Epämiellyttävien totuuksien äärellä – arviossa Harry Salmenniemen Varjotajunta

Kuvat: Mikko Vähäniitty / Siltala

”Reportterin mentyä haastattelen pihassa kuminaa: ’Miten päätitte olla mauste?’”

Eeva Kilpi sanoi sen vuonna 1976 yhdessä lauseessa. Harry Salmenniemen teos perkaa runoilijan ja median välistä suhdetta yksityiskohtaisesti 246 sivun, kokonaisen romaanin verran.

Moni asia on muuttunut sitten 1970-luvun: kulttuuritoimittajat eivät tule enää hyväntahtoisesti aistimaan tunnelmia arvostamansa runoilijan kotiin tai kesäpaikkaan. Runoilija joutuu jättämään oman linnoituksensa ja matkustamaan pääkaupunkiin, vakuuttamaan ja oikeuttamaan työtään kolkossa radiostudiossa. Hänet kaapataan kuvattavaksi Kiasman tyylikästä betoniseinää vasten, hän istuu Lasipalatsin kahvilassa miellyttävän kulttuuritoimittajan kanssa ja huomaa pettävänsä tämän luottamuksen höpöttämällä vastauksiksi niitä näitä. Hän pyrkii viestimään ulkomaailmalle harkitulla pukeutumisellaan ja arvoituksellisilla, monipolvisilla lauseilla. Hänen stressinsä ei synny siitä, että kotioloissa toimittaja havaitsisi hänestä jotain liikaa, vaan pelosta, että mikrofonin päällä ollessa vahingossa päästäisi suustaan jotain rasistista tai misogyynistä.

Salmenniemi on päättänyt tehdä rehellisen kirjan havainnoistaan kahden Helsingissä annetun haastattelun tapahtumista. Rehellisessä kirjassa myös toimittajat, valokuvaajat ja tuottajat esitellään omilla nimillään. Hesarin Arla Kanerva, kuvaaja Juhani Niiranen ja Ylen kulttuuriohjelmien Pauliina Grym tuntuvat kaukaa katsottuna kuuluvan Salmenniemen kanssa samaan kulttuurikuplaan. Samat kulttuurituotteet ärsyttävät heitä, suuren yleisön rakastama Ragnar Kjartanssonin Visitors-teos ei saa heiltä armoa. Tämä synnyttää heissä yhteenkuuluvuutta. Mutta kun tuottaja ja toimittaja juttelevat keskenään arkisesti harrastuksistaan ja lomakohteistaan, taiteilija havahtuu ulkopuolisuuteensa. Hän näkee kuukausipalkkaiset kulttuurityöntekijät kaikessa keskiluokkaisuudessaan.

Itse hän on valinnut toisin. Hänen tuloillaan ei pidetä yllä kalliita harrastuksia tai matkustella hiihtokeskuksiin. Hänen arkensa muodostuu kodin ja työhuoneen välisistä pyörämatkoista, välttämättömistä kauppareissuista, mutta toisaalta hänellä on työrauha ja ihastuttava pieni poika, oletetun harmoninen perhe-elämä. Hän saa tehdä juuri sitä, mistä eniten nauttii. Kirjoittaminen on hänen työnsä ja selviytymiskeinonsa tässä maailmassa. Hän on saavuttanut aseman, jossa voi olla kaukana jokapäiväisistä ponnisteluista, työhön lähtöjen ja päiväkotiin viemisten kaltaisista rutiineista.

Salmenniemi tekee näkyväksi myös sen, miten toimittajat taiteilijaa lähestyvät. Miten ihminen, joka juuri äidillisesti piteli hänen reppuaan kuvauksen ajan, muuttuu ammattiroolissaan toiseksi. Miten epätyydyttävää haastattelun antaminen voi taiteilijalle olla: miksi esitetäänkin hankalia kysymyksiä, joihin selkeää vastausta on mahdotonta antaa. ”Lehdet ovat mielettömiä. Ne painavat pelkkiä mielettömyyksiä. Kuten minun sanani. Kuten minun lauseeni, joihin en enää usko. Kuten minun virkkeeni, jotka muuttuvat mielettömiksi siinä vaiheessa, kun päästän ne suustani. Jotka muuttuvat vielä paljon mielettömämmäksi, kun joku painaa ne paperille.”

Salmenniemi tuskailee kaikkien taiteilijoiden yhteistä piinaa. Miksi toimittaja ei tutustu kunnolla taiteilijan tuotantoon ennen tapaamista? Vuosikymmen toisen jälkeen taiteilijalta kysytään, ”Miten päätitte olla mauste?” ”Millainen on suhteesi maskuliinisuuteen?”

* *

Runoilija on oman ympäristönsä ulkopuolella turvaton, hän joutuu perustelemaan omaa olemassaoloaan, ja omia valintojaan. Salmenniemen Varjotajunta (Siltala, 2023) avaa vaivihkaa tätä kontrastia arkitajunnan ja toisen, sen kirjoittavan persoonan tajunnan välillä tavalla, joka harvoin haastatteluissa pääsee ääneen. Kirjoittamiseen sisältyy kaikki, mitä runoilija on itse lukenut, opiskellut, ajatellut, siihen kuuluu myös sattuma.

Hänellä on omat terapoidut traumansa, joita hän on päättänyt olla koskaan tuomatta julki, ja vilauttaa tässä kirjassa niitä sittenkin. Hän haluaa tehdä työnsä hyvin myös siinä mielessä, että on lojaali kustantamolle, hyvä sijoitus. Kirjan myymiseksi on annettava haastatteluja. Hän kuittaa vaivannäöstään vain matkakulut, mitään konkreettista ei hänelle Helsingin-matkasta jää. Vain syvä uupumus.

”Kirjoitan niin, etten saa itsekään selvää siitä, mitä kirjoitan.” Tämän sanoo runoilija, jonka lauseet ovat eksistentialismissaan painavimpia, mitä Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan. Salmenniemen lauseet eivät putoa tyhjään, vaan täydellistä lausetta seuraa aina vielä toinen, edellistä täydellisempi lause.

Olen törmännyt Harry Salmenniemen lauseeseen romaanimuotoa kokeellisemmissa yhteyksissä: Mika Taanilan Mannerlaatta saa draivinsa Salmenniemen tekstistä, ja Kalle Nion elokuva Yön kulkee Salmenniemen kertojaäänen mukana ulkopuolisuuden, aggression ja runollisuuden kapeaa väylää kohti sumua ja katharsista, tulta.

Salmenniemen havainnot helsinkiläisestä ostoskeskuksesta nousevat surrealistiselle tasolle, kuten jo koko ostoskeskuksen nimi Mall of Tripla antaa odottaakin. Junamatka Helsingistä kotiin Jyväskylään on pilkulleen tuhansien matkaa pendelöivien väsyneiden ihmisten todellisuutta, satunnaisten puhelinkeskustelujen pakkokuuntelua, toksisuutta tihkuvien maskuliinihahmojen väistelyä ja pelkoa aseman ohi nukahtamisesta. Omat toimittajan kokemukseni, koko haastattelukulttuurin hämmentävyys, taiteilijoiden avautuminen ja ei-avautuminen haastatteluissa, vaivoin piilotetut aggressiot, hetkelliset yhteyden tuntemukset, Salmenniemi sanoittaa ne kaikki.

* *

Kirja on esineenä kaunis ja hyvä pidellä. Kannen kuva epätäydellisestä ympyrästä on takasivulla melkein kokonaan haihtunut ilmaan. Minimalistinen näky kuvastaa Salmenniemen havaintoja ihmisistä vesivoittoisina olentoina, jotka kulkevat massana, aaltoina, virtauksina, välttelevät konkretiaa hiekan tavoin.   

Lähes sadan vuoden takainen Frankfurtin koulukunnan kulutuskulttuurin kritiikki vieraantumisen teorioineen on sukua Salmenniemen havainnoille. Mikä kapitalismin logiikasta tuolloin näyttäytyi vihjeenomaisena ja uutena – ja jonka pystyi palauttamaan jonkun tietyn koulukunnan ajatteluun – on tänä päivänä läsnä kaikkialla, kaikessa räikeydessään. Ei siis ole ihme, että taiteilija niin usein kertomuksensa käänteissä, kameleontin lailla, muuttaa puheen minämuodosta hän-muotoon, arkitajunnasta varjotajuntaan. Jotkut asiat on pakko etäännyttää, etteivät ne sattuisi liikaa.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua