Flora tuulettaa käsityksiä kodin etsimisestä – arviossa Lois Armasin esikoisromaani

Kuvat: Veikko Somerpuro / WSOY

”Koti on siellä, missä sydän on” on auttamatta klisee. Lois Armas tuulettaa teemaa kuitenkin virkistävästi esikoisromaanissaan Flora (suom. Maria Lyytinen; WSOY, 2023), jossa kodin etsiminen ei ole sitä, mitä olettaisi, ja psykologinen kodittomuus saa monia muotoa.

Teoksen lähtökohta on simppeli: parikymppinen Flora muuttaa kotimaastaan (jota ei nimetä täsmälleen mutta joka on kuitenkin aurinkoinen ja merellinen) poikaystävänsä perässä Suomeen. Ei haittaa, että he ovat viettäneet vain kuukausia fyysisesti yhdessä, ja niin alkavat pariskunnan yritykset perustaa yhteistä kotia Vallilaan, Katajanokkaan ja Merihakaan.

Aihe voi kuulostaa jo valmiiksi loppuun kolutulta, mutta Florassa se ei sitä ole. Armas on kehittänyt tarinalle vaativan kertojaratkaisun, jossa äänessä ovat kaikki muut paitsi Flora itse: poikaystävä, Floran isä, poikaystävän äiti Ulla, poikaystävän ex-kumppani ja Floran ystävä Katja, Floran työkaveri Jesse, Floran ja Jessen kahvilassa käyvä vanhempi rouva Vuokko sekä kaikkitietävä kertoja, joka aloittaa jokaisen kirjan kolmesta kaupunginosan mukaan nimetystä osiosta.

Lähimpänä Floran mielensisäistä maailmaa ollaan, kun ensimmäisen osion alussa mainitaan, kuinka hän ensimmäisenä aamuna poikaystävän asunnossa ”miettii, että olisi ehtinyt saman aamun aikana jo syödä vaikka kolme aamiaista”. Muuten Flora on persoonapaloja niin kuin hän muille näkyy: villi lapsi, ärsyttävä tyttöystävä, rakastettava ystävä.

Armas suoriutuu kertojavalinnastaan kunnialla ja enemmän. Kertojaäänet erottuvat toisistaan ja rakentavat kokonaisuuden, jossa todellisuuksia on monta. Erityisesti esiin nousevat Ullan murheellisuuden ja epävarmuuden sävyttämä pohdiskelu, jossa varovaisuus heijastuu kauniisti myös kielenkäytössä, sekä Jessen säntäilevä tyyli, jossa mielialat vaihtelevat ja epäluuloisuus muita ihmisiä ja itseä kohtaan on jatkuvasti pinnalla.

Vaikka kaikki kietoutuu Suomeen muuttavan naisen ympärille, Flora on oikeastaan kaikkea muuta kuin kertomus sopeutumisesta maahanmuuttokontekstissa. Se ei sorru kliseisiin kulttuurieroista, vaan teema sivutaan muutamalla huomiolla siitä, kuinka kaikilla on Marimekko-kangaskassit ja joka kulmassa on kampaamo. Kuvaukset Helsingistä ja Floran kotimaasta eivät eksotisoi vaan ovat arkisuudessaan eläviä paikan kuvauksia. Flora itse – muiden näkemänä ainakin – sujahtaa ketterästi niin betoniseen Merihakaan kuin poikaystävien vanhempien maalaismaisemaankin.

Sen sijaan muut ovat hukassa ja etsimässä paikkaansa ihmissuhteissa. Erityisen riipaisevaa on, kuinka Ulla suree omaa äitiään ja pohtii omaa äitiyttään ja tyttäryyttään, eikä voi olla varma, pitääkö oikeastaan äitinä tai tyttärenä olemisesta. Vahvoja tunnelmia syntyy myös poikaystävän ahdistuksesta kodissa, jonka hän jakaa Floran kanssa ja joka ei tunnukaan kodilta, kun kaiken jyrää halu olla yksin.

Monitahoinen kerronta voisi hajota moneen suuntaan, mutta jännitettä luo kaikkien kertojien läpi poikaystävän ja Floran suhde. Painostava tunnelma alkaa heti romaanin alussa väläyksellä tulevaisuudesta, jossa rakkaustarina on jo murtumassa ja kommunikaatio hajoamassa. Tunnelma pysyy yllä läpi romaanin, ja lukija etsii muiden kertojien havainnoista vihjeitä hiljalleen mutta vääjäämättä murenevasta suhteesta.

Välillä kerronnassa on kuitenkin pieni jämähtäneisyyden tunne. Samat asiat toistuvat kertojilla – ja näin täytyykin olla, sillä esimerkiksi menetyksen ja epävarmuuden teemat ovat voimakkaita juuri toisteisuudessaan – mutta uudet käsittelytavat ja tilanteet, joissa kertojia haastetaan reagoimaan, olisivat vielä elävöittäneet tarinaa. Floran henkilökuvaus on vahvimmillaan, kun hahmot on ajettu ahtaalle tai heidät irrotetaan arjestaan pienillä muutoksilla. Näiden lisääminen olisi lisännyt syvyyttä henkilögalleriaan.

* *

Armas kirjoitti Floran englanniksi, ja teoksen on kääntänyt suomeksi Maria Lyytinen. Suomennos tavoittaa eri rekisterit luontevasti ja on sulavuudessaan loistavaa työtä – vaikka tässä tapauksessa ei olekaan alkutekstiä mihin verrata. Flora nostaa esiin myös kysymyksen, ja ennen kaikkea mahdollisuuden, siitä, mitä kaikkea muuta kuin suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettua kotimainen kirjallisuus voi olla.

Flora onnistuu monimutkaisissa kirjallisissa ratkaisuissaan ja tarjoaa poikkeuksellisen moniäänisen kuvauksen yhden ihmisen ympärille kasvavista verkostoista.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua