Helena Immonen johtaa Suomen sotaan – Operaatio Tulikettu päättää neljän toimintatrillerin menestyssarjan ruudinkatkuisesti

Kuvat: Crime Time / Mikko Rasila

”Olen ampunut lippaat tyhjiksi; tämä sarja on valmis, ja minä olen valmis päästämään irti”, kirjailija Helena Immonen toteaa Kettu-trillerisarjansa viimeisen osan jälkisanoissa.

Hyvä niin, toteaa lukija. Suomessa presidentti on vaihtunut kirjan Niinistöstä Stubbiksi ja Biden hyvin pian Harrisiksi tai Trumpiksi (huh). Muukin tosielämä on yllättäen ajanut lähes ohi Operaatio Tuliketun (CrimeTime, 2024) kuvaamista tapahtumista.

Ukrainaan ei sentään ole tehty kirjan kuvaamaa ydiniskua, ja Luoja varjelkoon ettei koskaan tehdäkään, ei sinne eikä muualle.

Sitä vastoin Ukrainan hyökkäys Kurskiin osoitti Venäjän olevan savijalkajättiläinen, jonka resurssit eivät veny mihin tahansa – esimerkiksi keskittämään Suomen itärajalle kymmenien tuhansien sotilaiden hyökkäysvoimaa samaan aikaan käynnissä olevan Ukrainan-sodan kanssa.

Näin Operaatio Tuliketussa kuitenkin tapahtuu. Kirjan jännitteen kannalta Suomen ja Venäjän välillä puhkeava sota pohjoisessa on tietenkin keskeisen tärkeä, mutta reaalimaailmassa toistaiseksi hyvin epätodennäköiseltä vaikuttava ajatuskulku.

Tässä onkin Immosen neljä romaania sisältävän kettusarjan pahin kompastuskivi. Kirjoissa Suomen ympäristössä tapahtuu koko ajan yhtä sun toista, ja enimmäkseen ikäviä asioita, mutta tapahtumat etenevät kuin oudossa tyhjiössä. Ne eivät muka vaikuta muuhun maailmaan eikä muu maailma toisaalta meihin.

Täysin verkottuneessa nykytodellisuudessa, keskinäisriippuvuudessa ja nykyisessä Nato-Suomessa tämä on mahdoton ajatus.

Sotilas on myös äiti ja isä

Operaatio Tulikettu alkaa siitä, mihin edeltävä Operaatio Napakettu päättyi. Suomalainen tiedustelija – suomeksi vakooja – Mikael Koivu on jäänyt kiinni Jäämerellä ja viety vangiksi Murmanskiin yhdessä Nordica-jäänmurtajan miehistön kanssa.

Mikaelin vaimo Riina valmistautuu tiedustelukeikalle Kaliningradiin. Kun sota pohjoisessa syttyy, Riinan veli Joni Koivu lähtee erikoisjoukkojen sotilaana vaaralliselle pelastus- ja sabotaasimatkalle itärajan taakse. Se tehdään viime sotien kaukopartiomiesten hengessä ja tavoittein.

Lankoja kulisseissa vetelee Mikaelin esimies, eversti Vesa Ilvesvuori, ”Haamu”. Hänen käsiinsä lopulta jää päätös koko maailmanrauhasta. Ja senhän suomalainen sotilas toki kestää, pää pystyssä ja mieli kirkkaana.

Immosella itsellään on sotilaskoulutus- ja tausta sekä paljon suhteita Puolustusvoimiin. Se näkyy kettusarjan tarkoissa, tiiviissä ja hektisissä toimintakohtauksissa sekä asiantuntemuksessa sotilasasioita kohtaan. Inhimillinenkin taso on onneksi koko ajan mukana – huoli omista rakkaista ja heidän pärjäämisestään.

Kukapa ei pystyisi samastumaan Riinan tuskaan, kun hän jättää itkevän poikansa Tobiaksen kotinsa kynnykselle isoäidin huomaan. Ja vielä ilman varmuutta siitä, tapaavatko he enää koskaan.

Ilman pidikkeitä ja rajoja

Kettu-sarjan aloitti vuonna 2020 ilmestynyt Operaatio Punainen kettu. Jatkoa seurasi vuoden välein: Operaatio Aavikkokettu, Operaatio Napakettu ja nyt viimeisenä Operaatio Tulikettu. Kirjat ovat olleet kaupallinen menestys, sillä niitä on ostettu tai kuunneltu yli 120 000 kertaa. Immonen kirjoittaa myös fantasiaa lapsille ja nuorille.

Sarjassa on kuljettu Gotlannin, Afganistanin ja Huippuvuorten kautta nyt Pohjois-Suomeen, Kaliningradiin ja Kuolaan. Poliitikot esiintyvät kirjoissa oikeilla nimillään, sotilaat eivät.

Se lienee kirjailijalta tietoinen varotoimenpide ja Puolustusvoimien suojelua. Vaikka eivätköhän suomalaisen sotilas- ja tiedustelujohdon tärkeimmät nimet ja tehtävät liene itärajankin takana tiedossa.

Immosella on tapana esitellä kirjoissaan mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja tapahtumia, joiden lopullinen kohtalo ja kehityskulku jäävät sitten ratkeamatta. Mitä esimerkiksi tapahtuu suomalaisia Venäjällä auttavalle karjalaistaustaiselle Sanni Marttiselle tai Venäjän miehitykselle Huippuvuorilla? Monta langanpätkää ei koskaan keritä yhteen.

Kirjailijan oma strateginen ajattelu näyttää myötäävän vallalla olevaa sotilaallista näkemystä: Venäjällä ei ole mitään pidikkeitä tai rajoja, ja siksi voimaan on vastattava voimalla. Samaa toisti vastikään Puolustusvoiminen nykyinen komentaja, kenraali Janne Jaakkola.

Pientä lohtua runoista

Helsingin Sanomien haastattelussa Helena Immonen kertoo saavansa paljon palautetta lukijoilta, ja nyt erityisesti Operaatio Tuliketun päätössanoista. Niissä hän mainitsee, kuinka kirjallisuus on turvallinen tapa käsitellä pelottaviakin asioita, kuten tässä kirjassa esimerkiksi ydinsodan tai Venäjän Suomeen kohdistaman hyökkäyksen uhkaa.

Epäilemättä se voi toimia näinkin. Itselleni jo Napakettu ja nyt viimeistään Tulikettu olivat pohjimmiltaan hieman ahdistavia lukukokemuksia.

Eri medioiden uutisista vyöryy jo niskaamme niin paljon sotaista kuvastoa, retoriikkaa ja uhkailua, että en jaksa kaivata sitä lisää edes nykysotakirjallisuudelta. Samasta syystä lopetin Ilkka Remeksen lukemisen ajat sitten. Ja samasta syystä Remeksen romaanit ja Immosen Ketut vanhenevat nopeasti, kun maailma kiitää koko ajan eteenpäin.

Onneksi kirjailija muistaa runojen suoman toisen todellisuuden. Tuliketussa siteerataan eniten Saima Harmajaa, jonka riimien ikuinen kauneus suo lukijalle edes pienen hengähdyshetken mustan maailman keskellä.

Minne jäi vatsalääke?

Helena Immonen pukee osuvasti sanoiksi ajatukset siitä, miten sota Ukrainassa todennäköisesti tulee ratkeamaan. Näin puhuu kuvitteellinen venäläinen oppositiohenkinen poliitikko Kirill Kasatkin presidentti Sauli Niinistölle:

”Luulisi teidän suomalaisten ymmärtävän, että joskus rauhan saavuttaakseen pitää luopua jostain. Lännessä on pitkään hekumoitu Venäjän nöyryyttämisellä ja täydellisellä tuholla Ukrainassa, mutta en usko teidän olevan idiootteja. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Emme välttämättä pysty voittamaan Ukrainassa niin kuin Putin halusi, mutta Venäjä ei myöskään tule häviämään. Se ei ole realistinen tavoite lännelle.”

Kylmän reaalipoliittisesti ajatellen tuo sitaatti osuu minusta aika tarkkaan kohdilleen.

Sitä vastoin en pääse millään irti Tuliketun yhdestä kohtauksesta, jossa sissitehtäviin joutunut Joni kärsii ripulista odotellessaan toimintaa alkavaksi.

Vaikka kohtauksen tulkitsisikin Hesarin tapaan antiteesiksi Väinö Linnan ja Tuntemattoman sotilaan syö rautaa ja paskantaa kettinkiä -uholle, minulle se vihjaa kiusallisesti suomalaisten erikoisjoukkojen huolimattomuuteen ellei jopa ammattitaidottomuuteen.

Miksi huippuunsa varustellun sissisotilaan taisteluasun etutaskussa ei ole Imodiumia tai muuta vatsalääkettä? Itse en lähde ilman niitä edes yhden yön siviilityömatkalle.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua