Hajanaisia muistikuvia säästöpankkikriisistä – arviossa Häikiön ja Sinkon Suomen Säästöpankin tuho

Sinkko & Häikiö. Kuvat: Eerika Hiltunen / Aviador / Kati Laszka

Vaikka Suomen Säästöpankin tuho (Aviador, 2026) on merkitty Martti Häikiön ja Eero Sinkon yhteisteokseksi, siitä on vaikea löytää jälkeä edesmenneen professori Häikiön (1949–2025) kaltaisen ammattihistorioitsijan tutkimuksellisesta kirjoitusotteesta.

Teoksen näkökulmana on käsitellä 1990-luvun alun säästöpankkikriisiä kilpailijapankkien silmin. Tarkastelutapaa dominoi Valtion vakuusrahaston (VVR) arkisto, jota täydentäviä hajanaisia ja jopa hupaisia anekdootteja, haastattelunpätkiä ja yksipuolisia muistikuvia säästöpankkikriisistä teos suorastaan vilisee.

Useat säästöpankkien pilkkomiseen osallistuneet keskeiset toimijat ovat kuitenkin edesmenneet eikä heitä ole voitu haastatella. Esimerkiksi Christopher Wegelius ja Jorma Aranko -sitaatit esitetään ilman lähdeviitteitä, joskin ne saattavat perustua lähdeluettelossa mainittuun Mauno Saaren teokseen Wegeliuksen päiväkirjoista. Edesmenneitä ovat myös neljästä pääneuvottelijasta osuuspankkiryhmän Taisto Joensuu (1937–2015) ja Kansallis-Osake-Pankin Veikko Ylitalo (1943–2023), sekä taustalla toimineista liikepankkien pääjohtajista Vesa Vainio (1942–2024) ja Pertti Voutilainen (1940–2026), joista vain Voutilaista on ehditty haastatella.

Joensuun julkaistua kirjoitusta yli 30 vuotta kestäneestä toiminnastaan osuuspankkiryhmässä ei mainita lähdeluettelossa. Joensuun asemesta on haastateltu osuuspankkiryhmän silloista pääjohtajaa Pauli Komia ja Joensuuta avustaneita taustatoimijoita Heikki Vitietä ja Heikki Yli-Juutia. Ylitalon silloinen varamies Kansallis-Osake-Pankissa Eino Halonen on myös haastateltujen joukossa. Neljästä pääneuvottelijasta Suomen Yhdyspankin Markku Pohjola on ollut kirjahankkeen alulle panija, tukenaan Postipankin Matti Inha, joka on julkaissut lähdeluettelossa mainitun omakustanteen työhistoriastaan.

Teosta dominoivasta VVR-näkökulmasta kenties aiheutuu sen suurin ongelma, eräänlainen historiattomuus. VVR:n ja Arsenal Oy:n hyvin dokumentoitu arkisto jopa vie tutkimusta, kun hyvässä tutkimuksessa asia on päinvastoin. Säästöpankkikriisin siemenet kylvettiin jo 1980-luvulla, jota kuitenkin käsitellään vain ohimennen ja paljolti puolustelevasti. Vertailemalla säästö- ja osuuspankkeja enemmän toisiinsa olisi saatu esille Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (SKOP) johdon välinpitämätön suhtautuminen paikallispankkien keskeiseen heikkouteen, vähäisiin omiin pääomiin ja tämän perusteella vuoden 1970 pankkilakiuudistuksessa toteutettuun osuus- ja säästöpankkien alennettuun vakavaraisuusvaatimukseen. SKOP toteutti aggressiivista sijoitus- ja liikepankkitoimintaa paikallispankkien vähäisillä pääomilla, mikä lopulta johti koko säästöpankkiryhmän katastrofiin. Ero on suuri verrattuna osuuspankkiryhmään, joka oli ja on edelleen vahvasti sitoutunut osuustoiminnallisuuteen aatteena. Sen sijaan säästöpankkiryhmä unohti aatteensa ja juurensa, kun SKOP käytti hyväkseen lainsäädännön jälkeenjääneisyyttä, eikä lepsu säästöpankkitarkastus toiminut modernin pankkitoiminnan oloissa.

Tätä puutetta ei korvaa teoksessa esiintyvä pienen ihmisen näkökulma (henkilöstö, asiakkaat) tai paikallisuutta korostava Kuopio-näkökulma. Tekijöillä on aikaisempi yhteisteos (Suur-Savon Sähkön 75-vuotishistoria), minkä lisäksi ainoa pääkaupunkiseudun ulkopuolella toiminut haastateltu on ollut kuopiolainen säästöpankinjohtaja Jaakko Ojanperä. Julkisuudessa paremmin tunnettua olisi ollut säästöpankkikriisin aikoihin paljon esillä ollut, itsenäisenä säilyneen ja elinvoimaisen Liedon säästöpankin tarina. Keskeisistä virkamiehistä vain Suomen Pankin Esko Ollila (1940–2018) on edesmennyt. Elossa olevia keskeisiä ja teoksessa usein mainittuja johtavia virkamiehiä sen sijaan ei ole haastateltu (VVR:n Liisa Halme, valtiovarainministeriön Eino Keinänen ja Pekka Laajanen sekä Suomen Pankin Kaarlo Jännäri ja Peter Nyberg, mitään syytä kertomatta). Teoksesta välittyykin kuva säästöpankkiryhmästä uhrina, mikä on varsin kaukana historiallisesta totuudesta.

* *

Rajaukset ja niistä aiheutuva historiattomuus johtavat siihen, ettei teos ole varsinainen tutkimus eikä siitä muodostu kokonaiskuvaa säästöpankkikriisistä. Lähdeluettelon sattumanvaraisuus tai valikoivuus pistää myös silmään. Liisa Halmeen väitöskirja (1999) mainitaan, Markus Karin (Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla – Oikeushistoriallinen tutkimus, 2016) ja Pekka Heikkilän väitöskirjoja (Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa: Säästöpankin yhteisömuodon, tarkoituksen ja toimintatavan vaikutukset lainsäädäntöön, 2017) sen sijaan ei. Luettelosta puuttuvat Rolf Kullbergin muistelmat (…ja niin päättyi kulutusjuhla, 1996), joissa Matti Vanhala (1946–2005) syyllistetään, mutta Sirkka Hämäläisen ja Björn Wahlroosin muistelmat ovat lähteissä. Viranomaislähteistä Valtioneuvoston vuoden 1999 pankkitukiselonteko mainitaan, mutta sitä aikaisemmat vuoden 1993 pankkitukitiedonanto ja vuoden 1996 pankkitukiselonteko on sivuutettu.

Lähdeluettelon yksipuolisuus ja teoksen VVR-painotus saattavat olla syynä siihen, että teoksen tendenssinä on väittää viranomaisten syventäneen säästöpankkikriisiä ja että valtio olisi kannustanut väärään suuntaan, ”väljentämään toimintavapautta”. On kuitenkin kiistatonta, että eduskuntaa hallitsi tuolloin vahva ”paikallispankkipuolue”, joka käytännössä esti pyrkimykset paikallispankkien vakavaraisuusvaatimuksen korottamiseen. Enemmistö kansanedustajista toimi osuus- ja säästöpankkien luottamustehtävissä. Toisaalta poliittisen päätöksenteon hitaus maksoi säästöpankkikriisissä paljon.

Minulla on omakohtaistakin kokemusta SKOP:n yhteistyöhaluttomuudesta. Kun aikanaan (1989–1990) pankkitarkastusvirastossa (PTV) yritettiin saada valvontaa varten tietoja SKOP:sta, pankki kieltäytyi antamasta mitään asiakirjoja. PTV kävi oikeutta asiassaan Korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti, peräti kahdesti, ja hävisi kummallakin kerralla. Ongelmana ei näissä tapauksissa niinkään ollut heikkotasoinen pankkivalvonta, kuten monesti on väitetty, vaan lainsäädännön puutteellisuus, joka ei antanut pankkivalvonnalle riittäviä keinoja toteuttaa vaativaa tehtäväänsä. Oma kysymyksensä onkin, siirryttiinkö PTV:ssa Jussi Linnamon (1924–2004) pitkästä, lähes 20 vuotta kestäneestä ylijohtajakaudesta (1970–1988) Jorma Arangon (1931–2018) johtamaan kansainvälisen pankkitoiminnan vaatimuksia ymmärtävään aktiivisen pankkivalvonnan aikaan liian myöhään.

Viranomaiskriittisyydelle olisi ollut paremmat perusteet, jos teoksessa olisi ollut enemmän analyysia 1980-luvusta, jolloin Suomen Pankin varoittavat kiertokirjeet ylikuumentuneesta luotonannosta jäivät tehottomiksi. Lisäksi Suomen Pankin ”kykenemättömyys” ilmeni siinä, että huolimatta jonkun Suomen Pankin johtokunnan jäsenen (Mauno Koivisto, Esko Ollila, Seppo Lindblom, Kalevi Sorsa, Harri Holkeri) yli vuosikymmenen ajan (1979–1990) jatkuneesta virkavapaudesta Valtioneuvoston jäsenyyden vuoksi, mitään merkkejä Suomen Pankin yrityksistä muuttaa pankkilainsäädäntöä ei ole tutkimuksessa löytynyt. Päinvastoin, teoksessa esitetään pääministeri Harri Holkerin todenneen, että ”pankkien tila ei kuulu hallitukselle” (s. 20). Vaikuttaa siltä, että tekijät eivät ole täysin ymmärtäneet tämän Holkerin käsittämättömän kapeakatseisen lausunnon historiallista merkitystä.

Teoksen ongelmat eivät kuitenkaan ole ainutlaatuisia. Sirkka Hämäläisen elämäkertaa (Jukka Ahonen & Jarkko Vesikansa: Pakko uskaltaa – Sirkka Hämäläisen ura ja elämä, 2023) vaivaa samantapainen valikoiva muisti suhteessa historiallisiin tapahtumiin. Hämäläisen kertomus pääomanliikkeiden vapauttamisen historiasta vaikuttaa osaksi jälkiviisaalta selittelyltä, kun siteerataan paljon hänen omia esitelmiään ja subjektiivisia muistikuviaan sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsenten yksittäisiä puheita.

Muistan lounastapaamisen keväällä 1990, johon osallistuin Arangon apuna ja pöytäkirjanpitäjänä. Hämäläinen arvioi tuolloin, että silloista Norjan kaltaista pankkikriisiä ei tulisi Suomeen. Elämäkerrassa nähdäänkin paljon vaivaa sen osoittamiseen, että kaikki pääomamarkkinoiden vapauttamisesta myöhemmin johtuneet häiriöt oli Suomen Pankissa ennakoitu ja että kysymys oli vain pankin johtokunnan kyvyttömyydestä viestiä asia poliitikoille. Uskoo ken tahtoo. Holkerin mainittu lausuma itsessään jo kumoaa Hämäläisen elämäkerran väitteet. Hämäläisen elämäkerta onkin eräänlainen osatotuus: se mitä kerrotaan, voi olla osaksi totta mutta suinkaan kaikkea ei kerrota. Olen muissakin yhteyksissä havainnut pyrkimystä historian peittelyyn ja joidenkin liian aikaisin oikeassa olleiden ihmisten väheksyntään. Suomen Pankin vahva perinne sisäisten keskustelujen niukkaan dokumentointiin ei sekään helpota tutkimusta säästöpankkikriisiin johtaneesta kehityksestä.

* *

Häikiön ja Sinkon teoksella on toki myös ansionsa. Parhaimmillaan se on kuin jännityskertomus, mutta tiivistämiselle ja huolellisemmalle kustannustoimittajalle olisi ollut tarvetta, jo teoksen rakenteesta alkaen. Nyt esitystekniikkana on prosessin kuvaus, jossa kunkin jakson lopussa esitetään tekijöiden (Sinkko) hajanaisia mietteitä, mutta ei varsinaista analyysia (paitsi s. 214–215). Lopussa oleva löysä yhteenvetojakso ei kokoa teoksen teemoja yhteen. Ihmetystä herättää myös, miksi liitteeksi 2 on otettu laaja 29-sivuinen luovutussopimus. Liite 1 keltaisine ja vihreine väreineen sekä havainnollistavine aikajanoineen on toki hyödyllinen.

Teoksessa uutta ovat lähinnä monet tarkasti, realistisesti ja uskottavasti dokumentoidut yksityiskohdat pankkien keskinäisistä neuvotteluista ja niissä tehdyistä mihinkään johtamattomista tarjouksista. Vaikka tämä on sinänsä arvokasta dokumentointia, liian paljon on kertausta ja toistoa (esim. neljä vaihtoehtoa säästöpankkiongelman ratkaisuksi luetellaan ainakin 10 kertaa). Jatkuvat pitkät nimi- ja asialuettelot sekä päiväkirjan kaltainen luettelomainen esitystapa ja katkonainen jäsentely lyhyisiin jaksoihin eivät lisää lukukokemuksen miellyttävyyttä. Lukijaystävällisempi olisi ollut kronologinen ja tiiviimpi esitystapa, jota olisi tuettu analyysilla. Tällöin teosta voitaisiin uskottavammin kutsua tutkimukseksi.

Kustannustoimituksen huolimattomuudesta esimerkki on virkkeen katkeaminen kesken ja jääminen käsittämättömäksi (s. 96) sekä nykyisin kansainvälisissä tehtävissä toimivan Eija Holttisen sukunimen kirjoittaminen väärin (s. 185). Teoksen kieliasu on toisinaan hiomatonta lehtimiesmäistä puhekieltä (”haki nurin” s. 44, ”buustasi” s. 49, ”liisaamia” s. 111), mikä ei olisi tarpeen asiaproosassa.

Ilkka Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua