Gloria Anzaldúan Rajaseutu on hienosti kirjoitettu ja ristiriitainen feminismin perusteksti

Kuvat: K. Kendall/Wiki Commons / Tutkijaliitto

”– – Syvällä sydämessämme uskomme, että meksikolaisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä maassa sattuu asumaan. Meksikolaisuus on sieluntila – ei mielentila eikä kansalaisuuskysymys. Ei tarvitse valita joko kotkaa tai käärmettä, vaan voi olla molempia. Eikä kumpikaan näistä eläimistä kunnioita rajoja sen enempää kuin valtameri.”

Muun muassa näin Gloria Anzaldúa (1942–2004) määrittelee Rajaseudun sielunmaisemaa ja myös näin:

”Rajaseudulla selviytyäksesi / sinun täytyy elää sin fronteras / olla risteys.”

Rajaseutu (Tutkijaliitto, 2021) on Anzaldúan tunnetuin teos. Hän oli yhdysvaltainmeksikolainen feministi, tutkija ja kirjailija, joka tunnetaan ennen kaikkea valtavirtakulttuurien kriitikkona sekä chican@- ja mestiza-kulttuurien puolestapuhujana.

Chican@ on feminiinisen chicanan ja maskuliinisen chicanon yhteensulautuma (käytän tekstissä tästä eteenpäin muotoa chicana). Sillä tarkoitetaan Yhdysvaltain etelärajalla eläviä yhdysvaltainmeksikolaisia, joista suuri osa on myös mestizoja, alkuperäisasukkaiden ja Euroopasta tulleiden uudisasukkaiden jälkeläisiä.

Rajaseutu käsittelee rajojen kokemusta, niin konkreettista kuin sielullista sellaista. Kirjoitus on yhteiskunnallista mutta myös kokemukseen pohjautuvaa. Teoksen tyyli vaihtelee omakohtaisen esseistiikan ja runouden välillä. Toisinaan isketään tilastoja tiskiin, joskus noustaan spirituaalisille tasoille.

Teoksesta tuli ilmestyttyään valtavan suosittu. Se on nykyään yksi chicana-tutkimuksen ja -feminismin perusteksteistä. Moni rodullistettu naisoletettu on kokenut sitä lukiessaan tulleensa puhutelluksi – ja kokee edelleen.

Ihminen rajojen välissä

Rajaseutu on kahdelta valtiolta toiselle historian myllerryksessä heitelty alue. Samalla se on myös henkinen rajaseutu. Anzaldúalle rajalla eläminen tekee ihmisistä eräänlaisia kahden kulttuurin välittäjiä. Chicanat eivät edusta kummankaan maan, Meksikon tai Yhdysvaltain, valtavirtakulttuuria.

Teos avaa rajaseudun historiaa. Alue on heilahdellut Yhdysvalloilta Meksikolle ja takaisin. Anzaldúa kuvaa sen asukkaita kumpaankin tekaistuun valtioon kuulumattomina, aitoina rajaseudun ihmisinä, joiden elämässä näkyvät monien eri kulttuurien vaikutteet. Samalla mestizoja on kyykytetty työmarkkinoilla, kulttuurisesti, kouluissa ja fyysisellä väkivallalla.

Anzaldúa muodostelee itsestään kuvan ukkosenjohdattimena, shamaanina, sillä hän näkee itsensä muillakin tavoin rajaseutujen kävijänä: hän on feministi ja lesbo, oman näkemyksensä mukaan pahnanpohjimmainen kulttuurisessa arvojärjestyksessä, jossa valkoiset potkivat meksikolaisia, miehet naisia ja heterot homoseksuaaleja.

Itselleen Anzaldúa on queer, mutta tekstin perusteella voi jäädä epäselväksi, mikä hänen queer-identiteettinsä ydin on. Hän esimerkiksi kuvailee lesbouttaan valinnaksi, tietoiseksi kapinallisuuden eleeksi, mikä voi aiheuttaa nykyaikana jonkin verran nikottelua myös seksuaalivähemmistöjä puolustavissa piireissä.

Jotta tekstin vallankumouksellisuus avautuu suomalaiselle, on ymmärrettävä Anzaldúan teoksen konteksti. Kyseessä ei ole jotenkin leimallisesti ”meksikolainen” teos tai edes ”latinokirjallisuutta”, vaan se on julkaistu alun perin Yhdysvalloissa, joka on ”kulttuurien sulatusuuni” -maineestaan huolimatta monin paikoin etnisesti segregoitunut maa, jossa ”rodun” käsite on Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna varsin erilainen. Yhdysvalloissa jako latinoihin, mustiin, valkoisiin ja aasialaisiin periytyy brittiläisen kulttuurin kolonialistisesta taustasta.

Siksi mestizaksi tai chicanaksi identifioituminen on poikkeuksellista. Kyse on moninaisesta taustasta syntyneestä kulttuuri-identiteetistä. ”Rotujen” sekoittuminen on kuitenkin ristiriitaisia tunteita herättävä ajatus. Esimerkiksi Barack Obama on lähes kaikkien mielestä musta, vaikka hänen äitinsä on valkoinen. Chicana-kulttuuri ja -identiteetti muodostavat tällaisiin jaotteluihin jyrkän vastalauseen, vaikka tilastot haluaisivatkin pakottaa heidät epämääräisesti ”latinoiksi”.

Teos käy systemaattisesti lävitse sekoittuneen kulttuurin rakennuspuita. Teoksen kirjoittamisen aikaan chicanat ovat puhuneet lukuisia eri kieliä tai kielen murteita, joista suurin osa ei ole virallisesti tunnustettuja. Näistä tärkeimmiksi itselleen Anzaldúa nostaa tex-mexin ja chicanoespanjan, jonka erityispiirteistä hän antaa lyhyen selvityksen.

Espanja näkyy myös kirjan kieliasussa. Teoksessa on liuta espanjankielisiä fraaseja, runoja ja kappaleita, jotka on jätetty alkutekstissä kääntämättä. Suomentajat ovat viisaasti päätyneet samaan ratkaisuun. Selitykset löytyvät teoksen lopusta, mutta ilman niitäkin osiot toimivat hyvin; niiden tarkoitus on useimmiten pääteltävissä itse tekstistä. Kyse on siis aidosti kaksikielisestä kirjoituksesta, joka toimii temaattisesti sisällön kanssa ja jatkaa nyt elämäänsä suomen ja espanjan välisenä rajankäyntinä, vuoropuheluna. Käännös on erinomainen.

Kulttuurien kilpaa

Teos jakautuu karkeasti ottaen kahteen isompaan osaan, joista jälkimmäinen pitää sisällään runoja, jotka muodostavat mestiza-elämän spektrin. Kiehtovasti ainakin suomennosta lukiessa tuntuu siltä, kuin Anzaldúa kirjoittaisi esseistiikkaansa paikoin lyyrisesti ja runouttaan toisinaan hyvinkin proosallisesti.

Esimerkki esseen kielestä voisi olla esimerkiksi seuraava, kirjoittamisesta ja yhteydestä puhuva katkelma:

”Minulle kirjoittaminen on kuin veistäisi luuta. Tuntuu kuin loisin omat kasvoni, oman sydämeni – nahuatlinkielisen käsitteen mukaisesti. Luodessani myös sieluni luo itseään. Se muokkaa itsensä uusiksi, synnyttää itsensä aina uudelleen ruumiissani. Kun oppii elämään la Coatlicuen kanssa tällä tavoin, elämä rajaseudulla muuttuu painajaismaisesta pyhää läsnäoloa henkiväksi kokemukseksi, toisaalle johtavaksi poluksi tai tilaksi.”

Toisaalta vatsaa vääntävästä, rasistisesta väkivallasta voi lukea suoran, melkein dokumentinomaisen runokatkelman, jossa asettuu tappajan ja raiskaajan nahkoihin kylmällä suoruudella:

”– – / Jälkeenpäin istuin sen kasvoilla kunnes / sen kädet lakkasivat liikkumasta, / en halunnut tuhlata siihen luotia. / Alaiseni välttelivät katsomasta minua silmiin. / Kävelin puulle johon olin sitonut miehen / ja syljin sitä naamaan. Lynkatkaa tämä, sanoin pojille.”

Anzaldúan kokemus itsestään shamanistisena välittäjänä tulee esille hänen kuvatessaan tällaisia niin sisäisiä kuin ulospäin suuntautuvia myllerryksiä, eräänlaista väkivallan jatkuvaa hyökyaaltoa. Kirjoittaminenkin on väkivaltaa – itseä kohtaan – mutta kasvattavaa, puhdistavaa ja luovaa sellaista. Sitten on toista väkivaltaa, muihin kohdistuvaa, alistavaa ja raakaa.

Hänen teksteissään suuret voimat käyvät kisaa niin ihmisten sisällä kuin ihmisten välillä. Näitä voimia voisi kutsua ajatuksiksi, ideologioiksi, ja uskonnoiksikin, joiden valjaissa kulkee kaikki inhimillinen elämä. Alzandúa erottelee niin taiteen, tavat, kielen kuin uskon toisistaan kulttuuristen taustojen perusteella. Sanalla sanoen, hän tuntuu monella tavalla uskovan kulttuurien sotaan, jota lievittämään tai tulkitsemaan tarvitaan välittäjiä, poikkeuksellisen herkkiä yksilöitä kulttuurien rajaseuduilta.

Essentialismin painolasti

Voiko länsimaalaisella ”valkoiseksi” oletetulla olla toivoakaan napata kiinni tekstin ytimestä? Toisaalta samaan syssyyn voisi kysyä, mitä hyötyä kirjan kääntämisestä on, jos sen viesti olisi kaikilta muilta paitsi oletetulta kohderyhmältä kadoksissa – tekstien on kuitenkin pystyttävä tavoittamaan edes joillain osiltaan myös ne lukijat, joille niitä ei ole ”suunnattu”.

Kommunikaatio on eräänlainen rajaseutu itsessään. Siinä perustelu sille, miksi tämäkin kritiikki on kirjoitettu ja miksi kirjallisuus yleensä on olemassa eikä heitetty roskakoriin turhana yrityksenä.

Kirjailijalle ”valkoinen” kulttuuri on erkaantunut (hengellisistä) juuristaan ja vihassaan rodullistettuja kohtaan pelkää omaa, unohdettua puoltaan. Näkemys on perusteltu, kun ottaa huomioon yhdysvaltalaisen kontekstin. Toisaalta vertaus on ironinen; mytologinen varjopuoli on käsitteenä myös valkoisen kulttuurin tuotetta, jungilainen symboli.

Ajatus mestiza-kulttuurin elinvoimasta taas perustuu filosofi José Vasconcelosin pohdintaan kulttuurien ristipölytyksestä, jonka myötä syntyy uusi, vieras, rajaseudun tietoisuus. Tämä siis vastapainona esimerkiksi rodullista ”puhtautta” korostaneelle arjalaisuudelle.

Ongelmia kuitenkin on. Vaikka Anzaldúa kuvailee mestiza-kulttuurin kykyä taipua moneen ja sen sisäistä myllerrystä monen eri kulttuurin yhteensulautumana, väitteet essentialismista eli uskosta kansojen perimmäisiin luonteenpiirteisiin ovat seuranneet hänen kirjallista perintöään näihin päiviin asti. Hänen mukaansa monien kulttuurien ja ihmisryhmien yhteys juuriinsa on ”luontainen”, sisältä perimästä kumpuava. Ihmisen sielu on tähän taustaan yhteydessä – kirjoittaja korostaa omaa shamaaniuttaan myös tämän kokemansa yhteyden kautta.

Lukijan kannattaa tarkastella ajatusta kriittisesti, vaikka hänen taustansa estäisi kirjailijan fanien mielestä ymmärtämästä mistä on kyse. Kritiikki on tarpeen siksi, että essentialismi on iso osa rasismin historiaa, jossa sitä on käytetty perusteena ihmisryhmien alistamiseen ja syrjimiseen – esimerkiksi jo mainittu arjalaisuus on essentialistinen konsepti.

Yksinkertaisin essentialismia vastaan esitettävä vastaväite on, että yksilön käsitystä alkuperäisyydestä on mahdotonta todistaa historiallisesti päteväksi. Käsityksemme juuristamme ja niiden merkityksestä saattaa poiketa esi-isiemme vastaavasta huomattavasti, erityisesti kirjoitettua historiaa edeltävältä ajalta. Essentialismin ongelman huomaa käytännössä, kun ”samasta perimästä” ylpeät ihmisjoukot repeytyvät pienemmiksi osiksi, koska eivät enää kestä toistensa yksilöllisyyttä, eroavia mielipiteitä ja poikkeamia, joiden puolesta Anzaldúakin yhtäältä puhuu, vaikka toisaalta ajautuu kuin huomaamattaan jonkinlaiseen blokkiajatteluun.

Edellisen kaltaisesta kritiikistä kirjailija tuskin eläessään piittasi, sillä hän hylkää teoksessaan rationalismin ja yksilökeskeisyyden eräänlaisina ”valkoisuuden” tuotteina, vieraana kartesiolaisuutena, ja yrittää torjua tällä tavoin ennalta kritiikkiä. Sanomatta jää, että ajatus rationaalisuudesta ”valkoisuuden” merkkinä on kyseenalainen: logiikankin perinteet tulevat Kreikan ohella muun muassa Arabiasta ja Intiasta.

Essentialismi voi ajaa myös muun kuin etnisyyden osalta hyppäämään johtopäätöksiin, jotka eivät pidä nykysilmin tarkasteltuna vettä. Yksi teoksen vanhentuneista piirteistä on miespuolisten homoseksuaalinen tyypittäminen tietynlaisiksi ”erilaisen miehuuden” edustajiksi. Myös queerin (tai ”pervon”) kaltaisia termejä tunnutaan tekstissä käytettävän tavalla, joka ei ole enää kovin hyväksytty.

Hankkimisen arvoinen

Oma lukunsa ovat Anzaldúasta riippumattomat hekumalliset esipuheet, joissa kirjailijaa mytologisoidaan ja hänen kerrotaan ”opettavan” ja ”muistuttavan” meitä, mikä kuulostaa propagandaretoriikalta, halulta tulla valistetuksi (ja valaistuksi) tekstin lukemisen sijasta.

Edelliseen hekumointiin tekijä ei tietysti ole syyllinen. Rajaseutu on pääosin vapaa saarnaamisen halusta ja pohjimmiltaan elämänmyönteinen. Se on kiehtova kirja lukea, koska Anzaldúa on yksinkertaisesti hyvä kirjoittamaan. Hänen esseensä polveilevat mutta eivät hajoa, vaikka yrittävät kaikkien ideologia mielessä kirjoitettujen teosten tavoin nielaista koko maailman.

Hänen runonsa ovat suoraviivaista, kiihkeästi hengittävää beat-runoudelle sukua olevaa tekstiä. Kirjoitusten lävitse kulkee kapinallinen henki, joka kuvaa niin yhteyttä henkitodellisuuteen kuin brutaalin suoraviivaisesti rajoja ylittäneiden kamppailua elämiensä puolesta.

Koen teoksen vahvimman puolen olevan sen pakottoman, kirjallisen virtaavuuden. Ristiriitaisuuksistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi se kannattaa lukea, sillä toisin kuin moni muu ideologisesti värittynyt teos, jotka on helppoa ampua alas taivaalta, Rajaseutu pakottaa lukijansa ajattelemaan omaa asemaansa muutenkin kuin korulauseissa. Se on uudelleenlukemisen arvoinen saavutus, mikä on kirjallisuudessa harvinaista.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua