Häjyjen jälkeläiset – arviossa Härmä-aiheinen valokuvakirja Men with No Mountains

Kuvat: Khaos Publishing / Iina Esko

Sanotaan, että kaikki suomalaiset ovat härmäläisiä, kun menevät ulkomaille. Härmäläisyyttä onkin pidetty suomalaisuuden synonyymina. Sen kauneus piilee maiseman selkeydessä: suorassa horisontissa, suorissa miehissä ja työteliäissä naisissa, jotka eivät tee itsestään numeroa – eivät tässäkään valokuvateoksessa.

Härmäläinen nainen keskittyy tekemiseen; sitä ei tarvitse todistaa. Mutta paikallisista miehistä oli hyvin luontevaa asettua kuvattavaksi: tottakai Härmä kiinnostaa!

”Täällä taivas on yhtä aikaa korkialla ja matalalla”

Ella Kiviniemen tapa kuvata Härmää on hieman pastellinsävyisempi ja nostalgisempi kuin Elias Lahtisen, joka lähti alun perin etsimään Suomen Texasia. Molemmat kuitenkin tavoittavat koukuttavia ajankuvia ihmisistä ja maisemasta.

Men with No Mountains (Khaos Publishing, 2025) sai alkunsa kaksikon omista projekteista kuvata juuriaan Etelä-Pohjanmaalla ja päätyi yhteisten kansien väliin uudeksi tulkinnaksi härmäläisyydestä. Mutta mikä tässä on uutta, mikä lainattua? Samuli Paulaharjun kulttuurihistoriallisesta kuvastosta kumpuavat lakeudet ja suoraselkäiset – jopa väkivaltaisuutta ihannoivat – maskuliiniset häjyt, joista suomalainen kulttuurinen identiteetti on pitkään ammentanut osansa, kohtaa nykypäivän tuulipukukansan, jonka mielestä “jostakin syystä kukaan muu ei osaa mitään”.

* *

Ella Kiviniemi (s. 1991) vietti lapsuutensa lomat mummolassa Härmässä, kuten moni muukin kaupunkilaislapsi. Hän nautti kiireettömästä laatuajasta, vapaudesta ja vastuusta, jossa oli tilaa ja avaimia moniin paikkoihin. Härmä oli jo silloin tärkeä, ja valokuvallinen dokumentointi alkoi varhain. Kirjan myötä hän jatkaa kulkuaan Härmässä, taistelua aikaa vastaan, vaikka olisi sukunsa viimeinen härmäläinen.

Elias Lahtiselle (s. 1990) Härmä oli aiemmin vanhoja tarinoita isovanhemmilta ja yksittäisiä lapsuusmuistoja. Siellä on edelleen vanha sukutila, josta ollaan ylpeitä, ja mielikuva, että Härmässä asiat ovat isompia ja vakavampia.

Hän muistaa hämärästi isopappansa hautajaiset, joissa laulettiin kovaa mustissa puvuissa. Tunnelman voimakkuus painui mieleen vakavana verrattuna tamperelaiseen arkeen, jossa hän eli. Lapsuudesta jäi mieleen hiihtoladulla lausuttu kannustus: ”Jaksat kyllä, koska olet neljäsosa härmäläinen.” Se tarkoitti periksiantamattomuutta ja sisukkuutta. Verenperintö tarjoiltiin identiteettinä – vahvana ja velvoittavana. Kirjan myötä Lahtinen on tutustunut juuriinsa ja oppinut arvostamaan sukupolvien ketjua uudella tavalla.

Kiviniemen tapa kuvata Härmää on hieman pastellinsävyisempi ja nostalgisempi kuin Lahtisen, joka alun perin lähti etsimään Suomen Texasia. Kuva: Ella Kiviniemi

Lähtöasetelmasta, jossa kaupunkilaiset kirjoittavat juuristaan maalla, nousee mieleen Stuart Hallin kulttuurisen identiteetin kuvaukset. Nykyään lähes kaikki kansakunnat ovat kulttuurisesti monimuotoisia, mutta myytit yhtenäisistä kansallisista identiteeteistä vaikuttavat yhä – sekä erottaen että yhdistäen. Globalisaatio ja sosiaalinen media ovat luoneet uudenlaisia ajan ja paikan yhdistelmiä, erityisesti korona-aikana, jolloin myös tämä teos on suurelta osin kuvattu. Ne ovat helpottaneet diasporassa elävien yhteisöjen uudelleen yhdistymistä verkon välityksellä.

Visuaaliset esitystavat muokkaavat kansallista identiteettiä nopeasti. Tässä valossa Men with No Mountains on merkittävä härmäläisen identiteetin ylläpitäjä: se siirtää katseen sekakulttuurisista kaupungeista myyttisen originelleihin maaseutukyliin, joissa voi tapahtua mitä tahansa – ja joissa erikoiset persoonat värittävät laakeaa maisemaa eleettömin, itsestään selvin ottein.

Häjyily, maskuliinisuus ja arjen ytimekkyydelle hyväntahtoinen hymyily tuo näkyväksi kaipuun kuulua joukkoon. Kuvat: Elias Lahtinen / Ella Kiviniemi

Kirjan työnimenä oli pitkään ”Flatland”. Joku kuitenkin totesi sen olevan liian lattean kuuloinen, joten Kiviniemi ja Lahtinen alkoivat pohtia ajatusta siitä, että Härmässä ei ole vuoria.

”Päädyimme miettimään erilaisia vuoriin liittyviä aforismeja, ja jostain nousi esiin Jane Austenin kysymys: ’What are men to rocks and mountains?’”

Ihminen tarvitsee jotakin luonnon luomaa mittatikuksi ymmärtääkseen, kuinka pieni hän lopulta on tässä maailmassa. Mutta kun härmäläisillä ei ole vuoria – ei mittatikkua, johon itseään verrata – mihin se johtaa? Entä jos ihminen onkin maiseman korkein kukkula?

Lakeus mielenmaisemana

Valokuvakirjassa on 80 kuvaa Härmästä, 40 kummaltakin kuvaajalta. Kuvissa ei ole kuvatekstejä, eikä niistä käy ilmi, kumman kuvaajan otos on kyseessä. Tekstiä on muutenkin vähän, ja se on sekä suomeksi että englanniksi. Kuvalle annetaan valta kertoa. Kirjan lopussa on vuoropuhelun muotoon kirjoitettu osio, jossa tekijät avaavat projektin taustoja omista näkökulmistaan. Siinä käsitellään samoja teemoja kuin Kuvajournalistien Juttutuvan f5.6-klubin haastattelussa.

Kirja alkaa utuisilla talvimaisemilla, pastellinsävyisillä pehmeillä väreillä, raskaalla taivaalla ja tuulella laakeassa maisemassa. Ensimmäisessä sisätilan kuvassa kartanomaisen sisustuksen tapetti on lohjennut puoliympyrän muotoisesti ja sen päällä on maalaus samantyyppisistä talvimaisemasta, tuulimyllystä ja punaisista rakennuksista. Tasainen maisema on kuvattu niin usein, se on kannen kuvassakin kehystettynä hassusti. Tärkeintä kuvassa on, että rypsipellon horisontti on suorassa, vaikka kehykset ovat miten sattuu. Kansivaihtoehtoja on kuulemma kaksi.

Kuvissa on asioita, jotka törröttävät esiin maisemasta. Monenlaisia rakennelmia on kuvattu kivikasoista erilaisiin rakennusrykelmiin. Vuorta rakennetaan, vaikka heinäpaaleista tehtynä linnana tai paikallisen miljonäärin massiivisena huvipuistona. Kuva: Elias Lahtinen

Pohjalainen itsevarma identiteetti yhdistyy lakeuteen. Kun siellä seisoo, on näkyvillä joka suuntaan. Talot ja pihat ovat avoimia, arvioitavissa, naapureihin verrattavissa. Paikka pakottaa kasvamaan, koska piiloutumisen mahdollisuutta ei ole. Lakeus on persoona, ja sillä on oma kylttinsäkin yhdessä kirjan kuvassa. Sen äärellä voidaan puuhailla.

Puuhailu lakeudella tapahtuu enimmäkseen Jumalan, moottoripyörien ja puukkojen kanssa, usein stetsonhattu päässä tai ”rock & roll forever” -tatuointi selässä. Körttiläisyys ja luterilaisuus näkyy eri tavalla kuin kaupungeissa. Kirkot muodostavat yhteisöjä, jotka ovat ihmisille tärkeitä. Ne paikkaavat monin paikoin hyvinvointivaltion puutteita ja tekevät arvokasta työtä – sellaista, jota on vaikea ymmärtää kaupungeissa, joissa palvelut ovat aina lähellä.

Melkein kaikki kuvat on otettu filmille keskikoon kameralla, mikä on selvästi vaikuttanut sekä työskentelytapaan että lopputulokseen. Kuvien rajaukset ovat huolellisia, mikä tekee niistä rauhallisia, hallittuja ja miellyttäviä tutkia. Lahtinen kertoi haastattelussa, miten kuvavalintojen tekeminen supistaa huomattavasti todellisuutta – vain pieni osa materiaalista päätyi lopulliseen teokseen. Tällaisessa pitkäkestoisessa dokumentaarisessa projektissa, jota on kuvattu vuosina 2018–2024, kuvien karsiminen muodostaa olennaisen osan siitä, miten härmäläisyys esitetään. Kuvajournalismi luo usein harhaanjohtavan oletuksen, että kuvilla kerrotaan totuus. Vaikka tässä on 80 kuvaa Härmästä, pyrkimyksenä ei ole kertoa faktuaalista totuutta, ennemminkin emotionaalinen kokemus paikasta.

Kirkot paikkaavat monin paikoin hyvinvointivaltion puutteita ja tekevät arvokasta työtä – sellaista, jota on vaikea ymmärtää kaupungeissa, joissa palvelut ovat aina lähellä. Kuva: Iina Esko

Jostain syystä tulee mieleen Pekka Turusen Seinää vasten -teos Pohjois-Karjalasta 1980-luvulta. Näen molemmissa samanlaista kotiseudun esittämistä lähtijän katseen läpi. Härmäläiset esitetään työteliäinä touhuilemassa, kun taas pohjoiskarjalaiset istutettiin usein värikkäille kotisohvilleen, repsottavan tapetin eteen. Molemmissa teoksissa näkyy ulkopuolisen silmin katsominen, vaikka tekijät ovat samasta paikasta kotoisin. Ne kertovat juurista, aitoudesta, jostain mistä on lähdetty, ja jota kaivataan vielä. Vaikka on itse tultu sivistyneiksi kaupunkilaisiksi, alkuperä kannattelee.

Kuvissa on meneillään kaikenlaista projektia – vähän jokaisella. Moottorisahataiteilijan kalateos, jota naapuri on tullut katsomaan, puukkomestari, Härmän häät, pääsiäiskokko, Miss Power truck -palkinnon jako…

Paljon on nähty – ja varmasti paljon jäi näkemättäkin. Powerpark törröttää peltomaisemasta ihmeellisenä mahdollisuutena. Sen pihassa seisoo lentokone, jonka ympärillä paikalliset teinit kuvaavat TikTok-videoita.

Miss Power Truck -palkintojenjako Alahärmässä. Kuva: Elias Lahtinen

”Isän pualelta körtti, äiteen puolelta häjy”

Vahvaa kulttuurista identiteettiä voi käyttää moneen. Välillä se on itseironian kohde, välillä voiman lähde. Se on helpompi ottaa omakseen, jos sitä on kansallisesti suitsutettu. Mutta onko itseironia defenssi, tapa ottaa etäisyyttä omiin juuriinsa?

Joissakin kuvissa kurkotetaan syvälle ihmiseen, eleettömästi, mutta tavoitetaan joku syvyys valolla ja juuri oikealla ajoituksella. Rakennukset ja ihmiset elävinä kuorina, joiden sisällä on jotain tärkeää. Erityisesti jäi mieleen kuva miehestä, joka esiintyi jo nuorena Paulaharjun kuvassa. Sama ihminen, samassa paikassa, vaikka maailma on muuttunut ympärillä – se on tavallaan ihme.

Härmä on paikka, jossa maatalous, yhteisöt ja naapurit ovat yhä tärkeitä. ”Päiväkaffit” neonpunaisella katuseisojalla ja huumoria halkopinoissa, yksityiskohdat ilahduttavat. Kuvat ovat täynnä tilanteita, aivan kuten elämä itse, kun sitä vain osaa tarkkailla. Häjyily, maskuliinisuus ja arjen ytimekkyydelle hyväntahtoinen hymyily tuo näkyväksi kaipuun kuulua joukkoon.

* *

Men with No Mountains on huolellisesti rakennettu valokuvateos, joka luo uuden visuaalisen tarinan Etelä-Pohjanmaasta. Se on matka paitsi fyysiseen maisemaan, myös kulttuuriseen muistiin, henkilökohtaiseen identiteettiin ja kansalliseen mielikuvitukseen.

Kaikessa näkyy, että työlle on annettu aikaa. Valokuvakirjoja ei tehdä bisnesmielessä, vaan rakkaudesta lajiin – ja tämä teos on kaunis rakkaudenosoitus Härmälle. Paikalliset osaavat varmasti paukutella siitä henkseleitä. Se on myös veikeä keskustelunavaus maaseudun elinvoimasta. Mihin asti ”tehdään itte” -asenne voi kantaa?

Anne Kalliola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua