Evakkoperhe etsii paikkaansa – arviossa Riko Saatsin Yönistujat

Kuva: Liisa Valonen / Gummerus

Kun Nastista tulee Anni ja Feodorista Heikki, on tapahtunut muutos, joka määrittää ihmisen koko loppuelämän. Suistamosta paenneen karjalankielisen evakkoperheen vanhemmista tulee samalla ”oikeita” suomalaisia. Näennäisesti asia on niin, mutta syvällä sisimmässä identeetti on se oma, Karjalasta mukana tullut.

”Oli paras hyväksyä muutos ja yllätykset. Varautua pahimpaan, jos ylipäänsä meinasi pysyä järjissään.”

Näin pohti Nasti, kun hänellä oli suuri huoli lastensa tulevaisuudesta suomalaisessa kyläyhteisössä, jossa he olivat toisten pilkattavana oudosta kielestään ja oudoista tavoistaan.

”Lapsistakin tulisi puolikkaita, jos en osaisi auttaa heitä. Heiltä jäisi puuttumaan käsitys siitä, keitä he olivat ja minne he lopulta tässä maailmassa kuuluisivat.”

Riko Saatsin Yönistujat (Gummerus, 2025) on liikuttava kuvaus siitä, millaiseen identiteettien ristiriitaan sotaa paennut ortodoksinen karjalaisperhe ensin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja sitten myös Itä-Suomessa joutuu.

Karjalaisten kohtaloa ei voi olla vertaamatta nykypäivän maahanmuuttajien kohtaamaan epäluuloon. Torjuva suhtautuminen vieraisiin ja toisenlaisiin tapoihin ei ole valitettavasti mitään uutta.

Vaikka luovutetuilta alueilta evakuoidut olivat Suomen kansalaisia siinä kuin kaikki muutkin, oli etenkin karjalan kieltä puhuneiden ortodoksien vaikea päästä mukaan suomenkieliseen, luterilaiseen yhteisöön. Ryssittely oli ilmeisen yleistä.

* *

Saatsin kirja on omistettu kirjailijan isälle ja kaikille muillekin, jotka ovat oman kielensä menettäneet, kun ovat joutuneet sopeutumaan suomenkieliseen yhteiskuntaan.

Kirjan äiti Nasti pääsee ääneen myös karjalan kielellä, kun hän muistelee menneitä vuonna 1991 sairaalassa Joensuussa. Riko Saatsi jatkaa hienosti Nastin muisteluksia karjalankielisestä puheesta aina kirjan seuraavan luvun alussa suomeksi.

Karjalan kieli on paikoin todella haastavaa ymmärtää, ja moni sana jää minultakin arvailujen varaan, kun en löytänyt vastinetta edes Kotuksen Karjalan kielen sanakirjasta. Ajatuksen kaiketi sentään pääosin ymmärsin. Oli kuitenkin ilahduttavaa, että kirjassa oli tekstiä myös uhanalaisella karjalan kielellä, sillä kielen renessanssi on vasta tekemässä tuloaan. Saatsi elvyttää näin osaltaan sukunsa vanhaa kieltä.

Kirjan tapahtumien keskiössä on Nastin anopin ja Feodorin äidin Tatjanan kuolema, siirtyminen tuonilmaisiin. Yönistujat istuvat ja valvovat vainajan vieressä, rukoilevat ja esittävät anteeksipyyntöjään. Vainajaa kunnioitetaan kauniisti, mutta ongelmia seuraa, kun Tatjana-mummo joudutaan hautaamaan luterilaisin menoin.

Nasti pitää sydän särkevänäkin kiinni sopeutumisesta ja muutoksesta. Tatjanastakin tulee Taina, eikä auta Feodorinkaan muu kuin kantaa äitinsä väärännimisenä hautaan.

”Mummu oli osa muuttuvaa ja katoavaista luomakuntaa.”

* *

Riko Saatsi on kirjoittanut ymmärtävästi ja liikuttavasti äidistä, joka omat tunteensa tukahduttaen yrittää tasoittaa lastensa elämää uudessa ympäristössä. Vanha saa mennä, kun on sopeuduttava ja sulauduttava yhteisöön, johon on pakon sanelemana tullut liitetyksi.

Muutoksessa on kuitenkin myös jotakin pysyvää, muistot. Saatsin romaani on hieno kunnianosoitus suvun kielelle ja vanhoille tavoille.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua