Erilainen näkökulma Karjalan evakkojen asuttamiseen ja vaikeisiin asioihin – arviossa romaani Luovutetut alueet

Kuvat: Wiki Commons / Robustos

Luovutetut alueet (Robustos, 2022) on kolmas osa Hannu Niklanderin (s. 1951) isän elämäntarinaa käsittelevästä sarjasta Loivaa alamäkeä. Nyt eletään sodanjälkeisiä vuosia 1945–1950. Aiemmat osat ovat Nuoriherra (Robustos, 2019); vuodet 1909–1928 ja Tyhjää toimittamassa (Robustos, 2020); vuodet 1929–1944.

Hannu Niklanderin isä Weijo oli syntynyt vuonna 1904. Hän menehtyi vuonna 1969, niin kuin isänsä, Hannu Niklanderin isoisä, kauppaneuvos Alwar Niklander (s. 1875), joka toimi Rake Oy:n toimitusjohtajana. Weijon aiemmat elämänvaiheet lapsuudesta, sisällissodan ajasta, sotien välisestä ja sota-ajan rikkinäisestä elämästä Hannu Niklander kuvaa samalla tosipohjaisella otteella Loivaa alamäkeä -sarjan aiemmissa osissa.

Tämä kirja, kuten koko sarja, on vahvasti tosipohjaista henkilö- ja ajankuvausta. Biofiktion leimaakin voidaan lyödä, mutta vain siinä määrin kuin kirjoittajan sukeltaminen Weijo-isän ja isoisä Alwarin sielunliikkeisiin on vaatinut. Vuoden jaksoissa etenevä kertomus koostuu yksittäisistä lyhyistä tapahtumista. Kerronta on paikoin lähes päiväkirjanomaista ja korostaa siksikin kerronnan todenpohjaisuutta.

Vaikka Luovutetut alueet on sinänsä teossarjan itsenäinen osa, auttaa sarjan aiempien osiin perehtyminen huomattavasti tapahtumiin ja henkilökohtaloihin mukaan pääsyä. Samalla avautuu koko kirjasarjan nimi Loivaa alamäkeä.

Siirtokarjalaisten tie

Kertomuksen kehyksen muodostaa evakkojen asuttaminen. Se oli sodanjälkeisen Suomen suurimpia ponnistuksia sotakorvausten maksamisen ohella. Sodan päätyttyä jäljelle jääneeseen Suomeen piti sijoittaa 430 000 siirtolaista, joista 407 000 oli karjalaisia. Evakkojen asuttaminen olikin sodanjälkeisen sisäpolitiikan kipeimpiä kysymyksiä. Se käy elävästi ilmi vaikkapa Paasikiven päiväkirjoista. Vahva oli tuolloin karjalaisten usko siihen, että edes osa luovutettua Karjalaa saataisiin neuvoteltua takaisin.

Siirtokarjalaisten kohtaloista on runsaasti kirjallista aineistoa, sekä dokumenttipohjaista että kaunokirjallista. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä on Eino Säisän Kukkivat roudan maat. Se sisältää hyvin tosipohjaisen kuvauksen karjalaisten evakkojen sijoittumisesta Pohjois-Savoon ja niistä haasteista, joita siirtolaiset joutuivat kohtaamaan; myös siitä oma-aloitteisuuden, tekemisen ja elinvoiman ruiskeesta, jonka karjalaiset toivat mukanaan verkkaiseen savolaisyhteisöön.

”Maananastuslautakunta” vie maat ja mannut

Niklanderin tarkastelukulma on harvinaisempi: mitä merkitsee karjalaisten tulo paikkakunnalle tilallisen näkökulmasta, kun joudut luopumaan omista maista ja mannuistasi? Mitä suurempi tilakoko ja mitä pienempi paikkakunta, sen suuremmat olivat sekä uhka joutua luovutusvelvolliseksi että paikkakunnan sisäinen vääntö ja vastarinta. Maanlunastuslautakunta, ”maananastuslautakunnaksi” vääntyneenä, oli tilallisten yllä leijuva uhkatekijä ja erilaisten suhmurointiepäilyjen kohde.

Niklanderin suvun tarina Luovutetuissa alueissa sijoittuu Mäntsälän Ohkolan kylän liepeille, jossa suvulla oli Järvelän tila; ei kartano kuten Vihdin Salmessa, mutta maanviljelystila pehtoreineen kumminkin. Rintamailla eletään: ”Etelässä kajastavat Kellokosken valot, idässä Mäntsälän kirkonkylä ja luoteessa, vahvimmin, Hyvinkää.”

Tilan omistussuhteet ovat olleet epäselvät, johtuen isän ja pojan jo 1920-luvun lopulla katkenneista suhteista. Ne ovat nyt kuitenkin korjaantuneet ja isän aloitteesta tilan omistus on siirretty Weijolle juuri luovutukselta välttymisen vuoksi. Weijohan on suorittanut maatalousopintoja, ollut Kanadassa setänsä opissa maataloustöissä ja vielä luopunut Helsingin asunnostaan. Kun sirpaleista elämää tukee vielä yritteliäs ja positiivinen nuorikko Maija-Liisa, puitteet elinkelpoiselle maanviljelykselle näyttävät otollisilta.

”Nyt siunailevat emännät karjalaislasten paljoutta, ja että mihin ne kaikki saadaan sopimaan, ja että pian niitä tulee lisää, niitä mitä nyt on ollut jossain muualla päin Suomea näin alkuunsa lopullista paikkaansa vartoomassa, että siinä sijoituksessa on herrojenkin joukossa karjalaisia omiaan puoltamassa, eikä korppi korpin silmää noki, mitä niitä on vennamoita ja virolaisia, ja että jäävätähän niiden pitäisi itsensä.”

Epäluulo ja kyräily tulokkaita kohtaan on ilmeistä siitä huolimatta, että ankeina vaaran vuosina lähimmäisten auttaminen ja naapurisopu, luokkarajat ylittäenkin, olivat kansalaishyveitä. Karjalaisten oma-aloitteisuus ja toimeliaisuus aiheuttavat myös väärinymmärryksiä ja yhteentörmäyksiä paikallisen loivaliikkeisemmän elämäntavan kanssa.

Muhevaa ajankuvaa

Kirjan nimi huomioon ottaen juonipaljastusten vaara tässä yhteydessä on varsin vähäinen, sillä pääpaino kirjassa on tarkassa ja oivaltavassa ajankuvassa. Toki kertomuksen jännite syntyy alusta lähtien sen varaan, onnistuuko ”maananastuslautakunta” tavoitteissaan.

Sodanjälkeisestä suomalaisesta elämänmenosta kiinnostuneelle Niklanderin teos on varsinainen nostalgian aarreaitta. Sota on tasoittanut luokkarajoja. Samassa surkeudessa koko kansa. Kahvinkorvike, itsensä lämpimäksi suriseva putkiradio, karbidilyhdyt, junamatkustamisen tenho, mukaan lukien venäläisistä vetureista lähtevä naftanhaju, ryydittävät uskottavaa ajankuvaa, samoin kuin luontevasti käytetyt murreilmaisut. Lukija saa myös tarkan käsityksen siitä, mitä kirjallisuudesta kiinnostunut Suomi tuolloin luki. Ajankuvan yksityiskohdissa Niklander on tehnyt todella vakuuttavaa työtä.

”Iida päivittelee lehtiuutista kahvilaivan tulosta Turkuun. – Niin, se höyrylaiva Herkules, ensimmäinen kahvilasti Bahiasta, Weijo tietää.”

”Minä tänään lämmitinkin taskulampunpattereita, ota se mukaan, Weijo sanoo ja ojentaa Maija-Liisalle Auri-valaisimen.”

”Imeläkiveä kuppiin, isäntä naurahtaa ja ojentaa sokeriskoolia.”

Rauha tulee ja elämä kääntyy suvantovaiheeseen

Henkilökuvaus Luovutetuissa alueissa on selvästi seesteisempää kuin sarjan aiemmissa osissa. Tämä ei johdu tyylilajin vaihtumisesta vaan siitä, että Weijon elämä on tasaantunut suvantovaiheeseen myrskyisän ja rikkonaisen nuoruuden ja varhaiskeski-iän jälkeen. Viinapirukin on saatu hallintaan, ei täysin, mutta kumminkin niin, että ihmissuhteet eivät mene rikki.

Sarjan aiemmissa osissa Niklanderin henkilökuvaus on kulmikkuudessaan paikoin lähes naturalistista. Kovat ajat vaativat kovia huveja, paljon viinaa ja karkeaa kielenkäyttöä. Nyt pääosassa on rakastunut ja tasoittunut Weijo, joka samoilee lapsuuden kesämaisemissa jalat maassa olevan nuorikkonsa kanssa. Takana ovat itsensä etsiminen, rikkonaiset naissuhteet ja tyhjäntoimittaminen.

Hannu Niklander on tehnyt jälleen arvokkaan kulttuuriteon. Luovutetut alueet on kunnianosoitus menneille polville, kotiseuduille ja aikakaudelle, jonka muistot ja muistelijatkin uhkaavat kadota. Rohkenemme odottaa jatkoa Weijo Niklanderin tarinalle.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua