Esko Karppanen kirjoittaa Esko Karppasta suuresti muistuttavasta kirjailijasta – arviossa Alkuromaani

Kuva: Atrain & Nord

”Kirjoittaminen antaa iloa, mielihyvää ja nautintoa, niin minä sanoisin, jos rehellinen haluaisin olla ja haastattelija tuollaista kysyisi. — Sellaista iloa, jota ei voi saada mistään muusta. Iloa, joka haihduttaa kaikki huolet; — Onhan kirjoittaminen vaikeaakin, mutta eiköpä lie mikä työ tahansa, jossain vaiheessa. Silloinkin kun se antaa iloa.”

Kirjailija, esseisti, vapaa kirjoittaja Esko Karppanen kirjoittaa Esko Karppasta suuresti muistuttavasta kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjoittamisesta, sen iloista ja tuskista. Kuulostaako Umberto Ecolta ja Jos talviyönä matkamieheltä?

Ei, tämä on muuta ja jopa enemmän. Aloittamisesta (helppoa, mutta sitten se tyssää), aiheista (tämä, tuo, se, ja olisi minulla vielä yksi), muistamisesta (kuinka paljon muistaa ja kuinka paljon kuvittelee), peloista (olenko liian vanha, mitähän kustannustoimittaja ja yleisö tästä ajattelevat).

Kirjallisia start-upeja

Kirjan nimeen, Alkuromaani (Atrain & Nord, 2025), sisältyy viittaus romaanin kirjoittamisen aloittamiseen.

”Mies päätti aloittaa romaanin. Hänellä oli aihe valmiina. Hän kirjoittaisi romaanikäsikirjoituksen aloittamisesta, jonka hän suunnitteli tekevänsä niin, että valitsisi useita eri henkilöitä, jotka lopulta olisivat saman henkilön eri puolia.” Tästä lähtee.

Teos koostuu vaihtelevan pituisista teksteistä, vajaan puolen sivun käynnistysyrityksistä aina usean sivun esseenomaisiin kappaleisiin. Alkuhämmennyksen jälkeen lukijan kannattaa jättää pähkäily, mistä tässä nyt oikein on kyse, ja heittäytyä täysillä tekstin vietäväksi. Se palkitsee – tosin juuri tätä arvostelukliseetä Karppanen inhoaa.

Jotkut tekstinpätkät kirjailija jättää yritelmiksi lähtötelineisiin: ”Mää en kyl tajuu, miks noi tuijottaa tollai, funtsi nuorehko nainen. Mun kledjuis ei pitäs olla mitään vikaa. Pitikin lähtee tänne landelle. – Näinkin voisi tarinan käynnistää, mutta minä en hallitse tuollaista kieltä.”

Toiset kasvavat surrealistisiksi pienoisnovelleiksi (Hauta). Kirjailija tapailee kantavia teemoja, joiden varaan tekstiä voisi rakentaa: kuolema, pelot, mielen järkkyminen, rakkaus, lapsen suhde vanhempiin, sukupuoliset suuntautumiset; itse asiassa koko elämän kirjo. Tekstin voisi perustaa myös paikkaan, Pariisi, Venetsia; tai menneeseen aikaan, kun vielä maalla heinää tehtiin. Pitääkö ensin elää sellainen elämä, josta tullaan kirjailijaksi? Ei, riittää, että näkee, kuulee ja havainnoi – ja osaa kuvitella. Omakohtainen kokemusasiantuntijuus ei tietenkään ole haitaksi.

Näki kauhut kaikkialla

Hyviä alkujuoksutuksia riittää, mutta kirjailijan rimakauhua nostattaa ajatus kustannustoimittajan armottomista kommenteista. Ei, ei tämä toimi sittenkään. ”Toki minä senkin ymmärrän, mietti kirjailija, ettei mikään suuri kustantaja voi julkaista puoliakaan mitä tarjotaan. Moni hyväkin varmaan karsiutuu.”

Kirjailijan ajatus karkaa vielä sen pohtimiseen, miten lukeva yleisö kirjan ottaisi vastaan. Jos joutuisi kirjailijatapaamisessa vastailemaan yleisön kysymyksiin. Tai peräti toimittajan kysymyksiin. Miten kirjanne on syntynyt? Miten keksitte hahmot? Onko tämä autofiktiota? Näissä pohdinnoissa kirjailijan teksti saavuttaa vaivattomasti esseenomaisen lentokorkeuden. Asiat on ajateltu valmiiksi ja niiden siirtäminen tekstiksi luonnistuu mainiosti. Kirjailija ja esseisti Karppanen on leipälajissaan.

Vaeltamista tekstissä: hei, onko tämä essee?

Hyvä esimerkki tästä – ja mielestäni eräs kirjan helmiä – on Karppasen pohdinta rajain ylittämisestä, tai kuten hän tarkentaa, kulkemisesta jonkin ylitse tai poikki. Kulkea metsän halki ja tulla pellolle ja edelleen pellon poikki pihalle. Soutaa joen poikki tai kävellä siltaa pitkin kanavan yli.

”Samanlaista vaeltamista voi harjoittaa teksteissä, lukiessa tai kirjoittaessa. Tekstilajista toiseen. Niin että essee alkaa vähitellen, pienin vihjein, salakavalasti, muuntua, kulkea sepitteellisen kerronnan suuntaan ja, ainakin tilapäisesti, unohtaa olevansa essee ja tuntea (tai luulla) olevansa sepitettä. On lukijoita, jopa ammattilukijoita, joita kriitikoiksikin kutsutaan – ja kustannustoimittajia, jotka unohtavat tämän tai eivät ole siitä tietoisia.”

Juuri näin! Ja kuin hienovaraisesti vihjaten Karppanen asemoi itsensä esseen sananmukaiseen perusasetukseen, yrittämiseen, yritelmään. Kuljetaan tekstin mukana maastossa, harhaillaankin, haetaan suuntaa, etsitään kiintopisteitä, kuljetaan sykeröisiä polkuja, joita pitkin noustaan näköalapaikalle. Eikä tyydytä pelkästään kertomaan näkymästä vaan pysähdytään ajattelemaan ja analysoimaan – ja aivan omilla jaloilla seisten ja itsensä likoon laittaen.

Kirjan loppua kohti kirjailija alkaa vihdoin omastakin mielestään saada kiinni aiheesta. Niitä on pöydässä edelleenkin useita, mutta nousukiitoon päästään variksen kyydissä. Kirjailija – jonka tekstit ovat kauttaaltaan varsin visuaalisia – löytää innoituksen seuratessaan varisten keskinäistä kommunikointia. Varisten viisaus johdattaa pohtimaan tätä luontokappaletta kulttuuri-innoittajana: Akseli Gallen-Kallelan Poika ja varis, Vincent van Goghin Vehnäpelto ja variksia, Lauri Pohjanpään Syksy ja kaksi vanhaa varista.

Esseetä muistuttava pohdinta purkautuu – rajoja ylittäen – kertomukseen pojasta ja variksesta. Kaunis, koskettava ja viisas on lopulta kirjailijan oma varisnovelli. Kuten Alkuromaanikin.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua