Esikoisteos tarjoaa vankan feministisen kuvan Hypatiasta – arviossa Karissa Ketun romaani

Kuvat: Teos

Hypatia oli matemaatikko, astronomi ja filosofi, joka ei pahemmin poistunut kotikaupungistaan Aleksandriasta, mutta keräsi yleisöä sinne kaukaa. Näin siitäkin huolimatta, että naisen toimiminen tieteentekijänä ei 300- ja 400-luvuilla ollut erityisen hyväksyttyä, ja lisäksi Hypatian elämä sattui vielä poliittisesti epävakaaseen ajankohtaan: hän kuoli, kun kristityt fanaatikot repivät hänet kappaleiksi.

Poikkeuksellinen tieteellinen työ ja poikkeuksellisen brutaali kuolema ovat tehneet Hypatian tarinasta suositun aiheen taiteessa. Karissa Ketun esikoisromaani H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään (Teos, 2025) liittyy tähän jatkumoon hyvin tietoisena siitä: se paitsi pyrkii kohti omaa versiotaan myös katsoo kriittisesti Hypatian ympärille rakentuneita kertomuksia.

Romaanissa seurataan Hypatian minä-muotoista kertomusta syntymästä kuolemaan sekä sen sivussa nymfi Ekhoa, joka lähtee jäljittämään Hypatian ruumiinkappaleita, eli tästä kerrottuja tarinoita, kautta aikojen, tuodakseen ne yhteen.

Ketun Hypatia on ristiriitojen kalvama hahmo. Keskeisimmäksi niistä muodostuu järjen ja ruumiin vastakkainasettelu: Hypatia kokee – niin kuin monet aikansa filosofit – että järki on jotain todellisempaa kuin ruumis, jonka hän yrittää kuolettaa. Ruumiillisuus ja siihen liittyvät halut purskahtelevat kuitenkin ajoittain pintaan, mikä heijastuu fyysisyyden tiivistyminä Ketun kielessä. Kun Hypatia tapaa Aleksandriaan saapuneen nuoren maaherra Oresteen, hän katsoo ”kuinka reisilihas punoutuu polven ympärille ja pullistuu. Sandaalien metalliset kiinnikkeet kimmeltävät puhtauttaan. Orjat rasvasivat sandaaleja niin, että nahka on taatusti pehmeää.”

Jännite ei kuitenkaan palaudu yksinomaan seksuaalisuuden hillitsemiseen ajattelun tähden, vaan Hypatian järjen korostamisen taustalle punoutuu monisyinen motiivien verkosto. Naiseuteen kohdistuvat odotukset ja uhkat vaativat uhrinsa. Hypatia sitoo rintansa toimiakseen miesvaltaisessa tiedeyhteisössä. Samalla keskeiseksi traumaksi muodostuu raiskaus, jonka oma isä, matemaatikko Theon mahdollistaa, jotta hänen koulunsa rahoitus saadaan turvattua. Järjen korostaminen ja matemaatikko-filosofi-astronomi-ura näyttäytyvät kilpailevien motiivien kautta: missä määrin kyse on pelkästä kiinnostuksen palosta ja missä ulkoisten tekijöiden ohjaamaa?

Kettu on opiskellut muun muassa kulttuurihistoriaa ja antiikin kieliä ja kulttuuria, ja teos henkii vankkaa tietämystä ja taustatyötä Aleksandrian historiallisesta kontekstista, kuten myös varsin kattava lähdeluettelo osoittaa. Erityisesti kristittyjen, juutalaisten ja niin kutsuttujen pakanallisten uskontojen kannattajien toisiinsa kohdistamat vainot sekä alati kiristyvä tilanne Aleksandriassa on kuvattu kouriintuntuvasti. Hypatia yrittää pysyä kaiken ulkopuolella, mutta uutiset väkivaltaisuuksista tunkevat myös hänen talonsa muurien sisäpuolelle ja pakottaa filosofit ja matemaatikot yhä ahtaammalle.

Hypatian henkilökuva sävyttyy niin ikään historiallisen realismin kautta. Esimerkiksi hänen suhtautumistaan orjiin ei ole kaunisteltu, vaan hän toteaa, kuinka ”kotiorjan paras ominaisuus on, ettei hänellä ole mitään muita kunnianhimoja tai aikeita. Hän saa tyydytyksensä, kun vie emännän viitan pesulaan ja ehdottaa, että emäntä heittäisi yllensä puhtaan viitan, jotta voisi näyttäytyä ulkomaailmassa. [–] Orja on ruumiillinen ja ruumissaan, kaukana itsestään. Siinä hän toteuttaa paikkaansa kosmoksessa.”

Samalla valtavasta tietomäärästä muodostuu kuitenkin romaanin heikkous. Erityisesti alkupuolella selitetään myyttejä auki tavalla, joka tuntuu hieman päälleliimatulta teoksen sisäisessä maailmassa ja raskauttaa tekstin kulkua. Niin ikään filosofiset keskustelut tai Hypatian ajatukset matematiikasta jäävät välillä tiedon esittämiseksi pikemmin kuin muodostuvat aidosti eläviksi opetus- ja pohtimistilanteiksi.

Parhaimmillaan teos onkin, kun se onnistuu tuomaan esille maailmankuva vaikutuksen henkilöön. Esimerkiksi usko deterministisyyteen näyttäytyy passivoivana vaikutuksena, kun Hypatia perustelee sillä sitä, ettei kirjoittanut vaikeaan tilanteeseen joutuneelle ystävälleen: ”En silti osaa katua sitä, etten ole ehtinyt vastaamaan hänelle. Synesioksen kohtalo on kirjoitettu taivaankannen vahatauluun, aivan kuten minunkin kohtaloni. Sillä ei ole mitään merkitystä, ehdinkö sanella orjalle vielä yhden kirjaan, ehdinkö itse kirjoittaa nopean vastauksen.” Tätä olisin toivonut saada lukea enemmänkin.

Enemmän olisin lukenut myös Ekhosta, joka seikkailee matkakirjeissään eri puolilta historiaa sekä alaviitteissä Hypatian lukuihin. Ekho valottaa, kuinka Hypatian tarinaa on muunneltu eri aikoina ja miten eri intressit ovat vaikuttaneet siihen, mutta tämän rinnalla nymfi haluaa saada myös oman äänensä kuuluviin. Myytistä riippuen jumalatar Hera anasti Ekhon äänen niin, että tämä saattoi toistaa vain toisen puhujan viimeisen sanan (tästä siis muun muassa englannin echo, kaiku) tai sitten Ekho torjui jumala Panin, joka kutsui talonpojat repimään nymfin kappaleiksi. Ekho rinnastuukin Hypatiaan paitsi väkivaltaisen kuoleman kokeneena myös eri tavoin tulkittuna hahmona. Tuntuu kuitenkin siltä, että Ekho on vahvemmillaan alussa ja sitten unohtuu taustalla ilman (ainakaan lukijalle selkeää) syytä.

Vaikka romaani paikoin tukkeutuukin, se rakentaa Hypatiasta vahvaäänisen kuvan, jossa yhdistyvät historiantuntemus sekä kriittinen feministinen katse.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua