Erästä pientä kirjaa lukiessa – arviossa Gertrude Steinin Pariisi Ranska

Gertrude Stein ja Ville-Juhani Sutinen Kuvat: Wiki Commons / Aviador / Ari Haimi

”Kaiken kaikkiaanhan jokainen, tai siis jokainen joka kirjoittaa, on kiinnostunut elämään itsensä sisällä voidakseen kertoa mitä hänen itsensä sisällä on. Sen vuoksi kirjailijalla tulee olla kaksi maata, se johon hän kuuluu ja se jossa hän todella elää.”

* *

Gertrude Steinin pieni kirja Pariisi Ranska (suom. Ville-Juhani Sutinen; Aviador, 2023) ilmestyi samana päivänä (10.6.1944), jolloin saksalaiset marssivat Pariisiin ja miehittivät sen.

Pidin sen mielessäni kirjaa lukiessani, sillä vielä kirjoittaessaan kirjaansa Stein ei voinut tietää miten jo alkanut sota tulisi jatkumaan ja mitä kaikkea se toisi tullessaan – ja kuinka julmasti se jakaisi Ranskan ja ranskalaiset, joista hän kirjoittaa.

Ja kuitenkin, hän taisi olla oikeassa. Stein päättää kirjansa:

”Tämä kirja on omistettu Ranskalle ja Englannille, joiden on tehtävä mikä on välttämätöntä, niiden on sivistettävä 1900-luku ja luotava siitä ajanjakso jolloin jokainen voi olla vapaa, vapaa olemaan sivistynyt ja olemaan.

Vuosisata on nyt nelikymmenvuotias, liian vanha tekemään mitä muut käskevät.

Se on riittävän vanha nauttimaan hiljaisesta ja hyvästä elämästä, menemään taivaaseen tai helvettiin niin kuin mielii, tietämään että mukavasti eläminen on mukavampaa kuin elää niin kuin käsketään.

Sen Englanti ja Ranska tulevat tekemään ja tämä kirja on omistettu niille koska haluan niiden tekevän niin kuin ne tulevat tekemään. Kiitos.”

Tein aluksi, kuten kirjan suomentanut ja siihen erittäin hienon esipuheen kirjoittanut Ville-Juhani Sutinen ehdottaa: luin kirjan yhdeltä istumalta.

Luin kirjan, ensimmäisen kerran, elokuisena hellepäivänä suuren puiston ruusutarhassa. Siellä täydessä loistossaan hehkuvien ruusujen keskellä korostui kontrasti niiden ja sodan harmaiden varjojen välillä.

Halusin ehkä ensin nähdä Pariisi Ranskan kuin harmaista lehtikuvista ja mustavalkoisista dokumenttielokuvista, sillä meille sodan jälkeen syntyneille sota on yhtä kuin mielikuvat sodasta. Ne tulevat harmaista rasteroiduista lehtikuvista, mustavalkoisista uutisfilmeistä ja niistä tehdyistä dokumenttielokuvista. Vasta oman nuoruuteni aikainen sota, Vietnamin sota, alkoi näkyä väreissä, vaikka senkin vaikuttavimmat kuvat ovat muistikuvissa mustavalkoisia.

Steinin kirja ei ole harmaa, eikä mustavalkoinen. Sen värit eivät kuitenkaan hyppää silmille varoituksina tai räiskyvinä tunnekuohuina, ne hahmottuvat tarkkaan mietittyinä ja hallittuina. Stein osasi säätää tekstin kontrastit ja kirjoitti juuri niin kuin halusi. Sodan värit leimahtavat yön pimeästä kirjan virtuoosimaisesti kirjoitetussa osassa, jossa Stein eläytyy erään maalaiskylässä eläneen tytön maailmaan:

”Sota-aikana oli lentotähtiä ja Helena Nappi näki niitä. Putoaisivatko tähdet päistikkaa ja säikäyttäisivät kaikki. Hän näki että jotkut tähdet olivat sinisiä ja toiset punaisia, ja hän sanoi itselleen että yksi tähti on hyvin punainen ja kun se punainen tähti muuttuu siniseksi ei ole enää sota-aika.”

* *

Yhdysvaltain itälaidalla vuonna 1874 syntynyt Gertrude Stein, kirjailija ja taiteen keräilijä, oli tunnettu hahmo sotien välisen ajan Pariisin kansainvälisissä taiteilijapiireissä. Hänen salonkiinsa kokoontuivat miltei kaikki ajan avantgardea edustaneet taiteilijat, kirjailijat, valokuvaajat ja muut: Henry Matisse, Pablo Picasso, Ernest Hemingway, Henry Miller, Anaïs Nin, Georges Braque, Man Ray, Brassaï, Ezra Pound, Tristan Tzara…

Lista on pitkä, vaikuttava ja mielikuvitusta kiihottava. Tänä päivänä he kaikki ovat arvostettuja klassikkoja, silloin vielä tuntemattomia tai kiisteltyjä, köyhiä tai köyhempiä. Mutta he tiesivät mihin olivat pyrkimässä.

Niin tiesi myös Gertrude Stein, joka oli keskeinen hahmo heidän joukossaan. Hänellä oli kuitenkin varallisuutta, jolla hän kykeni ostamaan maalariystäviensä töitä, ei rikastuakseen, vaan koska ymmärsi ystäviensä työn merkittävyyden:

”Siispä Pariisi oli sopiva meistä niille, joiden määrä oli luoda 1900-luvun taide ja kirjallisuus, hyvin luonnollisesti.”

Stein on tuttu hahmo taiteilijaystäviensä teoksista: kirjoista, maalauksista, valokuvista, päiväkirjoista, kirjeistä ja taiteilijoiden elämänkerroista, joissa hänet voi yhä tavata salongissaan yhdessä rakastettunsa ja elämänkumppaninsa Alice B. Toklasin kanssa. Pariskunnan työnjako oli selvä: ”Minun tehtäväni on olla nero, Alice hoitaa kaiken muun.”

* *

Pariisi Ranska on rinnakkaisteos Steinin kirjalle Alice B. Toklasin omaelämäkerta (1933), jossa Stein kuvaa elämäänsä Toklasin silmin. Kirjassa ei taiteilijapiirejä kuitenkaan juuri näy, ohimennen tapaamme Picasson, joka antaa Steinille käytännön ohjeita koiran hankinnasta.

Pariisi Ranska on Steinin ajatusten virtaa, jossa vilahtavat ihmiset ovat pääosin ranskalaisia naapureita, perhetuttuja Pariisista, kauppiaita, maanviljelijöitä ja muita maalaiskylän asukkaita, vilahtaapa heidän joukossaan suomalainen palvelustyttökin. Stein kirjoittaa myös eläimistä, ranskalaisten koirista ja kahdesta surullisesta hevosesta, sotaan joutuneista raatajista.

Stein ei päästä tunteita irralleen, hän arvostaa loogisuutta ja kirjoittaa siitä moneen otteeseen ja pitää sitä ranskalaisille ominaisena piirteenä:

”He tarkoittivat kuitenkin logiikkaa, vain roomalaiset olivat kiinnostuneita logiikasta, logiikasta siksi että loogiset ihmiset eivät koskaan ole julmia, eivät koskaan ole tunteilevia, eivät koskaan ole huolimattomia, eivät koskaan ole läheisiä, lyhyesti sanottuna he ovat rauhallisia ja jännittäviä, toisin sanoen ranskalaisia. Ranskalaiset ymmärtävät sotaa koska ovat loogisia, ja loogisuus tarkoittaa että on latinalainen. Tämän minä vähitellen ymmärsin. Minulta vei pitkään todella ymmärtää se.”

* *

Pariisi Ranska -kirjassa nähdään Ranska ja Pariisi Gertrude Steinin silmin, kuten panoraamamaalaukset, joiden näkeminen lapsena on ollut hänelle käänteentekevä kokemus. Panoraamamaalausten katsomisesta löytyy myös avain kirjan näkökulmaan, miten Stein on sen sommitellut ja miten sen tajunnanvirtaan voi sukeltaa:

”Waterloon taistelun panoraama.

Eräs miellyttävimmistä asioista kirjoittavien ja maalavien ihmisten elämässä on päivittäinen ihme. Se tulee.

Maalauksen teki ranskalainen, mahtaisi olla kiinnostavaa nähdä sellainen nyt, joku niistä valtavista panoraamamaalauksista jossa seisot kaiken keskellä korokkeella ja joka puolella sinua oli öljyvärimaalaus. Olit kokonaan öljymaalauksen ympäröimä.

Silloin ymmärsin ensi kertaa maalauksen ja ulkomaailman välisen eron. Käsitin että maalaus on aina litteä pinta kun taas ulkomaailma ei ole sitä, ja että ulkomaailma on tehty ilmasta ja maalauksessa ei ole ilmaa, ilman korvaa litteä pinta, ja kaikki mikä maalauksessa jäljittelee ilmaa on kuvitusta eikä taidetta. Nähtävästi koin sen kaiken hyvin voimakkaasti seisoessani korokkeella ja ollessani öljyvärimaalauksen ympäröimä.”

Stein seisoo keskellä, Pariisi ja Ranska levittäytyvät hänen ympärillään. Kirjailijan katse kiertää yksityiskohdista laajempiin näkymiin, siirtyy toisaalle, näkökulma vaihtuu, välillä hän katsoo etäältä, palaa sitten uuteen yksityiskohtaan, kiepauttaa tekstin takaisin edelliseen joka tarkentuu, toistuu tai muuntuu. Teksti on tajunnanvirtaa, joka seilaa yksityiskohdasta toiseen, laajentuu, supistuu, toistaa ja muuntaa teemaa tässä Pariisi Ranska -panoraamassa, jota Stein kirjoittaa ranskalaisista, muodista, ruuasta ja siitä kun puhelin soi, sota on alkanut ja kun on sota-aika.

Näin minä kirjaa luin, kun luin sitä uudestaan. Kuten Stein pikkutyttönä ihasteli panoraamamaalausta, kirja päästi minut sisäänsä ja minä nautin sen kielestä, lauseista ja ajatuksista vuoron perään ja yhtä aikaa.

”Sota on meneillään, tämä sota jota me kaikki odotimme ja puhelin soi, no, ja siellä oli mére Mollard joka ilmoitti että hänen mykynsä olivat kääntyneet häntä vastaan, hänellä oli jäätä ja hän oli laittanut ne jäihin ja hän oli ottanut ne sieltä vilkaistaakseen niitä ja ne olivat menneet huonoiksi. No niin tai näin, ja vaikka ei olisi ruokaa ja sota on meneillään eikä hän edes ole taitava kokki ruoanlaitto on silti tärkeää.”

”Mutta kuitenkin nyt on 1939 ja sota-aika, no se oli vasta aluillaan ja kaikki oli levotonta ja eräänä päivänä olimme ystäviemme Daniel-Ropsien luona, he ovat naapureitamme maaseudulla ja perheen pää odotti kutsua Pariisiin ja puhelin soi. Hän meni nopeasti vastaamaan, hän oli poissa jonkin aikaa ja olimme kaikki huolissamme. Hän palasi. Tiedustelimme mistä oli kyse. Hän sanoi että mére Mollardin meitä varten valmistamat mykyt olivat pilaantuneet.”

* *

Sutinen kirjoittaa kirjan esipuheessa: ”Stein joka tapauksessa aavistaa, että kävi miten kävi, Ranskan miehitys tarkoitti, että taiteen kukoistusaika siellä oli mennyttä ja tulossa oli jotain muuta. Näiltä osin Pariisi Ranska on myös hyvästien kirja.”

Sutinen kirjoittaa myös sen, ettei kirjan lukeminen ole vaikeaa. Hän on osannut kääntää tekstin leikittelyn ja rytmin juuri niin, että sen lukeminen on nautinto:

”Oma ratkaisuni on samaan aikaan intuitiivinen ja mekaaninen. Suomennan ajatuskokonaisuudet yhtenäisinä yksikköinä, joiden sisällä käytän mahdollisimman vähän välimerkkejä, myös niissä paikoissa, joihin ne sääntöjen mukaan kuuluisivat. Ajatuksen vaihtuessa hyväksyn pilkut ja pisteet, vaikka Stein ei niitä aina käyttäisi. Saatan siis rikkoa eri kielioppisääntöjä kuin Stein, mutta yritän rikkoa niitä suurin piirtein yhtä usein. Näin pyrin saamaan suomenkielisen tekstin Steinin englannin lailla luontevasti virtaavaksi.”

Lauseiden puuttuvista pilkuista ja muista huolimatta Steinin tietoinen piittaamattomuus totuttuja sääntöjä kohtaan ei tee tekstistä monimutkaista ja saavuttamatonta. Siinä ei ole tippaakaan snobismia eikä älyllistä briljeerausta. Lukija ei hengästy, eikä vajoa tyhjiin lauseisiin. Steinin kieli elää ja liikkuu kuin katseen kiertäessä suurikokoisen maalauksen pinnalla, johon välillä on vedetty väriä suurella siveltimellä ja sitten taas, äkisti, katsotaan hyvin läheltä jotain pientä tarkasti hahmoteltua yksityiskohtaa. On Pariisi Ranska, on sota-aika.

Stein maalaa kirjallista jazzia, ja siellä Ranskan Pariisissa heistäkin moni oli, muusikoista, amerikkalaisista ja muista.

Sota lopetti ajanjakson ja heitti heidät eri suuntiin, kotimaihin, sotiin, rintamille, keskitysleireille, kenet minnekin. Gertrude Stein, amerikanjuutalainen kirjailija, asui Ranskan maaseudulla lähellä Sveitsin rajaa ja selvisi sota-ajasta ja siitä miehityksestä, joka oli vasta tulossa, kun kirja julkaistiin. Hän menehtyi pian sodan jälkeen vuonna 1946 Pariisin amerikkalaisessa sairaalassa.

* *

Lopuksi vielä takaisin pienen tytön, Helena Napin luo. Ei tarvitse, eikä pidä sortua tunnekuohuihin kirjoittaessaan tunteikkaasti. Steinin teksti on loogista, rauhallista ja jännittävää. Hän kirjoitti kuten halusi ja hyvin.

”Kun Helena Nappi nukkui hän ei nähnyt unia. Sitten yhtäkkiä hän alkoi nähdä unia. Hän näki unta että oli sota-aika.

Herätessään hän ei noussut, oli sota-aika eikä kukaan komentanut häntä nousemaan, mutta ennen pitkää hän nousi ja meni ulos. Hetken kuluttua hän seisoi täysin hiljaa ja kuunteli.

Hän uskoi kuulevansa sen mutta kuuliko hän.

Hän kuunteli ja kuunteli. Oli sota-aika ja niinpä hän kuunteli ja kuunteli.

Hän kuuli sään, hän kuuli veden, hän kuuli lumen, hän kuuli veden kaikkialla, se oli sellainen sää. Hän kuuli lumen ympärillään ja hän melkein kuuli kuun ja hän kuuli sateen ja hän kuuli vuoret.”

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua