Fumiko Hayashin Kiertolainen on tasokas käännösromaani uudelta kustantamolta

Fumiko Hayashi vuonna 1949. Kuvat: public domain / Imo-kustannus

Japanilaiseen kirjallisuuteen keskittynyt uusi Imo-kustantamo on julkaissut nyt kaksi ensimmäistä teostaan, lapsille tarkoitetun Suuren kiipelikirjan (alkup. 2022) ja klassisen kirjallisuuden ystäville suunnatun Kiertolaisen (alkup. 1930), jonka on kirjoittanut japanilaisen kulttuurin suurnimi Fumiko Hayashi (1903–1951).

Vanhempaa modernia japanilaista kirjallisuutta ei ole suomeksi saatavilla niin paljon kuin voisi olla, naispuolisten kirjailijoiden teoksia vielä vähemmän. Kustantamon alku onkin siksi innostava. Jo näiden kahden käännösvalinnan myötä toivon sille lisähuomiota ja pitkää ikää.

Se perinteisistä kulttuurilässytyksistä ja -kohteliaisuuksista, sitten itse asiaan. Kiertolainen edustaa I-novelia eli niin sanottu minäromaania, genreä, joka oli hyvin suosittu japanilaisissa kirjallisuuspiireissä ennen toista maailmansotaa. Lajiin kuuluu tunnustuksellisuus ja inspiroituminen tekijän omasta elämästä, vaikka minäromaanit ottavatkin fiktion vapauksia muokata tapahtumia ja niiden aikajärjestystä, vaihtaa henkilöiden nimiä ja niin edelleen.

Kiertolainen kuuluu siis samaan perheeseen kuin elämäkerralliset romaanit, autofiktio ja vastaavat. Suomeksi lähin termi olisi varmaankin avainromaani. Tunnetuin minäromaania edustava japanilainen teos on Osamu Dazain (1909–1948) Ei enää ihminen (alkup. 1948), joka saatiin ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1969 ja josta on aika vastikään ilmestynyt uusi, suoraan japanista tehty käännös Epäkelpo ihmiseksi (Sammakko, 2025; lue kolumni).

Kiertolaisen päähenkilö on Fumiko Hayashia muistuttava ”minä”, äidin ja ottoisän ainoa tytär, joka yrittää hankkia elantonsa milloin milläkin hanttihommalla maailmansotien välisessä Japanissa ja jonka sisällä palaa halu kirjoittaa. Vapaa-aikana henkilömme lukee, syö, juo ja seurustelee laajan tuttavapiirinsä kanssa. Suhde vanhempiin on myös läheinen, ei (kuten usein tällaisissa tarinoissa on) kipuileva ja vaikea. Vaikka vanhemmat ja tytär joutuvat töiden vuoksi joskus pitkiksikin ajoiksi eroon toisistaan, perhe pysyy toisilleen uskollisina. Hayashi kuvaa erityisesti äidin ja tyttären suhdetta lahjana, konstailemattomana ilona.

Elämä ei silti ole helppoa. Käytännössä ilman omaisuutta paikasta toiseen vaeltava nainen työskentelee milloin kahviloissa tai ruokaloissa, milloin kauppiaana tai sihteerinä. Ympärillä pyörii duunareita, prostituoituja ja taiteilijoita. Nälkä vaivaa. Jeneistä ja seneistä on alituinen puute. Kun niitä viimein on, niillä saa katon päälle, vatsan täyteen ja humalan. Ehkä niillä voi käydä elokuvissakin tai ostaa pari kirjaa. Vähän väliä kertojan mieleen juolahtaa, olisiko silti parempi ottaa nirri pois kuin jatkaa tätä ankaraa ja puutteenalaista vaellusta.

Alun perin lehden sivuilla julkaistuna jatkokertomuksena ilmestynyt Kiertolainen on kirjoitettu päiväkirjaa muistuttavaksi, mutta tyyliin sekoittuu romaanin piirteitä. Kirjailija muokkasi teostaan lukuisat kerrat eri painoksia varten ja esimerkiksi toisen maailmansodan aikana teosta sensuroitiin (ja sodan jälkeen jälleen antisensuroitiin). Näin ollen romaanin perusteellisin versio on lukijan silmässä. Suomennos ei täsmennä, mitä painosta se tarkalleen ottaen hyödyntää, mutta mitä ilmeisemmin kyseessä ei ole varhaisin versio, joka on kaikesta päätellen päiväkirjamaisempi kuin nyt käsillä oleva lopputulos.

* *

Teoksen luvut esittävät olevansa päiväkirjamerkintöjä mutta ilman päiväystä, vain kuukausi saa toimia merkitsijänä siitä, missä mennään. Välillä merkinnät ovat ajallisesti hyvin lähellä toisiaan, toisinaan tehdään merkittäviä loikkia kuukausien välillä. Kertomuksesta tulee näin tarkoituksella hämärretty, irrallinen ajasta ja tilasta. Samalla sisään ja ulos virtaa sivuhenkilöiden nimiä, joiden suhdetta päähenkilöön ei aina selvennetä.

Vihjailtuja suuria tapahtumia jätetään joskus kokonaan kertomatta; päähenkilö saa esimerkiksi työpaikan äveriäässä perheessä mutta tämän ajanjakson kuvaus jätetään kokonaan välistä. Seuraavan kerran tapaamme hänet jälleen vaeltamassa uuteen seikkailuun. Kiertolaisen pääasiallinen pyrkimys ei ole kuvata tasapainoa vaan ajanjaksoja vakaan elämän välissä, tasaisuudesta seuraavaa turtumusta ja naista, joka ei halua langeta helppojen ratkaisujen houkutukseen. Tarinan loppukin on äkillinen, kuin satunnaisesti valittu hetki jatkuvan vaelluksen keskellä.

Hetkellisyys korostuu myös teoksen lyhyissä lemmenkuvauksissa, joissa ajatellaan rakkautta kiihkeästi ja avioelämää käytännönläheisesti, harhakuvitelmitta. Tämä liittyy osittain teoksen epämääräiseen aikakäsitykseen; on vaikeaa määrittää kuvaako kirjailija vasta tapahtunutta vai muistoja vuosien takaa. Päähenkilö on teoksessa hyvin nuori, päälle parikymppinen, mutta hänen ajatuksensa tuntuvat vanhemman naisen havainnoilta. Omapäisyys ja kiihko asettuvat vaakakupissa painavammiksi kuin rakkaudeton mutta tasainen avioliitto, näennäisen helppo elämä, jossa mies hoitaa elatuksen. Päähenkilö toimii usein hyvin ”miesmäisesti” väistäessään helppoa arkielämää ja suosiessaan kaikista kurjuuksista huolimatta omaa vapauttaan.

* *

Kirjoitustyyli on suoraviivainen ja toteava. Se jättää ristiriitaisesti juuri siksi paljon tulkinnan varaan. Teoksen jälkisanoissa huomautetaan, että Hayashi kirjoitti tarkoituksellisen mutkikkaasti käyttäen sanoja, jotka muistuttavat japanissa ääneen lausuttuna joitain toisia sanoja. Alkukirjoitus välittää näin tuplamerkityksiä.

Osin kaksoisviestintä johtui teoksen poliittisuudesta. Päähenkilö samastaa itsensä ei vain duunareihin vaan Karl Marxin määritelmän mukaiseen ryysyköyhälistöön, lumpenproletariatiin, jolla ei ole poliittisia pyrkimyksiä tai vaikutusmahdollisuuksia. Marxista poiketen Hayashi haluaa näyttää, että ryysyläisenkin sisällä voi elää kipinöivä, tukahtunut sielu. Samalla Hayashin minäkertoja rinnastaa itsensä ironisestikin yhteiskunnan halveksituimpiin: varkaisiin, boheemeihin, huoriin ja työttömiin.

Päähenkilön sisäisiä ajatuksia kuvataan satunnaisesti, mutta paljon jätetään myös sanomatta. Hän on suuntautunut kirjalliseen ilmaisuun. Silti luomisen palon syitä ei selvennetä. Kirjoittamista ei esitetä sen kummempana prosessina kuin yhtenä työnä muiden joukossa. Julkaistut tekstit tuovat suuria rahallisia voittoja kerralla, mutta palkkioiden välissä on aivan yhtä lailla puutetta ja huolta.

Päähenkilön kirkkaimmat mietteet liittyvätkin rahaan ja rakkauteen, pääasiassa niiden puutteeseen. Ideologisia tai psykologisia vastauksia ei ole, eikä niitä anneta. Tärkeämpää on yhden ihmisen todellisuuden kuvaaminen. Vasemmistolaisia ajatuksia pohditaan hiukan, mutta ryysyköyhälistölähtökohdalle uskollisesti ne sivuutetaan varsin teoreettisina ja ihmisten todellisesta arjesta irrallisina.

Antti Valkaman suomennos on sujuva ja viimeistelty. Teos tuntuu tarkemmin toimitetulta ja oikoluetulta kuin useat isojen kustantamoiden käännösteokset. Teoksessa on mukana paljon selittäviä alaviitteitä eri käännösratkaisuille sekä kustantaja Heikki Valkaman jälkikirjoitus, jossa puhutaan Hayashin elämästä, teoksen taustoista ja historiallisesta kontekstista.

Lisäkiitos on annettava pehmeäkantisen teoksen ulkoasulle. Kirjan muoto, sen paperiset liepeet ja kahden tatamin huoneen pohjapiirrosta esittävä kansikuva ovat kaikki tyylikkäitä valintoja, jotka pyrkivät mitä ilmeisemmin imitoimaan japanilaisten kirjojen ulkoasua. Kirja esineenä tuntuu kädessä hyvältä ja näyttää silmiin miellyttävältä, yhtä aikaa käyttökirjallisuudelta ja teokselta, jonka pariin haluaa palata.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua