Kuvat: Poesia
KIRJAT | Lassi Hyvärisen Vieras metsä osoittaa, että myös metsästä voi kirjoittaa niin, että se on jotain absurdia ja tuntematonta.
”Saako metsästä tiristettyä enää metaforaa, joka ei kuollut jo syntyessään?”
ARVOSTELU
Lassi Hyvärinen: Vieras metsä
- Poesia, 2024.
- 56 sivua.
Suomalaisessa kirjallisuudessa vieras metsä kuulostaa melkein semanttiselta paradoksilta. Saako metsästä tiristettyä enää metaforaa, joka ei kuollut jo syntyessään? Lassi Hyvärisen Vieras metsä (Poesia, 2024) osoittaa, että myös metsästä voi kirjoittaa niin, että se on jotain absurdia ja tuntematonta.
Hyvärisen teoksia on kuvattu omalakisiksi, runokenttää ”uudistaviksi” ja ”rikastaviksi”. Samoja adjektiiveja liitetään melkein kaikkeen kirjallisuuteen, mutta Hyvärisen kohdalla ne tuntuvat jopa pitävän paikkansa.
Hyvärisen edellisessä kokoelmassa, Tanssivalla karhulla palkitussa Tuulessa ja kissassa (2018), eksentrisyys heijastui tuulen, kissan, mehiläistarhurin ja sipulinvarsihameisen naisen kansoittamassa unimaailmassa ja sen absurdiudessa. Nyt neljännessä runoteoksessa absurdius ei ole yhtä korostettua, vaan se on punottu näennäisesti tuttuun ympäristöön.
Runojen puhuja kuljettaa lukijaa metsässä. Teos on rakennettu osioista, kuten ”lehto”, ”kun tullaan aukiolle” tai ”pöllön yötuuli”, joiden väliset siirtymät on tehty eksplisiittisiksi: ”vuode on pohjasta auki/ alhaalla häämöttää yöksi jäähtynyt/ vieras metsä” päättyy yksi osio, ja seuraavan nimi on ”vieras metsä”.
Kädestä pitäminen on kuitenkin vain näennäistä. Hyvärisille tyypillisesti merkitykset eivät ole johdonmukaisia tai selkeitä, vaan runoissa korostuu pikemmin unenomaisuus ja siirtyminen tunnelmien välillä. Seurattavat merkitysketjut pakenevat lukijaa, mutta eheys ja siirtymät kokonaisilta tuntuvien osien välillä ovat läsnä tunnetasolla. Välillä runot riemuitsevat niin äänteiden kuin kuvienkin tasolla: ”kuriton aurinko riehuu latvustossa/ kimittää runoa, lähes viheltää”. Näistä korkeuksista laskeudutaan erityisesti loppua kohden tummasävyisempiin kuviin: ”kaaoksen makuukamarin takana/ hiljaisen illan kannattajat// kuolinilmoitusten haltijat/ kummitädit, vaikenijat// lähestyvät polkua kuin sissit”. Teos soi tunnetasolla taidokkaasti, ja onnistuu limittämään uteliaisuuden metsästä ja toisaalta myös pelon ja kaihon.
Hyvärisen kieli on kauttaaltaan hyvin tarkkaa, ja lyhyet säkeet ovat läpikohtaisesti hiottuja. Melko tasaisesti asetellut parisäkeet saattavat luoda yksinkertaisen vaikutelman, mutta niissä jokaisessa pienet, yksityiskohtaiset havainnot luovat vahvaa visuaalisuutta ja jaksavat yllättää. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista ”punamuurahaiset ylittävät horisontin/ olen alkanut kuulla taas/ tämä on tuomen ja varjon duetto”.
Monissa kohdin kuvat vinksahtavat ilahduttavasti muuksi, kuin mitä odottaisi: ”Aurinko laskee, kumpu painuu/ linnut lentävät jo epätahtiin// radan takana salon rauniot/ muistuttavat metsäkanojen korkeakulttuurista”. Runoissa ikään kuin heilutetaan merkityksiä juuri käden ulottuvissa mutta vedetään sitten kauemmaksi — ja saadaan lukija seuraamaan perässä.
Vinksahdukset ja yllättävä visuaalisuus tekevät Vieraasta metsästä tutkimusmatkan niin luontoon kuin kieleenkin. Teosta haluaa palata ihmettelemään.
Anna Hollingsworth
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Todellinen Uudenkuun Emily – arviossa L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia
KIRJAT | L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia lyhenneltiin ja pehmennettiin hampaattomaksi 1960-luvulla. Kaisa Rannan uusi suomennos kohtelee klassikkoteoksia täysipainoisena kaunokirjallisuutena.
Kirja Anna-Leena Härkösestä kertoo erikoisen rehellisestä ihmisestä, joka sanoo suoraan ja elää täysillä – arviossa Taskupainos
KIRJAT | Katja Kallion kirjoittama näyttelijäelämäkerta Anna-Leena Härkösestä tekee vaikutuksen avomelisyydellään ja rohkeudellaan.
Ville Maljan esikoisromaanissa tasapainoillaan alkoholismin veitsenterällä – arviossa Valkoinen risteys
KIRJAT | Valkoinen risteys on kirja alkoholista ja sen värittämästä isäsuhteesta rokkibändin keulakuvan näkökulmasta.
Emeritusprofessori paljastaa elämän tarkoitukset, ne ikävätkin – arviossa Timo Airaksisen Millaista oli
KIRJAT | Timo Airaksisen omaelämäkerta katsoo lukijaa suoraan silmiin ja kertoo yhtään häpeämättä ja kaunistelematta, millaista yliopistolla oli.