Kuva: Antti Salminen / Poesia
KIRJAT | Riikka Simpuran Painottomuudessa havainnot karkaavat kiinnijäämiseltä.
”Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään.”
ARVOSTELU
Riikka Simpura: Painottomuus
- Poesia, 2022.
- 80 sivua.
Painotonta on vaikea sitoa alas. Riikka Simpuran esikoisteoksessa intentiot ja havainnot häilyvät heliumpalloina maailmassa, jossa painovoimaa on vähemmän.
Painottomuus (Poesia, 2022) on jo esineenä hyvin kevyt, sellainen, johon tarttumisen todellisuutta epäilee: koskevatko sormet todella kirjaa? Itse teksti on tyhjän tilan taidetta: havainnot asettuvat muutamina kirjaimina valkoisia taustojaan vasten, välissään usein useita tyhjiä sivuja. Painottomuus on kuitenkin pinnallista, sillä teos maalaa häivähdyksistään omanlaisensa maailman.
Tyhjä tila on painavaa siinä, kuinka se on tehty viivyttäväksi. Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään. Niistä koostuu valkoista vasten häilyvä todellisuus, jossa sekä merkitykset että havainnot leijuvat ja vastustavat kiinnittymistä mihinkään konkreettiseen: ”Pimeän tunteina/ koirat nukkuvat vaatekasoina.” Teoksen maailmassa syy-seuraussuhteet ovat herkästi ohuita: ”’Tulkoon kuu’, ja kuu menee.”
Niin ikään intentiot ja halut huojuvat teoksessa ilman teräviä ääriviivoja ja harvoin toteutuvina: ”Joskus kun menen, mulla on tunne./ Joskus olen tosi ja silloin, olen tosi väsynyt./ Nyt menen pitkin katua./ Sydämistynyt, tehdään jotain toimenpiteitä nyt!/ Katsotaan ja tutkitaan, yritetään tyrehdyttää tämä.” Suunnitelmat ovat paperinhentoja ja murtuvat pienimmistäkin ärsykkeistä: ”Ostaminen olisi voinut olla rakkaudenosoitus,/ nyt tuulenpuuska heilautti niittyä”. Nämä väläykset luovat häilyvyydelle tunnistettavan psykologisen tason syventämään yleistä maailmankuvaa.
Painottomuudessa on kuitenkin myös kohtia, joihin terävyys olisi voinut tuoda elävämpiä kontrasteja ja mielikuvia. Osa vertauskuvista ja sanojen rinnastuksista ei nouse samaan leijuntaan kuin muu teos: esimerkiksi ”Omena on enne” katkaisee harmonian kutsumatta kuitenkaan syventymään itseensä. Samoin parit, kuten ”kielo (kiellot)” ja ”muna (puna)”, jäävät lähemmäksi maata kuin muuten luotua, kiehtovampaa todellisuutta.
Siltikin Painottomuus on häilyvyydessään kaunis, epävarmuuteen kutsuva teos.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Maa muistaa kaiken” – arviossa Hanna-Riikka Kuisman Maaperä
KIRJAT | Hanna-Riikka Kuisma osaa kuvata yhteiskunnan rakenteita ja marginaalissa eläviä ihmisiä ja heidän yhteyksiään uskottavasti.
Kirjallista nuorallakävelyä Ian McEwanin tapaan – arviossa Mitä voimme tietää
KIRJAT | Mitä voimme tietää on ajatuksellisesti palkitsevaa, eleganttia tarinankerrontaa, joka kestää vaivatta useamman lukukerran.
Arkea, huumoria ja nautintoaineita – arviossa Suonna Konosen Kadonneen humppakuution salaisuus
KIRJAT | Pääkaupunkiseudulta takaisin Joensuuhun muuttanut Harry Harakka on entinen muusikko ja manageri, joka haluaa uuden ammatin.
Teemu Luukka dokumentoi historiaa lähes reaaliaikaisesti – arviossa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu
KIRJAT | Laaja haastatteluaineisto ja huolellinen dokumentointi ovat kokeneen toimittajan vahvuudet sujuvasti kirjoitetussa selostuksessa poliittisesta lähihistoriastamme.