Hannu Mäkelän Viiden minuutin jutut eivät ole instant-kamaa – uusi kirja koostuu 26 lyhyestä tarinasta

25.01.2022
HannuMäkeläViiden

Kuvat: Aviador

KIRJAT | Hannu Mäkelän juttukokoelmassa pohditaan elettyä elämää, tarkkaillaan nykymaailman menoa ja kannetaan huolta lukemisesta, ajattelusta, kirjoittamisesta ja sivistyksestä.

”Mäkelä kuljettaa mukanaan sivumäärältään lyhyen matkan, mutta kun ajatus on mukana, matka tuntuu pidemmältä.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Hannu Mäkelä: Viiden minuutin juttuja

  • Aviador, 2022.
  • 140 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Kirjailija, akateemikko Hannu Mäkelän Viiden minuutin juttuja (Aviador, 2022) pohjautuu kirjailijan itsensä mukaan joskus ilmenevään haluun kirjoittaa lyhyesti, varsinkin jos on tätä ennen kirjoittanut monta pitkää tarinaa. Pitkiä tarinoitahan Mäkelä on kirjoittanut paljon eikä tässä ole tarvis tarkemmin esitellä hänen määrällisesti, laadullisesti ja monipuolisuudessaan häikäisevää tuotantoa. Itselläni on noin hyllymetri Mäkelän tuotantoa; tämä kertokoon, että paljon on vielä hyvää kirjallisuutta lukematta.

Viiden minuutin juttuja koostuu 26 lyhyestä tarinasta. Pakinoita, lyhytesseitä, ”impressioita” tai ”pätkiä”, jotka on kirjoitettu vuonna 2021 tätä teosta varten, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat tähän maailmanaikaan sovitettuja ”lastuja”. Mäkelän jutut ovat kuin konvehtirasian suklaat: erinäköisiä, -makuisia ja -muotoisia; niistä jää myös erilaisia jälkimakuja. Ja hyvää on se, että Mäkelän juttujen jälkimaut ovat viipyileviä.

Ilman pitämistä ei voi rakastaa

Osa tarinoista perustuu avoimen omakohtaisiin havaintoihin ja mietteisiin, kun taas joissain leikitellään Makkosena (Makkonen ja satakieli) tai vain anonyymina pariskuntana (Housut pois). Useissa jutuissa ikääntynyt mies tarkastelee arkielämän ilmiöitä, kohteena vaikkapa autot ja ylinopeudet (Bensaa suonissa), tv-sarjojen tuotanto (Draaman kaari) tai miehen ikääntyminen (Pipo). Näissä esiintyy se ”grumpy old man” tai ”boomer” (Mäkelä vinoilee anglismeista, aiheellisesti), jolla on asemavaltuutus olla sopeutumatta uusiin kotkotuksiin. Taitaa kirjailija hieman tästä jopa nautiskella. Me suurten ikäluokkien edustajat, ainakin miespuoliset, solahdamme vaikeuksitta näihin tunnelmiin.

Toinen ryhmä Mäkelän juttuja koostuu ihmiskuvauksista suomalaisessa arjessa. Tuokiokuvia havainnoista, arjen tilanteista ja ihmisten reaktioista (esimerkiksi Todellista rakkautta, Leski, Opettaja). Tarkkaa havainnointia ja syvällistä pohdintaa ihmisestä, joka kuitenkin aina jää mysteeriksi. Vanha opettaja kävelee päivittäin maantien viertä: ”—suru kulkee naisen mukana kuin terva ja leviää mustan paksun viittamaisen takin helmoista kauas naisen ympärille. Aina kun ajan ohitse ja katson häntä, tunnen sen. En olisi ihminen, jollen tuntisi.”

Vaikka kokoelmassa on pari raakkua, joita en saanut avattua helmen löytääkseni, Mäkelän jutut tuottavat lukijalle oivaltamisen iloa ja tuuppivat tarkastelemaan arkisiakin asioita uusista näkökulmista. Parisuhdeteema toistuu usein, ja miksei toistuisi, kun asialla on kokemusasiantuntija. Yksinäisyys, läheisyyden kaipuu, rakkaus, rakastamisen vaikeus, ihmisen mysteeri; ”Ilman rakkautta voi toisesta toki pitää, mutta ilman pitämistä ei voi rakastaa.” Riipaiseva on autofiktionovelli teinirakastumisen ahdistuksesta, Aikuisen elämää, joka on kokoelman ainoa vanhempaa perua oleva kertomus.

Oma ajatus seuraa kirjailijaa

Mielestäni parasta Mäkelää ovat lähes lyyriset luontokuvaukset aikaisine aamuineen tai muistumineen ajoilta, jolloin suon poikki mentiin vielä niin että heilahti. Sielunmaisema on ylistys suomalaiselle suolle: ”Kun seison suon reunalla ja tuijotan suota, minut valtaa syvä rauha.”

Mäkelä kuvaa kauniisti uskoaan siihen, että suo on jonkinlainen ”kuoleman esiaste kaikessa tyyneydessään, karuudessaan, kauneudessaan. Jos suo kuvastaa manalan porttia, ei kuolema ehkä ole muuta kuin siirtyminen olomuodosta toiseen, paluuta siihen aidoimpaan luontoon, jossa sitten jatkamme tavoillamme, varmaankin myös omien uskomusten mukaan. Niitä riittää.”

Havainto voi olla täysin subjektiivinen ja jopa naiivi, mutta olen huomannut, että joidenkin kirjoittajien tekstejä, vaikeitakin, on helpompi lukea kuin joidenkin toisten. Oma ajatus seurailee kiinteästi kirjailijan ajatusta. Hannu Mäkelän osalta tämän havainnon tein tosin vasta Vetsikon kohdalla vuonna 1988, mutta olen sitä sen jälkeen testannut ja päivittänyt.

Ja Viiden minuutin juttuja ei sekään petä. Mäkelä kuljettaa mukanaan sivumäärältään lyhyen matkan, mutta kun ajatus on mukana, matka tuntuu pidemmältä. Näin siitä huolimatta, että juttu Ajatuksen nopeus – ja unohduksen alkaa laittamattomasti: ”Ajatus on nopein väline maailmassa.” Ja unohdus ei ole lainkaan nopea: ”Unohdus on hiljainen kuin aamun usva metsälammella.”

Miljardi, biljardi, vai oliko se snooker, näin ajatus hyppii. Palsasuolla muistetaan, että Kalervo Palsa kuoli nuorena. Mäkelä retkuttaa lukijan ajatuksen metsätieltä kiemuraisille poluille palatakseen tuota pikaa takaisin metsätielle. Assosiointi on hauskaa ja virkistävää! Mäkelän teksti on paikoin kuin pulputtavan kevätpuron seuraamista, myös kun se paikoin hidastuu ja laajenee suureksi ja rauhalliseksi suvannoksi.

Kaupunki ilman kirjakauppaa

Edellisessä kokoelmassaan Lukemisen ilo (Kirjapaja 2021) Mäkelä kirjoitti monipuolisesti lukemisen tärkeydestä ja lukutaidosta sivistyksen kulmakivenä. Kirjailija palaa lukemisen tärkeyteen jutuissaankin. Kirjan saatesanojen päätös sopisi kaikkien kirjojen saatesanoiksi: ”Ei muuta kuin hyvää matkaa joko tämän tai sitten aivan toisen kirjan parissa. Toivottavasti kuitenkin nimenomaan kirjan. Onneksi niitä vielä tässä maailmassa riittää.”

Jutussaan Momentum Mäkelä kuvaa hetkeä, jolloin kaikki muuttuu. Se on momentum. Ihmiskunnan momentum on Mäkelän havaintojen mukaan siinä, että ihmisten elämillä ei ole enää sisältöä tai se on vajonnut television sohvaperunakulttuuriksi. ”Ihmiskunnan momentum on tuossa ja se kohtalonhetki on juuri nyt. Säilyäkö viisaudessa vai muuntuako takaisin alkeelliseksi eläimeksi?” Momentum iski Mäkelää ja hänen puolisoaan helteisessä Raahen kaupungissa, josta ei löytynyt ainoatakaan kirjakauppaa.

Vaikka Mäkelä juoksuttaa lukijaa kevyeltä tuntuvalla ja lempeällä otteella, retken päätteeksi jää leijumaan myös surumielisyyden juova. Elämän kauneus ja sen rajallisuus. Ihmisen osa omasta mielestään ylivoimaisena luontokappaleena tässä vielä kauniissa maailmassamme. Lukemisen ja kirjoittamisen ilo sivistyksen käyttövoimana maailmassa, jossa hömppä ja typeryys taannuttavat ihmistä. Loppuun sopii kirjailijan hätähuuto:

”Jos nyt luovuttaisin, kuolisin. Ilman lukemista ei ole lukutaitoa, ilman kirjoittamista ei elämää ainakaan itselläni. Voi olla, että ruumis eläisi, vaan mitä hyötyä siitä enää olisi. On jatkettava, tehtävä jotain, muistettava elämän ehdottomuus, sine qua non; välttämättä ja muusta välittämättä meidän on kuljettava eteenpäin, murrettava ovia, särjettävä uusien polvien uusia ennakkoluuloja; on taisteltava tyhmyyttä vastaan viimeiseen saakka. Ehkä meitä ei silloin aivan vielä peri tympeän ahneuden ja henkisen typeryyden alati valpas ja kaikkialla vaaniva hukka.”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua