevästi ajatteleva laji ja eläinten olevan automaatteja. Valistuksen aikana 1700-luvulla oli kristinusko menettämässä johtavaa asemaansa ja ihmisen, erityisesti miehen, järki ja tieteisusko alkoivat voittaa. Periferiaan jäi Jean-Jacques Rousseau, joka näki ihmisen olevan luonnon osa.

Luonnon hallinta

Pitkälle kehittynyt tiede on käyttänyt eläinkokeita ja päässyt lähelle mahdollisuutta vaikuttaa geeneihin. Perimän ja ympäristön vaikutusta on selvitetty kauan. Vaikutusten suhdetta on mahdoton tarkasti mitata, koska toteutuminen on aina multiplikatiivista, yhteisvaikutusta.

Keto kritisoi koeolosuhteiden yliarvostusta. Nehän järjestetään aina ”luonnon ulkopuolella” laboratorioissa.

Yleisesti ajatellaan ihmisjärjen olevan tutkija number one. Melko pitkään oli kyseessä ”miesjärki”, poikkeusyksilöiden eli nerojen omintakeiset keksinnöt ja tutkimushuiput. Etsitään sankaritarinoita, menestyjiä palkitaan Nobelilla ja muilla huomionosoituksilla. Ihmistähtiä palvotaan, menestyjistä rakennetaan myyttejä, urheilusuorituksia palvotaan ja niistä rakennetaan uutta mytologiaa.

Maailman kilpailuluonnetta vahvistetaan viihteen ja median valtakautena. Ihmisoikeuksien julistus on luonut hyvää tahtoa ja tekojakin, mutta koska otetaan vakavammin puhe eläinten oikeuksista?

Ihmisoikeuksiin on keskeisesti liitetty omistusoikeus. Se ulottuu muihin lajeihin, esimerkiksi antaa oikeuden tehdä omalle metsälle mitä huvittaa. Toisin sanoen ”omistajilla on superisti enemmän oikeuksia kuin muilla ihmisillä”. Oikeuksiin keskittyminen tukee vahvoja.

Ekologiset kriisit

Sitä tosiasiaa, että ihminen voi elää vain vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa, ei tahdota oppia ja uskoa. Viime vuosikymmeninä on laajemmin alettu myöntää ihmisen toiminnan vaikutuksesta etenevän ilmastomuutoksen olemassaolo. ”Hiilidioksidipitoisuus on kasvanut 50 prosentilla esiteolliseen aikaan verrattuna.” Maapallolla on muitakin kriisejä luonnossa. Vedet saastuvat meriä myöten, nälänhätä johtuu paljolti kuivuudesta eli ilmastonmuutoksesta.

Yksi keskeisiä vaikuttajia kaikkien ihmisten aiheuttamien luontokriisien taustalla on väestön liikakasvu. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa” on toteutettu yli maapallon sietokyvyn.

Lajien vertailua

Mikä on oikeasti viisain laji? Vai onko koko kysymys typerä, ihmismäinen, kilpailuhenkinen ”kuka on paras” -vertailu?

Varovasti voisi arvioida valaat ihmistä viisaammiksi, samoin ehkä puut. Ihmisen älykkyystestissä nämä eivät tietenkään pärjää, koska testit ovat ihmislajin asettamat. 

Empaattisia ovat esimerkiksi muurahaiset, ja niistä tutkimuksia on kirjassa seikkaperäisesti esitelty.

Lajien itseisarvoa Keto käsittelee teoreettisesti Jakob von Uexküllin semioottisen Umwelt-teorian ja fenomenologi Maurice Merleau-Pontyn havaintoprosesseja radikaalisti tutkivien näyttöjen kautta.

Eliöillä on omanlaisensa lajiaistit, ja saman todellisuuden hahmottaminen aivan ratkaisevasti erilaisten aistikykyjen ja ominaisuuksien kautta paljastaa maailman ja olemisen monenlaiset kasvot.

Tärkeintä on lajien yhteiselämän ketjuuntumisluonne. Luonnossa tasapaino vaihtelee, lajit elävät suuria kasvukausia ja pienenvät aaltoliikkeiden tavoin. Ketjut ovat tärkeitä, sillä niitten varassa on kokonaistasapaino. Jokainen lajikato on menetys ja muuttaa koko luomakunnan eliöitten vuorovaikutussuhteita.

Ekososiaalinen kasvatus

Onko kasvatuksella mahdollisuus vaikuttaa kriisiytyvään luontotilaan? Olisiko mahdollista, että sukupolvien vaihtuessa nousisi positiivisia trendejä ja luontoa arvostavampia elämäntapoja, jotka vaikuttavat laajasti?

Kirjan hankalin ja kiinnostavin luku on lopussa. Siinä esitetään kasvatusmallia ”elonkirjon jäsenyyteen”.

Yhteisen hyvän tajuamisen tiellä on maailmanlaajuinen indoktrinaatio, piilovaikuttaminen, joka syöttää kaikissa kulttuureissa oman edun tavoittelun mallia, menestykseen tähtäävää ajattelua. Tämän ”mallin purkaminen on uuden terveen elämän päätehtäviä”.

Uutena mallina voi olla ekososialisaatio, jossa ”ihmisyksilö kiinnittyy paitsi toisiin ihmisiin myös muihin eliöihin”. Koulujen opetusohjelmien päätavoitteena on taloudelliseen kasvuun tähtäävä kasvattaminen. Tavoite on kapea, pitäisi pyrkiä muutokseen, niin että jo esikielellisessä kasvatuksessa saataisiin yhteistyö sekä ihmislajin sisällä että luonnossa monilajisesti hyvin käynnistettyä. Yksi parhaista lasten oppiaineista on tässä tehtäväkentässä taidekasvatus. Korostetaan ”aistitodellisuuden ja tunteiden roolia ihmisen kasvussa”, mikä ei ole toki kokonaan uusi metodi. Saman suuntaisesti on pyrkinyt opetusta kehittämään Rudolf Steiner -koulu.

Sami Keto kykenee käsittelemään ympäristöongelmia useamman eri tieteen näkökulmasta. Tulos on kattava.

Paljon olisi tapahduttava, mutta toivoa ei saa heittää. Pitkittyessään korjausliike muuttuu yhä hankalammaksi ja tuhoisia tapahtumia on uhkaamassa.

Sain ensimmäiset luonnonsuojelulliset herätteeni Nalle Valtialan teoksesta Varokaa ihmistä (1968). Myöhemmin Pentti Linkola herätti huomaamaan tuhoavan hälyyttävyyden isossa kuvassa. Nyt Sami Keto kykenee järkevällä pehmeydellä toivottavasti vaikuttamaan kollegoidensa kanssa uudensuuntaisiin muutoksiin.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua