Elämää ja ihmisiä diplomatian verhojen takana – arviossa Jussi Pekkarisen Kävin ja kuulin

Kuva: Otava

Jussi Pekkarinen työskentelee ulkoministeriössä tutkijana. Hän on erikoistunut ulkoasiainhallinnon historiaan. Teos Kävin ja kuulin (Otava, 2024) kuvaa Suomen ulkoasiainhallinnon alkutaivalta 1918–1933. Jatkoa seuraa ensi vuonna, jolloin ilmestyy vuosia 1933–1945 koskeva teossarjan osa.

Suomen itsenäistyttyä jouduttiin ulkoasiainhallinto polkaisemaan pystyyn melko lailla tyhjästä. Kun ulkosuhteet Venäjän vallan alla eivät kuuluneet autonomian piiriin, ei valtioneuvostoa vastaavassa senaatissa ollut tähän tarkoitettua organisaatiota eikä henkilöstöä. Edustuskelpoisia, kielitaitoisia ja riittävällä arvovallalla varustettuja henkilöitä piti nopeasti löytää improvisoiden perustetun ulkoasiainhallinnon palvelukseen sekä Helsinkiin että keskeisille asemapaikoille, aluksi Eurooppaan.

Ensimmäiset lähettiläät löytyivät lähinnä yliopistoista sekä liike-elämän piiristä, kielitaitoisia kandidaatteja ei muualta helposti löytynyt. Ensimmäiset edustustot perustettiin Tukholmaan ja Berliiniin talvella 1918, vähän myöhemmin myös Kööpenhaminaan ja Kristianiaan (Osloon). Jatkoa seurasi: Lontoo, Pariisi, Rooma ja Washington sitten Madrid, Varsova ja Tokio, Tallinna, Haag. Moskovan lähetystö perustettiin vuonna 1921.

Suomen itsenäisyyden tultua tunnustetuksi lähettiläiden keskeinen tehtävä oli vahvistaa Suomen ja asemamaiden poliittisia suhteita sekä vakiinnuttaa nuoren tasavallan asemaa kansainvälisessä yhteisössä. Kauppasuhteitakin hoidettiin, mutta ne olivat nykyiseen verrattuna toissijaisia asioita.

Alku ei ollut helppoa. Resurssit olivat niukat ja diplomatian saloihin perehdyttiin usein yrityksen ja erehdyksen kautta; kömmähdyksiä sattui. ”Lähettiläällä täytyi olla sivistystä, sulava käytös, esiintymistaitoa ja varallisuutta”. Palkat olivat pieniä, joten lähettilästehtäviin hakeutui usein henkilöitä, joilla oli varaa diplomaattielämään.

Hallituksen uskolliset edustajat

Lähettiläälle asetettiin kaksi keskeistä vaatimusta: ensinnäkin hänen tuli olla ehdottoman lojaali toimeksiantajalleen eli maan hallitukselle, jota hän edusti. Omat mielipiteet tai tunteet eivät saaneet ohjata toimintaa. Toinen vaatimus oli hoitaa keskeinen työtehtävä eli raportointi: hänen tuli tarkasti ja kattavasti seurata asemamaan oloja ja tapahtumia ja välittää niistä olennainen ja Suomen kannalta merkityksellinen tieto Helsinkiin. Ensimmäisen vaatimuksen täyttäminen edellytti myös, että ministeriö piti lähettilään ajan tasalla Suomen politiikasta ja erityisesti ulkopolitiikan linjauksista. Tässä suhteessa tieto ei aina kulkenut riittävän sujuvasti.

Raportointi oli ja on edelleenkin ulkomaanedustuksen keskeistä työsarkaa. Jussi Pekkarinen on tunnollisesti käynyt läpi ulkoasiainhallinnon raportit kohteena olevalta ajanjaksolta. Teokseen sisältyy runsaasti suoria lainauksia lähettiläiden raporteista. Niitä on siinä määrin paljon, että Pekkarinen itsekin kirjan esipuheessa puolustelee lainausten runsautta. Kyse ei ole kirjoittajan laiskuudesta, vaan halusta antaa raporttien puhua ja välittää siten usein rosoisellakin ja persoonallisella tavalla ajankuvaa sekä samalla piirtää kuvaa raportin kirjoittajasta. Lähettiläiksi valikoitui usein värikkäitä ja voimakastahtoisia henkilöitä.

Täydellinen diplomaatti

Kirjan luvussa ”Täydellinen diplomaatti” kuvataan pitkän uran ulkoasiainhallinnossa tehneen suurlähettiläs Aarne Wuorimaan pohdintoja diplomaatilta vaadittavista ominaisuuksista sekä diplomaatin keskeisistä tehtävistä. Diplomatia ei ole politiikkaa, vaan politiikan toimeenpanoa: ”Hyvä diplomatia saattaa olla huonon politiikan apurina, kun taas huono diplomatia voi kaataa hyvän politiikan”.

Politiikka, siis strategia on ministeriön ja ministerin vastuulla, diplomaatin on alistuttava noudattamaan kulloinkin voimassa olevaa politiikkaa. Diplomaatti on taktikko, joka tiedottaa, neuvoo ja neuvottelee, mutta ei päätä.

Wuorimaan mukaan diplomaatilla pitää olla nopea käsityskyky, taitavuutta, oveluutta, laajat tiedot ja hyvät hoksottimet. Isot ja pienet asiat pitää pystyä erottamaan. On oltava miellyttävä, asiallinen ja tarpeen vaatiessa tiukka. Hyvä kielitaito, yleissivistys ja nuhteeton käytös ovat myös perusvaatimuksia.

Asemamaan tuntemus ja toimiva suhdeverkosto ovat perusta, jolle rakentuu luotettava raportointi. Suhdeverkosto taas rakennetaan ahkeralla edustamisella; se on työtä, ei huvia. Raportointi ei saa perustua toiveajatteluun, epämääräisiin tietoihin tai huhuihin eikä omaan mutu-tuntumaan. ”Kävin siellä ja kuulin tämän” ei ole oikea asenne diplomaatille.

Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa

Kirjaan sisältyvät lainaukset lähettiläiden raporteista ovat sekä tarkkaa ajankuvausta ulkopolitiikan maailmasta että myös viihdyttävää ja paljastavaakin kuvausta raporttien laatijoista. Suomen Rooman-lähettiläs Rolf Thesleff raportoi Italian tilanteesta alkuvuonna 1927:

”Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa, mutta voipi myöskin kestää, ennen kuin jotain tapahtuu — Ettei mitään tapahdu, se on (merkki), että maassa vallitsee rauha – mikäli siitä voi tietää maassa, jossa kukaan ei uskalla mitään puhua eikä kukaan saa mitään kirjoittaa.”

Lähettiläiden tekemät henkilöarviot ovat välillä osuvia, välillä vähemmän osuvia. Moskovan-lähettiläs Antti Hackzell pohti raportissaan vuonna 1924 Leninin seuraajakysymystä. Ainakaan Stalin se ei olisi: ”Stalin on idealistista tyyppiä oleva entinen ylioppilas, jolta puuttuu johtajalle välttämätön päättäväisyys.”

Berliinin-lähettiläs Harri Holma kirjoittaa Hitleristä vuonna 1923: ”Hän on nousukas (entinen koristemaalari), poliittinen snobi, huimapää, joskin hyvä puhuja ja repäisevä demagogi, fantasti ilman varmoja päämääriä, miltei visionääri sellaisen sairaalloisine ominaisuuksineen.”

Suomen ”loistava eristäytyminen”

Pekkarisen kirja johdattaa lukijaa pohtimaan myös ulkopolitiikan muutoksia ja muuttumattomuuksia. Venäjä oli Suomen ulkopolitiikan keskeisin huolenaihe 1920- ja 1930-luvuilla. Se oli huolenaihe myös Baltian maille, Puolalle ja muille ns. reunavaltioille. Kun reunavaltioiden yhteistyö – reunavaltiopolitiikka – ei Suomessa saanut kannatusta, katseet kääntyivät Kansainliittoon. Toisin kuin Ruotsi, Suomi ei Kansainliitosta innostunut, sieltä ei reaalisia turvatakuita saataisi. Suomi valitsi suurlähettiläs Hjalmar Procopén sanoin ”loistavan eristäytymisen”, varovaisen, epäluuloisen, sitoumuksia ja suuntauksia välttävän politiikan.

Ruotsi puolestaan piti kiinni perinteestään olla sitoutumatta mihinkään. Ruotsi päätti vuonna 1925 puolustusvoimien merkittävästä uudelleenjärjestelystä, käytännössä askelista kohti aseistariisuntaa. Tukholman-lähettiläs Werner Söderhjelm arveli kuitenkin, että kansainvälinen politiikka tulisi näyttämään Ruotsille, että armeijoita tarvitaan edelleen: ”Tämän selvitessä tulee myöskin varmasti tunkeutumaan Ruotsin kansan ja sen edustajien tietoisuuteen, miten nöyryyttävää on vierittää puolustusrasitus naapurin kannettavaksi ja tuudittautua huolettomuuteen Suomen selän takana.”

”Plus ca change, plus c’est la même chose”

Varsovan-lähettiläs Hjalmar Procopé pohti pitkässä 20 sivun raportissaan vuonna 1927 Ukrainan kysymystä. Onko Ukrainalla edellytyksiä itsenäiseksi valtioksi ja mikä merkitys Ukrainan mahdollisella itsenäisyydellä olisi Venäjän naapurivaltioille. Taloudelliset edellytykset itsenäisyydelle olisivat Procopén mielestä olemassa, mutta kansan yhtenäisyyden ja itsenäistymistahdon osalta hänellä oli epäilyksiä.

Riskianalyysissään Procopé päätteli, että mikäli Ukraina itsenäistyisi tilanteessa, jossa Venäjä hajoaisi, paine muun muassa Pohjoismaita kohtaan vähenisi. Mutta jos näin ei kävisi, vaan Venäjä säilyisi suurvaltana, jolta kuitenkin puuttuisi pääsy Mustalle merelle, Venäjän paine Itämerta ja siten myös Pohjoismaita kohtaan lisääntyisi. Kaukonäköistä pohdintaa, joka valitettavasti on edelleen ajankohtaista. ”Plus ca change, plus c’est la même chose.” – ”Mitä enemmän se muuttuu, sitä enemmän se pysyy samana.”

Monipuolinen tietokirja

Kävin ja kuulin on tietokirja, josta on moneksi. Se kertoo nuoren tasavallan hakeutumisesta itsenäisten kansakuntien joukkoon. Samalla se on pysäyttävä kuvaus ulkopolitiikan paineista, joita Suomi ja muut ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneet kansakunnat joutuivat kohtaamaan. Kirja on myös tarkkaa ja moniulotteista historiallista ajankuvaa erityisesti Euroopasta. Mutta ennen kaikkea se on hykerryttävää kuvausta suomalaisen ulkoasiainhallinnon pioneereista, suurlähettiläistä, lähettiläistä, asiainhoitajista; miehistämme (naisia ei tuolloin joukossa vielä ollut) diplomatian ihmeellisessä maailmassa.

Jussi Pekkarinen on kirjoittanut tietokirjan, joka on tiedollisesti runsas, tyyliltään sujuva sekä täynnä elämää ja ihmisiä diplomatian verhojen takana. Erityismaininnan ansaitsevat lyhyiden ja napakoiden lukujen riemastuttavan osuvat otsikot. Jäämme innolla odottamaan jatko-osaa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua