Elämänä elokuvat – tuottaja ja Finnkinon perustaja Jukka Mäkelän kiehtovat muistelot kulttuurista ja bisneksestä

23.06.2022
kinnunen makela kuva heli sorjonen 2

Jukka Mäkelä ja Kalle Kinnunen. Kuva: Heli Sorjonen

KIRJAT | Suomalainen elokuva-ala on pohjimmiltaan ajassa tehtyä liiketoimintaa, kertoo elokuvatoimittaja ja kriitikko Kalle Kinnusen kirjoittama teos Finnkinon perustajasta Jukka Mäkelästä.

”Päähenkilön henkilökohtainen elämä ja yrityshistoria ovat läsnä yhtäläisellä intensiteetillä.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Kalle Kinnunen: Valkokankaan valtakunta – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset

  • Teos, 2021.
  • 318 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Finnkinon perustanut Jukka Mäkelä, jota on kutsuttu viimeiseksi moguliksi, on nähnyt kaiken, mitä nykyihminen voi Suomen elokuva-alalla nähdä.

Klaaneittain järjestäytyneitä turkkilaismongolilaisia ruhtinaita tarkoittava moguli on jo sananakin sellainen, että se vie ajatukset satumaisiin rikkauksiin ja seikkailuihin.

Jotain sellaisesta elokuvajournalisti ja tietokirjailija Kalle Kinnunen on epäilemättä halunnutkin saada erinomaisen kiinnostavaan tietokirjaansa Valkokankaan valtakunta (Teos, 2022), joka on saanut alaotsakkeekseen määritelmän ”Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset”.

Rahaa oli yksillä, muttei kaikilla

Suomalaisten elokuvayhtiöiden omistajista ja johtajista kirjassa kerrotaan: ”Mogulit olivat unelmien kauppiaita. Nykyään mogulien vallasta ja vauraudesta ei ole paljoa näkyvissä. Monikansalliset yhtiöt hallitsevat unelmien arvoketjua. Uudessa järjestelmässä pankit ja suuryritykset määräävät.”

Mäkelä kertoo, miten hänen lapsuudessaan 1950-luvulla elokuvasuvut olivat kukoistuksessaan. Pieni joukko ihmisiä oli onnistunut keräämään elokuva-alan kapeista puroista yhteen valtavan määrän rahaa. Firmojensa rahoilla sukujen edustajat asuvat leveästi. Elokuvateatteri Savoyn omistavan Nil-Kinot-ketjun Lars Nilsson asusti 300 neliön lukaalissa Kaivopuistossa, samassa kaupunginosassa asusti myös Felicia Adams yhden talon kokonaista kerrosta.

Viljasten suvulla, joka hallinnoi Kino-filmi-yhtiönsä kautta Reaa ja Metropolia, oli huvilat Westendissä.

Jukka Mäkelä pitää sukuaan edellä mainittuihin pohattoihin verrattuna köyhimyksinä. Silti Mäkelöiden kotikaupunginosa oli Töölö.

Helsinkiläispojaksi vuonna 1952 syntyneen Jukka Mäkelän elämä on ollut lievästi sanottuna värikäs.

Kinosto oli vahva Tampereella

Voi sanoa, että Mäkelöiden perheessä elettiin ja hengitettiin elokuvaa. Alan pulssi oli heidänkin sydämenlyöntiään. Mäkelöillä oli vahvat siteet Tampereelle, koska suvun patriarkka Väinö Mäkelä asui Anna-vaimoineen Tampereella, Tempon talossa Hämeensillan kupeessa.

Mäkelöiden omistama sukuyhtiö Kinosto hallitsi Tampereella monia elokuvateattereita, Hatanpään valtatien Hämettä ja Hämeenkadulla Hällää, Petitiä ja Tuomiokirkon liepeiltä vielä Olympiaakin. Mäkelöiden perheen kielenkäytössä Helsinki oli aina Hesa, eikä koskaan stadi.

Elokuvat olivat työasia

Jukka Mäkelälle suomalaisen elokuvahistorian avainhenkilöihin kuuluva Väinö Mäkelä oli vain vaari, joka ei juuri elokuvabisneksestä puhunut. Ei Mäkelöillä kotona elokuvista puhuttu. Jukan Ilmo-isä saattoi joskus ruokapöydässä kertoilla tarinoita alan ihmisistä ja asioista. Kalle Kinnusen kirjassa Jukka kertoo, miten Alfred Hitchcock kävi heillä kerran kotona. Anekdootti on mukana kirjassa kuvittamassa sitä, miten sisällä elokuva-alan asioissa Mäkelöiden perheessä oltiin.

Jukka Mäkelän isä Ilmo ajoi autoa aina niin kovaa kuin oli mahdollista, ja opetti saman tyylin vaimolleen ja lapsilleenkin.

Arkkitehtuuri kiinnosti elokuvia enemmän

Jukkaa eivät nuoruusvuosina elokuvat kiinnostaneet ammattina, vaikka hän oli nähnyt, miten elokuvateattereissa työskenteleville ihmisille teattereiden muodostamissa yhteisöissä oli mahdollista tehdä ura. Mäkelän nuoruuden ammatillinen haave kohdistui arkkitehtuuriin. Innokkaana piirtäjänä Jukka jaksoi ajatella arkkitehtuuria, vaikka hänen isänsä sitä väheksyikin akkamaisena ammattina.

Jukan vaikea isäsuhde näkyy kirjan liki joka sivulla. Ilmo-isä alkoi katsella väheksymäänsä poikaa toisin silmin vasta tämän päästyä asevelvollisuusaikoina reserviupseerikouluun. Ilmolle ei riittänyt, että Jukka pärjäsi itsekin, vaan isä piti velvollisuutenaan järjestää poikansa ensin opiskelemaan kauppaopistoon ja ottaa sitten töihin Kinostoon.

Finnkino 113496603

Finnkinolla on Tampereella kaksi teatterikompleksia: Plevna Finlaysonilla ja Cine Atlas Koskikeskuksessa. Kuva: Wiki Commons

Ei ollut tietokoneita, ei

Kinnunen käy kirjassa yksityiskohtaisesti ja sujuvasti läpi Jukka Mäkelän elämää, josta kertoillaan tarkkuudella, joka saattaisi tuntua uuvuttavalta, ellei lukijalle rakentuisi kuva paitsi ihmisestä, perheestä ja aikakaudesta, jonka kasvatteja he olivat.

Mäkelän muisteluista voi aistia sen harmituksen, jonka vallassa hän vietti monet vuodet ja ilmeisesti jo silloin ainakin mielessään laati luonnoksia siitä, miten hän hoitaisi sukuyhtiön asiat valtaan päästyään. Moni niistä asioista toteutui.

Mäkelän muisteluissa näkyy digitaalisuutta edeltävän ajan Suomi, jossa elokuvien filmikopiot buukattiin elokuvateattereihin ilman tietokoneita siten, että työvälineinä olivat kortisto, lyijykynä ja pyyhekumi.

Mäkelän sisua ja tahtoa on pakko ihailla, niin moni asia ja ihminen on ollut häntä vastaan. Muistelmateosta voikin lukea pitkänä tarinana siitä, miten päähenkilö Jukka Mäkelä kokee takaiskun toisensa jälkeen. Eniten häntä kampittaa oma suku: ensin poikaansa vähätellyt isä, sitten samassa sukuyhtiössä työskentelevät, lapsuudesta asti tutut sedät. Kunnioitusta ei tahtonut herua elokuva-alaltakaan, missä kilpailevien yhtiöiden edustajat eivät nähneet Mäkelän ehdotuksissa ainaisten talousvaikeuksien kanssa kamppailevan alan järkeistämiseksi mitään järkeä tai suhteellisuudentajuakaan.

Mäkelä piirtää takavuosien suomalaisesta elokuva-alasta kuvan kertakaikkisen ikävänä alana, jossa johtajat keskittyvät heittelemään esteitä toistensa tielle joko kateudesta tai ilkeydestä. Mäkelä kertoo, kuinka pitkän taistelun hän joutui käymään saadakseen Kinostossa haltuunsa elokuvien buukkauksen, vallan päättää, mihin teatteriin mikäkin elokuva menisi, ja missä ne jatkavat esityskierrostaan. Mäkelä luki elokuva-alan englanninkielisiä ammattilehtiä, Varietyä, The Hollywood Reporteria ja Screen Dailyä, haisteli mahdollisia menestyselokuvia ja neuvotteli sitkeästi sellaisten saamisesta Kinoston teattereihin.

Tähtien sota jauhoi rahaa muille

Teoksen lukija voi vain kuvitella Mäkelän kiukun kihinää, kun vuonna 1977 Kinosto ei saanut Tähtien sota -elokuvan Helsingin-ensi-iltaa, koska Mäkelän Ilmo-isä ei voinut sietää George Lucasin elokuvaa edustaneen elokuvatoimiston pomoa. Jukka Mäkelä joutui myrtyneenä katselemaan, miten Tähtien sota veti Helsingin Kasarmikadun Savoy-teatterin yli 800 istumapaikkaa täyteen päiväkausien ajan. Aikanaan saatuaan Kinoston elokuvabuukkaukset haltuunsa teatteripäällikkönä Mäkelä saattoi todeta kasvattaneensa Kinoston Helsingin-liikevaihtoa vuodessa jopa 80 prosenttia. Kiitoksia ei suvulta herunut siitäkään.

Omanlaisestaan työkulttuurista kertoo sekin, miten erään erimielisyyden yhteydessä Ilmo-isä sai buukkaajana menestyvän poikansa omakehusta tarpeekseen ja erään erimielisyyden tullen luki pojalleen lakia: ”Sinä et ole mitään. Minä olen Kinosto ja Kinosto olen minä. Saat lähteä.”

Mäkelän muistelmista käy ilmi, miten johdonmukaisesti hän on osannut nähdä elokuva-alan kehityssuunnat ja yrittänyt saada alan suomalaisfirmat kulkemaan kehityksen mukana, eikä siitä jäljessä. Joka kerta Mäkelä on törmännyt kotimaisen elokuva-alan jääräpäiseen haluttomuuteen muuttua ja uskoon hyvien aikojen jatkumisesta ikuisesti. Kyseessä saattaa olla suomalaiselle talouselämälle ominainen mukavuudenhalun muoto, joka saa jatkamaan samojen asioiden tekemistä kuin ennenkin.

kinnunen makela kuva heli sorjonen 1

Kalle Kinnunen haastatteli Jukka Mäkelää kirjaa vasten kymmeniä kertoja. Kuva Bio Rex -elokuvateatterista. Kuva: Heli Sorjonen

Elämä ja talous kuuluvat yhteen

Kovin iso osa Mäkelän muisteluksista on kieltämättä tapahtumarikkaan 1980-luvun läpikäyntiä, jossa pudotellaan pataljoonittain nimiä Tomi Adamsista Freddy Kamrasiin. Joka tahtoo kahlata sen kaiken saa palkakseen elävän kuvan kotimaista kulttuurihistoriaa. Kinnusen kirja on siitä harvinainen kulttuurielämän merkkihahmosta kertovaksi teokseksi, että siinä päähenkilön henkilökohtainen elämä ja yrityshistoria ovat läsnä yhtäläisellä intensiteetillä, niin erottamattomasti ne kietoutuvat toisiinsa.

Jukka Mäkelän näkemyksissä on sukutaustan tuoman perintötiedon ja pitkältä ajalta kertyneen työkokemuksen antamaa perspektiiviä. 1970-luvun Suomessa elokuva-ala, kuten siihen aikaan varmaan moni muukin ala, oli perinteisiin ja vanhoihin suhteisiin nojaava kartelli.

”Lippujen hintakehityksestä oli sovittu. Elokuvateatterikiinteistöjen vuokrista ei ollut sallittua kilpailla. Oli yhteinen, mutta ei julkinen filmivuokrasopimus.”

Huikea työmäärä näkyy

Kinnusen kirjassa on kaiken muun ohessa kosolti anekdoottimaisia tarinoita kotimaisen elokuva-alan persoonallisuuksista, jo ajat sitten kuolleista vaikuttajista. Tällaiset jutut antavat kirjalle syvyyttä, sillä ne antavat Mäkelän muistelusten kautta avatulle näkymälle menneisyyteen tarkempia ääriviivoja. Juttujen kautta mukaan tulee suhteellisuudentajuisesti kulttuurihistoriallinen ulottuvuus. Kyse on tietyissä olosuhteissa, tietyssä ajassa kukoistaneesta liiketoiminnasta.

Kinnunen tiettävästi haastatteli Mäkelää kirjaa varten useita kymmeniä kertoja, joista kertyi noin sadan tunnin verran aineistoa. Taustamateriaalin laajuus ja tehdyn työn perusteellisuus ovat aistittavissa kirjasta. Siitä huomaa myös sen, miten syvälle Mäkelä katsoo elämäänsä, eikä näkymä ole aina miellyttävä. Hän kertoo varsin avoimesti loppuunpalamista seuranneesta sairastumisesta alkoholismiin ja hitaasta toipumisesta. Tätäkin juttua kirjoittaessa harmittaa jättää monia kiehtovia, hauskoja tai vain päättömiä juttuja pois. Pitäähän lukijalle jättää myös löytämisen ilo.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua