Hitchcock – 30 klassikkoa on tiivis yleiskatsaus mestariohjaajan tärkeimpiin elokuviin

Kuva: Avain / Public Domain

Kritiikki kannustaa keskustelemaan!

Kritiikki näkyy! tuo kritiikin lähelle. Suomen arvostelijain liiton ja Koneen säätiön kolmivuotinen hanke tukee paikallismedioita kritiikin julkaisemisessa. Tämä arvostelu julkaistaan myös osoitteessa kritiikkinakyy.fi.

* *

Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuvia suomeksi käsitteleviä kirjoja luulisi olevan mielin määrin. Markku Soikkelin (s. 1963) Hitchcock – 30 klassikkoa -teos (Avain, 2023) todistaa heti kättelyssä oletuksen vääräksi. François Truffaut’n (1932–1984) haastattelukirja, tunnetuin Hitchcockin uraa käsittelevä teos, ilmestyi suomeksi tasan 40 vuotta sitten. Uutta painosta ei ole kuulunut. 2000-luvulla ilmestyi käännös Charlotte Chandlerin kirjasta Se on vain elokuvaa (Gummerus, 2007), jonka muistelen tuolloin lukeneeni. Kyse on kuitenkin elämäkerrasta, ei yksin elokuviin keskittyvästä teoksesta.

Eivätkä edelliset ole suomalaisen kirjoittajan suomeksi kirjoittamia tekstejä. Peter von Baghinkin (1943–2014) Vertigoa (1958), Hitchcockin arvostetuinta elokuvaa, käsittelevästä kirjasta tulee muutaman vuoden kuluttua kuluneeksi puoli vuosisataa. Kenties on siis aika sellaiselle suomalaisen suomeksi kirjoittamalle teokselle, jossa Hitchcockin taide on etualalla.

Soikkelin tavoite on selkeä: muutaman sivun mittaisissa lyhytesseissä esitellään 30 Hitchcockin olennaisinta teosta. Ei enempää, ei vähempää. Teos etenee johdonmukaisesti mutta ei kronologisesti leffasta toiseen. Ohessa käsitellään Hitchcockin teoksille luontaisia teemoja, kuten syyllisyyttä, tirkistelyä ja seksuaalisuutta, sekä pohditaan, mitä elokuvateoriassa usein kuultu sana ”hitchcockmainen” tarkoittaa.

Kirja alkaa lyhyestä Hitchcock-elämäkerrasta. Ensimmäinen syvemmin käsitelty elokuva on Epäilyksen varjo (1939), Soikkelin oma suosikki-Hitchcock. Teksti siirtyy suurimpien klassikkojen jälkeen hieman erikoisempiin valintoihin tai osittaisiin epäonnistumisiin ja viimein vähän tunnettuihin elokuviin, joissa on jotain katselemisen arvoista. Teoksen lopuksi käydään kursiivisesti lävitse valikoitujen klassikkojen ulkopuolelle jääneet ohjaustyöt. Kokonaisuus pysyy näin ihmeen hyvin kasassa, vaikka loppua kohden näkyy, ettei kirjoittajalla ole ollut yhtä suurta intoa kirjoittaa jokaisesta käsitellystä teoksesta.

Epäkronologinen ja tematiikkaan keskittyvä lähestymistapa on hyvä asia, vaikka samalla kirjan kohdeyleisö mietityttää. 30 klassikkoa ”spoilaa” teokset Hitchcock-ummikolle ei vain juonellisesti vaan myös tulkinnallisesti, mikä on luonnollista. Kaikki kritiikki on spoilaamista, paljastaa se jotain juonesta tai ei.

Silti Soikkeli ei tarjoa Hitchcockin tuntevalle lukijalle kovin omaperäisiä tulkintoja ohjaajan avainteoksista, vaikka nojaa lähteiden perusteella paljon 2010-luvulla kirjoitettuun kirjallisuuteen. Elokuvaharrastajan viihteeksi jää verrata omia näkemyksiään kirjoittajan vastaaviin. Eikä verrattavaa ole paljoa, koska Soikkeli nostaa parhaimmistoon useimmille rakkaimmat filmit eikä kerro niistä järin seikkaperäisesti.

Omien mielipiteidensä ilmaisemista hän pääosin välttää tai ei ainakaan tee selvää eroa sen välillä, mikä on hänen omaa tulkintaansa ja mikä lähdekirjallisuuden lukemisesta innoittunutta ajatusten pallottelua.

Lähdeluettelosta löytyy pääasiassa Hitchcock-aiheista kirjallisuutta ja varsin vähän nettiartikkeleita tai verkkoteitse löytyviä mediatutkimuksellisia kirjoituksia. Lukuun ottamatta aivan viimeisen luvun lopusta löytyvää tiivistystä, teoksesta ei pysty helposti päättelemään, mitä Soikkeli Hitchcockin esteettisistä päämääristä pohjimmiltaan ajattelee. Hän tuntuu jakavan joidenkin tutkijoiden ja kriitikkojen postmodernin ajatuksen, että Hitchcockia ei tule psykologisoida vaan tarkastella häntä eräänlaisena maagisena realistina, jolla on psykoanalyysista ja muista oman aikansa ilmiöistä inspiroitunut, oma elokuvakielensä. Toisaalta Soikkeli lukee joihinkin elokuvien eleisiin ja otoksiin sellaista symbolista sisältöä, joka tuntuu joskus tarkoituksenmukaiselta ja joskus kirjoittajan ylitulkinnalta.

* *

Monien muiden ohjaajaa käsittelevien tietokirjojen tapaan teos pitää Hitchcockin mykkäkauden elokuvia vähemmän tärkeinä. Kokonaan mainitsematta jäävät 20 televisiolle ohjattua jännäriohjelmaa. Kirja keskittyy niihin elokuviin, joista hänet parhaiten muistetaan. 30 klassikkoa käsittää hieman yli puolet Hitchcockin olemassa olevasta ohjaajafilmografiasta. Uran alkupään töitä apulaisohjaajana ei käsitellä kuin sivulauseessa.

Kirja on siis nimeään myöten tiukasti auteuristinen eli ohjaajamytologiaan takertuva teos siitä, mitkä avainteokset tekivät Hitchcockista Hitchcockin. Muuten pitäisin puutteena sitä, ettei teoksessa käsitellä edes Hitchcockin osallistumista holokaustia käsittelevän brittiläisen dokumentin tekemiseen. Soikkeli sivuuttaa joitain käsikirjoittajia ja avainnäyttelijöitä lukuun ottamatta ohjaajan työryhmän: kuvaajat, leikkaajat, puvustajat, jopa monet näyttelijät. Fokus on yksin ohjaajassa, ja Hitchcockin teokset ovat hänen teoksiaan. Lukijan mysteeriksi jää selvittää, miten auteurismi tarkalleen eroaa ohjaajan psykologisoinnista.

* *

Teos ei ota paljoa kantaa siihenkään, miten Hitchcock kohteli naispuolisia näyttelijöitään – tai näyttelijöitä yleensä. Tätä puolta käsitellään rivien välissä auteuristisena välineenä, vaikka Soikkeli tekee tietysti selväksi, ettei ohjaajan käytös ole ollut hyväksyttävää.

Oikoluennallisia virheitä löytyy vähän, mikä ei ole tietokirjallisuuden tapauksessa tätä nykyä itsestäänselvyys, tosin esimerkiksi Truffaut’n taivuttaminen ”Truffautina” tuntuu höhlältä mokalta. Kirja etenee johdonmukaisesti ja tarkasti esitellen jokaisen teoksen muutaman sivun mittaisissa spurteissa. Pientä sivumäärää ei käytetä turhaan jahkailuun tai juoruiluun.

Nuorempana tutustuin Peter von Baghin kirjojen kautta elokuvakirjallisuuteen, niin kuin moni muukin kaltaiseni elokuvaharrastaja. Tämä tarkoittaa, että sydämessäni on aina tilaa teoksille, joiden ote elokuvataiteeseen on yhtä aikaa aavistuksen kuivakka ja välillä tulkinnoissaan päättömästi irrotteleva. Hitchcock – 30 klassikkoa kallistuu enemmän kuivuuteen, mutta tämä ei ole yksin huono asia. Kirja on kevyttä iltalukemista elokuvafaneille ja ajaa asiansa ohjaajaa esittelevänä suomenkielisenä yleisteoksena. Hitchcockin elokuvien ystävää, kuten itseäni, teos innostaa kaivamaan vielä kerran pölyiset DVD-kotelot kirjahyllyjen kätköstä.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua