Huvituksen kartanossa elettiin ankarassa kurissa – arviossa Jaana Skyttän kirja suomalaisesta tyttökodista

21.07.2022
SkyttäHuvitue

Jaana Skyttä. Kuva: Teija Soini / Like

KIRJAT | Mitä nämä alaikäiset tytöt olivat tehneet joutuakseen yhteiskunnan kurinpitojärjestelmän puristuksiin? Se on toisarvoinen kysymys, kun lukee siitä mitä heille on tehty.

”Kiitos Huvituksen tytöille Anjalle, Mirjalle, Marjalle, Pirjolle, Eilalle, Lealle ja Outille rohkeudesta siitä, että ovat astuneet esiin omilla nimillään ja kuvillaan.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

  • Kuvittanut Vesa Ranta.
  • Like, 2022.
  • 304 sivua
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

”Kun ensimmäisen kerran tulin tänne käymään, muistan, kuinka turvallisen vaikutuksen tämä paikka teki. Se johtui ehkä siitä, että mieleeni on painunut näköala Huvituksen hedelmätarhasta, jossa omenapuitten okaat alkoivat painua kuulaitten kellertävien ja punaisten omenien painosta. Puutarhan takana levittäytyi kellertävä heinäpelto, jossa heinäseipäät olivat vielä korjaamatta ja kaiken tämän ympärillä kohoavat harmaat kalliot sankkoine kuusikkoineen ja punertavine mäntyineen sulkien ikään kuin sisäänsä koko Huvituksen taloineen, tarhoineen, asukkaineen, iloineen, suruineen.”

Näin kuvailee Huvituksen kartanoa johtajatar Salli Hukkinen Yläneen tyttökodin tyttöjen toimittamassa Surina-lehdessä vuonna 1944.

Paikka oli suorastaan idyllisen kaunis, mutta millaista elämää siellä jouduttiin elämään?

* *

Kävin siellä kerran itsekin poikakaverini kanssa. Vuosi oli kai 1969 tai 1970, olimme 15–16-vuotiaita ja päässeet tänne kirjoitettuamme anomuskirjeen, jonka mukaan halusimme päästä katsomaan serkkutyttöämme ”Irinaa”.

Kohtelias kirjeemme oli täyttä valetta; Irina oli kaverimme, yksi niistä sadoista lahtelaisnuorista, jotka kokoontuivat torin laidalla olevan KOP:n aulassa. Hän oli joutunut Yläneelle kai varastelun ja kiertelevän elämäntyylinsä vuoksi ja onnistunut jotenkin lähettämään meille toiveensa vierailusta, ohjeet sen toteuttamiseen ja toiveen siitä, että salakuljettaisimme tullessamme hänelle tupakkaa.

Nyt seisoimme Huvituksen portilla ja näimme suunnilleen saman pihapiirin. Siihen oli 1950-luvulla rakennettu vielä kolmikerroksinen harmaa kivitalo, jota kohti suuntasimme jännittyneinä.

Pian meitä lähestyi toisesta rakennuksesta harmaaseen pukuun ja valkoiseen paitaan pukeutunut, hieman mahakas mies, jonka housunnapit olivat unohtuneet auki. Selvitimme hänelle serkkutarinamme ja saamamme vierailuluvan ja hän lähti ohjaamaan meitä perille.

Silloin näin tytöt ikkunassa. He seisoivat kerrostalon toisen kerroksen ikkunassa kaltereiden takana ja tuijottivat meitä. Ikkunan täydeltä suunnilleen ikäistemme tyttöjen kasvoja, jähmettyneinä paikalleen ja tuijottaen ahnaasti lähestymistämme.

Tulimme eri maailmasta, vapaudesta. Ehkä he tiesivät juonestamme Irinan kanssa, ehkä eivät, mutta ilmassa oli levotonta jännitystä.

Tapaamisaika oli lyhyt, istuimme kaikki vierekkäin sopivin välimatkoin pitkällä penkillä jonkinlaisessa salissa. Irinan vieressä istui ohjaaja, joka ei puhunut mitään, mutta valvoi tarkkana keskusteluamme. Paljoa muuta en muista, en edes sitä, saimmeko sujautettua tupakka-askia Irinalle, luultavasti emme.

Näky kaltereiden takana tungeksivien tyttöjen katseista järkytti kuitenkin syvästi ja jäi mieleen. Olimme suunnilleen samanikäisiä, täynnä murrosikäisten säpinää ja uhmaa, he siellä ja minä vapaana, vaikka tiesin puuhanneeni varmasti samanlaisia teinien harrastamia asioita kuin hekin: lintsanneeni koulusta ja notkuneeni kaupungilla, haaveilleeni jännittävästä elämästä suuressa maailmassa, saaneeni pitkät rivit nelosia, tapelleeni vanhempieni kanssa, juoneeni salaa viiniä ja polttaneeni tupakkaa, remunneeni kotibileissä, liftanneeni ja valehdelleeni tekemisistäni vanhemmilleni. Ei heillä ollut tästäkään reissusta mitään hajua, olin varmaan jonkun tyttökaverin luona yökylässä heidän mökillään ja vanhempien seurassa.

Mutta minun ei tarvinnut pelätä ketään.

* *

Näiden kuluneiden vuosikymmenten aikana olen aina joskus miettinyt tyttöjen elämää.

Kun näin kirjakaupassa toimittaja Jaana Skytän kirjan Huvituksen kartanon tytöt (Like, 2022), kaikki tämä palasi hetkessä mieleeni ja tein salamannopean ostopäätöksen. Aloin lukea kirjaa saman tien.

”Siveellisesti hairahtaneille tytöille” tarkoitettu, Huvituksen kartanoon, Pötyän Yläneelle perustettu tyttökoti oli paikka, jossa sen toimintavuosina 1944–1979 joutuivat sadat tytöt elämään epäinhimillisen kurin alla.

Yksi heistä, kirjan kirjoittajan sisar Outi Paltta, eli siellä kolmeen otteeseen vuosina 1970–1972. Sisarusten isän kuolema ja äidin raju alkoholisoituminen hajottivat perheen. Tytöt joutuivat ensin lastenkotiin, sitten erilleen, vanhin Outi Yläneen tyttökotiin, keskimmäinen Soili koulukotiin.

Vuosikymmenten jälkeen, vuonna 2016, Tampereella asuvan Outi-sisaren muistot Yläneen tyttökodista heräsivät, kun hän luki lehdestä, että valtio pyytää virallisesti anteeksi lastensuojelun sijaiskodeissa kaltoin kohdelluilta henkilöiltä. Silloin Outi teki päätöksen kertoa julkisesti oman tarinansa ja kaikki ne kipeät muistot, joita hän oli kantanut sisällään ja soitti toimittajasisarelleen Jaana Skytälle, joka päätti kirjoittaa kirjan Huvituksen tytöistä:

”Halusin, että tyttökodissa viruneet naiset nousisivat esiin kasvoillaan ja nimillään. He saisivat viimein kertoa, millainen laitos Yläneen tyttökoti oli.”

Outi ja kuusi muuta rohkeaa naista, jotka olivat Huvituksessa eri aikoina vuosina 1959–1972, ovat nyt kertoneet tarinansa Skytälle, joka on haastattelujen, säilyneiden arkistotietojen ja muiden eri lähteiden perusteella kirjoittanut kirjan tyttökodista ja sen tytöistä.

Pääosassa ovat tyttöjen tarinat, ajat ennen tyttökotiin joutumista ja muistot siellä elämisestä. Kirjaan haastatellut tytöt kertovat myös siitä, miten heidän elämänsä on tyttökodista pääsyn jälkeen kulkenut.

Skyttä on myös haastatellut joitain henkilökuntaan kuuluneita. Ison osan kirjassa saa talon pitkäaikainen johtaja, edesmennyt Martti Kuusijoki, jonka toimintaa kuvaillaan lähinnä tyttöjen muistojen ja arkistotietojen perusteella.

Kirjassa on myös paljon tietoa niistä vinoutuneista asenteista ja yhteiskunnan rakenteellisista rangaistusmenetelmistä, joiden kohteeksi nämä, usein jo varhaislapsuudessaan järkyttävissä olosuhteissa traumatisoituneet tytöt joutuivat.

* *

Kun lukee kirjaa ja tutustuu naisten kertomuksiin, ei voi olla järkyttymättä ja miettimättä niitä asenteit , jotka vielä 1970-luvulla johtivat siihen, että lapsia, jotka olisivat tarvinneet turvaa ja terapiaa, rangaistiin häpäisemällä ja sulkemalla heidät laitoksiin.

Yläneen tyttökodin tytöt joutuivat tekemään orjatöitä erilaisten valvonta- ja rangaistusjärjestelmien ja persoonallisuuden riistämismenetelmien uhreina paikassa, jossa vielä 1970-luvun alussa pelkkä päiväpeitteellä istuminen, ruokalepo ja ikkunasta ulos kurkkiminen olivat rangaistavia tekoja ja vähensivät tyttöjen ”pisteitä”, joita kerättiin joidenkin rajoitteiden vähentämiseksi ja laitoksesta pois pääsemiseksi. Siviiliin pääsemiseksi tarvittiin 7 500 pistettä, ”puhtain paperein” pistemäärän saattoi saavuttaa nopeimmillaan 14–16 kuukaudessa. Lomalle pääsi viikoksi, kun oli saanut kerättyä 3 000 pistettä.

Outi muistelee saapumistaan Huvitukseen:

”Heti seuraavana aamuna jouduin töihin. Minun piti kuurata kivitalon rappuset kellarista ylimpään kerrokseen juuriharjalla. Se tuntui suoranaiselta nöyryyttämiseltä. Luulot pois vaan.”

Huvituksessa elettiin ankaran kurin ja tarkan päiväjärjestyksen mukaan. Huoneet lukittiin ulkopuolelta, tarpeet tehtiin nurkassa lemuaviin sinkkiämpäreihin ja kun valot sammutettiin iltakymmeneltä, oltiin pimeässä, vaikka mitä olisi tapahtunut. Ovet pysyivät lukittuina ja valot sammutettuina aamuun.

Pelkästä ”liiasta nauramisesta ja puheliaisuudesta” saattoi joutua eristetyksi putkaan vuorokausien ajaksi. Pisimmät eristysrangaistukset piti viettää kylmissä putkissa, joissa ei ollut kuin katon rajassa tavoittamattomissa oleva pieni kalteroitu ikkuna, vuoteena seinään kiinnitetty laveri ja tarpeita varten nurkassa haisemassa samanlainen sinkkiämpäri kuin tyttöjen huoneissa. Ruoka tuotiin selliin, ja Raamattua sai lukea. Peiton ja patjan sai yöksi, päiväksi ne vietiin pois.

Pisimmillään eristämisrangaistukset kestivät 18 vuorokautta.

* *

”Seuraavana päivänä Anja makasi turtuneena putkan lattialla. Hän katseli ristikkoikkunaa. Ristikon mustaa vahvaa rautaa, joka piti hänet vankilan seinien sisällä. Sen takana siinsi vapaus.

Putkassa olo vertautui moneen muuhun tapahtumaan Anjan elämässä. Hän oli oppinut jo pienenä ’näyttelemään kuollutta’, suggeroimaan itsensä horroksenkaltaiseen tilaan. Se auttoi pitämään suunsa kiinni, kun piiska viuhui takapuolta vasten.”

Näin kirjoittaa Skyttä vuosina 1959–1960 Yläneellä olleen Anjan tunnelmista eristyssellissä, jossa hän alkaa pian ahdistuksen kasvaessa muistella sodan runteleman väkivaltaisen isänsä itsemurhayritystä ja tämän ensimmäisiä sanoja tyttärelleen palatessaan sairaalasta kotiin:

”Vieläkö sinä saatanan huora täällä olet. Painu hiiteen, äläkä tule ikinä takaisin, hän karjui.

Ja Anja painui. Ulos kaduille tuntemattomaan.”

* *

Ruumiillista kuritusta käytettiin Yläneen tyttökodissa pitkään, vielä vuonna 1960 uudistettu ohjesääntö salli vitsarangaistuksen, mikäli se nähtiin ”oppilaan kehitystason huomioon ottaen välttämättömäksi”. Ruumiillinen kuritus kiellettiin vasta vuonna 1960.

Tyttöjä lähetettiin myös steriloitaviksi, kunnes steriloinnista luovuttiin laitoksen johtajan vaihduttua, laitosneuvoston kokouksen päätöksellä joulukuussa 1974.

Muita, virallisia rangaistuksia olivat muun muassa rajoitusten lisääminen ja ravinnon yksinkertaistaminen. Epävirallisiin rangaistuksiin kuului tyttöjen kertoman mukaan myös hiusten leikkaaminen. Kaikkia rangaistuksia ei edes kirjattu rangaistuspäiväkirjoihin.

Suojelukasvatuksen tehtävänä oli ”parantaa pahantapaisuus.” Pahantapaisuus termiä käytettiin lastensuojelussa sadan vuoden ajan, sosiaalista sopeutumattomuutta alettiin käyttää sen rinnalla 1950-luvulla. Tyttöjä tuli myös ”kasvattaa, kehittää ja rangaista”.

Taloon tultua tytöille annettiin numerot ja heiltä kiellettiin omien vaatteiden pitäminen. Niiden tilalle sai vanhat, YTK-tunnuksin merkatut talon ”kolttanat”. Eristysselliin joutui pukemaan karkean eristyshaalarin. Koruja ei saanut olla ja meikkaaminenkin pyrittiin estämään, ja kun tyttöjä vielä puhuteltiin sukunimillä, olivat ne kelpo menetelmiä osana minuuden nujertamisessa. Tytöt tunsivat itsensä merkityiksi.

Työpäivät olivat pitkiä, koulutunteja oli vähemmän. Tytöt osallistuivat kaikkiin talon töihin; töitä tehtiin keittiöllä, taloudenhoidossa, navetassa, viljelyksillä sekä vaatehuollossa, jossa Eila muistaa joutuneensa virkkaamaan kuukautissiteitä:

”Niitä virkattiin päiväkausia sormet rakoilla, ja käytettyjä siteitä pestiin pulsaattorikoneilla. Se oli veristä pyykkiä”

* *

”Äitis on huora! Siansikiöitä olette!”

Eila ja Marjatta muistavat kuinka laitoksen pitkäaikaisena johtajana vuodet 1955–1971 toiminut Martti Kuusikoski nimitteli heitä ylimielisesti naureskellen tultuaan juovuksissa vapaapäivinään seuraamaan aamuista työnjakoa kivitalon aulaan.

”Usein hänellä oli metsästyskavereita mukanaan, jotka katselivat meininkiä haavi auki”, Marjatta kertoo.

Outi taas muistaa joulujuhlan, jossa selvästi humalassa ollut Kuusikoski pitää puheen tytöille:

”Yhtään kaunista tai kiittävää sanaa ei tullut, tytöt saivat kuulla hänen julistavan, että meistä ei tule mitään, sillä olemme mitättömiä huoria, emmekä ole orientoituneet – hän käytti juuri tätä sanaa – lainkaan laitoksen tapoihin. Paljon muutakin hän sanoi, pelkkiä moitteita. Monet tytöt itkivät.”

Pelätty, jopa kauhua herättänyt, äkkipikaistuksissaan rajun väkivaltainen Kuusikoski ja hänen korkokengissään, yrmeä ilme vahvasti meikatulla naamallaan kulkenut vaimonsa Helka, saavat kirjassa varmasti ansaitsemansa osan.

Pariskunta asui lapsineen ylellisesti Johtolassa, jossa johdon asuntojen ja kanslian lisäksi oli kellarikerroksessa kolme eristysselliä.

Kuusikoskelta ei puuttunut itsevarmuutta ”laittaa asioita järjestykseen” ja hänen aikanaan tyttökodin kuri oli kovinta. Todennäköisesti ainakin hän itse uskoi vakaasti omaavansa vallan suomien toimiensa oikeudellisuuteen.

Tytöt muistavat, että Kuusikoski tykkäsi hakea tyttöjä kuulusteluihin keskellä yötä. Muitakin viitteitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi kirjasta lukea, kuten seksuaalisen sävyn, jolla hän nimitteli tyttöjä. Näitä asioita ei ole kirjassa kuitenkaan sen tarkemmin selvitetty.

Tyttöjen seksuaalisuus kuitenkin kiinnosti Kuuskoskea selvästi ja todistettavasti hän muun muassa kirjoitti sosiaaliministeriöön kirjeen, jossa hän mainitsi, että tyttöjen ”seksuaalista häiriintyneisyyttä” tulisi tutkia lääketieteen keinoin.

Kuusikosken Helka-vaimo oli mustasukkainen tytöille, jotka pääsivät johtajan suosioon. Kun niin kävi, saivat tytöt kokea sen nahoissaan lisääntyneinä ikävinä työvelvollisuuksina. Helkan suosikit sen sijaan joutuivat hieromaan rouvan niskaa ja päänahkaa sekä tupeeraamaan hänen permanentattua tukkaansa.

Pariskunta tunsi arvonsa ja piti ylhäistä etäisyyttä talon yli 20-päiseen henkilökuntaan, joista valtaosa asui kartanon pihapiirissä vaatimattomissa oloissa.

Mukavaa, oikeudenmukaista ja kannustavaakin henkilökuntaa oli. Moni tytöistä viihtyi viljelyksillä ja puutarhatöissä omenatarhassa ja kasvihuoneella sekä navetassa eläinten parissa.

Anja muistelee talon karjakkoa:

”Muistan suurella lämmöllä ’Deijan’ eli karjakon, tulevan puutarhanopettajan. Hän oli hyväsydäminen, kiltti ja kannustava: Anja, tulet aina pärjäämään maailmassa, hän sanoi. Nämä sanat osuivat syvään. Silloin tällöin poimin ne esiin, kiillotan ja pistän takaisin omaan ’palkintokaappiini’.”

* *

Mitä nämä alaikäiset tytöt olivat tehneet joutuakseen yhteiskunnan kurinpitojärjestelmän puristuksiin? Se on toisarvoinen asia, kun lukee siitä mitä heille on tehty.

Sen sijaan, että tytöt olisivat saaneet apua ja ymmärrystä, talossa kuukausittain käynyt psykiatri kirjoitti heille barbituraattireseptejä, ja rauhoittavia, joiden tarkoituksena oli myös seksuaalisten viettien sammuttaminen.

Psykiatrin luonnehdintoja alle kymmenminuuttisten vastaanottoaikojen ja tyttöjen papereista luettujen viranomaisten luonnehdintojen perusteella edustaa seuraava potilaskortin diagnoosi:

”Varastelee, homostelija, vaikea tapaus… Homostelee nytkin, Homo!, kerran oman kertoman mukaan homosexsuhteessa täällä, oli uhmassa, kun ei päässyt lomalle ja tahtoi näyttää mitä hän tekee, Homosexsuhteita, tutkittu Oulun keskusmielisairaalassa: alkava psykopaatti.”

Ellei asia olisi niin vakava, voisi nauraa ja kysyä kumpi oikeastaan oli hullu, potilas vai psykiatri!

Kuri tyttökodissa, sen johtajan toimet, käytetyt rangaistukset ja tyttöjen karmeat kotiolot järkyttävät perinpohjaisesti, mutta niille voi antaa jollain tavalla selityksen yksittäisten ihmisten tragedioina, osana sukupolvien kovien kokemusten jatkumoa.

Yhteiskunnan rakenteellinen väkivalta, jonka kohteeksi tytöt joutuivat, kauhistuttaa eniten. Se oli moralistista, pääosin julkista ja yleisesti hyväksyttyä, kasvatuksen ja terveydenhoidon nimissä tehtyä väkivaltaa. Tosin vähitellen muun muassa tutkijoiden taholta julkisuuteen tulleet eriävät mielipiteet alkoivat lisääntyä ja murentaa ideologista kasvatusajattelua, jolla kovia kokeneita alaikäisiä tyttöjä kuritettiin. Mutta jokainen vuosi on pitkä aika nuoren elämässä ja jättää syvät arvet.

Raiskatut ja pahoinpidellyt, monin tavoin kaltoin kohdellut tytöt leimattiin epäsiveellisiksi. Joskus poliisitkin nimittelivät huoriksi, myös yrittäessään raiskata, kuten 16-vuotiaalle Marjatalle kävi lahtelaisessa putkassa. Tämä oli todellisuutta ja yleistä vielä 1970-luvulla. Aivan tavallista oli tuolloin sekin, että nuoria tyttöjä kuljetettiin sairaalaan gynekologisia tutkimuksia varten, jotta selvitettäisiin, olivatko he neitsyitä ja oliko heillä sukupuolitauteja.

Kirjassa on useampi kertomus väkisin tehdystä tutkimuksesta, tässä yksi:

”Hesperian sairaalassa gynekologisessa tutkimuksessa Marjatta pisti niin kovasti hanttiin, että tarvittiin kolme miestä häntä pitelemään.

– Yksi otti kurkustani kiinni ja tuijotti minua raivostuneena. Ajattelin, että tuollaiset on ’natsin’ silmät. Niin syvä halveksinta niistä minua kohtaan huokui. Tutkimus tehtiin turhaan, minä olin neitsyt. Ei löytynyt sukupuolitauteja.”

Kaikilla haastatelluilla on niin kovia lapsuudenkokemuksia, että lukija ei voi olla järkyttymättä; vanhempien skitsofreniaa, alkoholisoitumista, kuolemia, pahoinpitelyä, raiskauksia, insestiä.

Kun kymmenvuotias tyttö raiskataan sammuneen äitinsä vieressä juoppokavereiden toimesta, tai kun samanikäisen lapsen todetaan sairastavan kuppaa ja vanhemmat kertovat sen tarttuneen wc-pöntöstä ja lääkäri nielee selityksen, pelkkä asian ajatteleminen järkyttää, vaikka ei mitenkään pysty ymmärtämään koko sen kauheuden määrää ja vuosien painajaista, jossa tytöt ovat joutuneet elämään ja millaisia traumoja he ovat joutuneet kestämään selvitäkseen hengissä ja järjissään. Kaikki eivät olekaan kestäneet. Moninkertaisesti mitätöidyksi, rangaistuksi ja leimatuksi joutuminen jättää jälkensä.

* *

Hyvin kirjoitetussa kirjassa on paljon tietoa ja tarkka lähdeluettelo. Kirjaa lukiessa herää myös kysymyksiä siitä, mitä tänä päivänä tapahtuu suljettujen ovien takana alkoholismin ja huumeiden riivaamissa perheissä. Entä mitä lasten- ja perhekodeissa tapahtuu?

Helposti kuvittelemme, että asiat ovat kunnossa, vaikka ei ole kauan siitä, kun sanomalehdissä kerrottiin laitoksista, joiden toiminnasta paljastui tarkastusten yhteydessä kaikuja menneistä lastensuojelumetodeista.

Kiitos Huvituksen tytöille Anjalle, Mirjalle, Marjalle, Pirjolle, Eilalle, Lealle ja Outille rohkeudesta siitä, että ovat astuneet esiin omilla nimillään ja kuvillaan ja jaksaneet palata raskaisiin muistoihinsa. Kiitos myös Jaana Skytälle kirjan kirjoittamisesta. Ajattelemisen aihetta on.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua