Elämä voi ohjata myös sinne, minne ei voi mennä – arviossa Anthony Doerrin Taivaanrannan taa

Kuvat: Ulf Andersen / WSOY

Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen kirjailija Anthony Doerr pystyy luomaan kiehtovia maailmoja ja vangitsemaan lukijansa tarinoidensa ääreen. Ihastuin Doerrin tyyliin jo hänen edellisessä romaanissaan Kaikki se valo jota emme näe (2015).

Doerrin uusimmassa suomennetussa romaanissa Taivaanrannan taa (suom. Seppo Raudaskoski; WSOY, 2022) matkustetaan menneessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Eri ajassa ja eri paikassa eläviä kirjan henkilöitä yhdistää Aristofaneen kirjoittama antiikin ajoilta säilynyt käsikirjoitus Linnut, joka on muistiin merkitty vuonna 414 eaa. Kertomuksessa Aethon-niminen mies toivoo muuttuvansa linnuksi pystyäkseen lentämään taivaalliseen paratiisiin. Romaanissa draamallinen teksti on nimellä Kukkupilvelä.

Doer liikkuu sujuvasti myöhäiskeskiajan Konstantinopolista (1439–1452) nykypäivän Idahoon Yhdysvaltoihin 1940-luvulle ja vuoteen 2020 – ja nykypäivästä tulevaisuudessa matkaavaan avaruusalukseen. Romaanin näkökulmahenkilöt ovat kaikki jollain lailla erityisherkkiä, mutta myös rohkeita oman elämänsä vaarallisissa käänteissä.

Romaanin alussa lukijan täytyy kyllä olla sitkeä päästäkseen tarinan sisään, sillä kertomus etenee epäkronologisesti ajassa, paikoissa ja henkilöissä sinkoillen. Pian kertomus kuitenkin vie mukanaan. Tarinaa kerrotaan viiden erilaisen näkökulmahenkilön kautta, joista jokaisella on kyky unelmointiin ja usko tarinoiden voimaan.

* *

Konstantinopolin Anna 1439-1452

Ensimmäinen henkilö on Anna. Hän on 13-vuotias köyhä orpotyttö, joka asuu sisarensa kanssa Konstantinopolissa vuosina 1439–1452. He saavat elantonsa koruompelimossa kirjomalla pappien kaapuja kullalla, hopealla ja helmillä. Ompelimoa johtaa rautaisella kädellä leski Theodora, joka ei epäröi käyttää rangaistuksia.

Anna on toivoton ompelija, mutta hän on oppii lukemaan. Myöhäiskeskiajalla lukutaito ei ole naiselle soveltuva taito. Tiedonhaluinen ja utelias, kaupunkiin seikkailemaan livahtava Anna saa käsiinsä Kukkupilvelän käsikirjoituksen. Anna lukee sitä iltaisin salaa tarinaa sairaalle sisarelleen. Samaan aikaan Sulttaanin armeija piirittää kaupunkia.

”Aamunkoitto. Sade lankeaa kaupunkiin. Kaksikymmentä ompelijatarta kapuaa portaita pitkin koruompelimon työhuoneeseen ja asettuu penkeilleen, ja leski Theodora kulkee ikkunalle avaamassa luukkuja. Hän sanoo: ’Sinä siunattu varjele meitä joutilaisuudelta’, ja ompelijattaret sanovat: ’…sillä lukemattomat ovat meidän syntimme’, ja leski Theodora avaa lankakaapin lukon ja punnitsee kulta- ja hopealangat ja pienet siemenhelmilaatikot ja kirjaa painot muistiin vahataululle, ja heti kun huoneessa on niin valoisaa, että mustan langan erottaa valkeasta, he aloittavat.”

Bulgarian Rodopivuorten Omeir 1439–1452

Muurien toiselta puolelta löytyy kirjan toinen keskushenkilö härkien kuljettaja Omeir. Hän on Bulgarian Rodopivuorten kylästä kotoisin oleva nuori poika, joka on haettu valloittajajoukkojen armeijaan vastoin tahtoaan, koska hänellä on taito ymmärtää eläimiä.

Omer syntyi huulihalkioisena, ja on sen vuoksi vieroksuttu ja inhottu. Taikauskoiset ihmiset uskovat, että pelkkä Omeriin katsominen tuottaa huonoa onnea ja aiheuttaa tammoille keskenmenon. Omerin vuoksi perhe joutuu muutettava pois, monen virstan päähän lähimmästä kylästä.

Annan ja Omeirin polut risteävät Konstanstinnopolissa.

”Kaksisataa virstaa Konstantinnopolista luoteeseen, pienessä puunhakkaajien kylässä vuolaan ja rajun joen rannalla, maailmaan syntyy poika melkein kokonaisena. Hänellä on kosteat silmät, punakat posket ja paljon pontta jaloissaan. Suun vasemmalla puolen on kuitenkin halkio, joka jakaa ylähuulen kahtia ikenistä sieraimiin saakka. Kätilö kavahtaa kauemmas. Äiti työntää sormen lapsen suuhun: koko ylettyy kauas kitalakeen. Niin kuin pojan luoja olisi menettänyt malttinsa ja lopettanut työnsä hetkeä liian aikaisin. Äidin hiki muuttuu kylmäksi; ilon eteen nousee pelko.”

Lakeport Idahon Seymour, 2002–2011 ja 2020

Kolmas henkilö on erityisherkkä poika Seymor, jonka paras ystävä on Lapinpöllö. Seymor kokee vahvaa yhteyttä luontoon. Tunteiden käsitteleminen on hänelle vaikeaa, ja hän käyttää kuulosuojaimia ahdistavaa hälyä vastaan.

Ystävällinen kirjastonhoitaja yrittää auttaa poikaa ja etsii tälle luettavaa pöllöistä. Seymour kuitenkin ahdistuu lisää luettuaan uhanalaisista lajeista, luontokadosta ja ihmisen välinpitämättömyydestä. Kun lähimetsä kaadetaan uusien asuintalojen tieltä ja paras ystävä löytyy kuolleena, ei ympäristöahdistuksesta kärsivä lapsi kestä tätä.

”Vastasyntyneena Seymour rääkyy, ulvoo, parkuu. Pikkulapsena hän syö vain ympyrönmuotoista ruokaa: Cheerios-muroja, pakastevohveleita ja tavallisia M&M’s-suklaapastilleja 48 gramman paukkauksesta. Ei säästöpakkauksesta, ei perhepakkauksista, ja luoja Bunnya varjelkoon, jos hän tarjoaa Seumourille M&M’s-maapähkinäpastillin. Bunny saa koskettaa Seymoria käsivarsiin ja jalkoihin, mutta ei käsiin tai jalkateriin. Eikä ikinä korviin. Hiustenpesu on yhtä painajaista. Hiustenleikkuu = mahdottomuus.”

Toisaalla Seymourin tarinaa kerrotaan myös vuoden 2020 nykyisyydessä, jossa hän odottaa Lakeportin kirjastoon piilottamansa pommin räjähdystä. Samaan aikaan kirjaston yläkerrassa pienet lapset harjoittelevat näytelmää romaanin neljännen näkökulmahenkilö Zenon kanssa. Ekoterroristit käyttävät Seymourin idealismia ja ahdistusta hyväkseen. Pommin varsinainen kohde ei ole kirjasto, vaan kiinteistöfirma, joka on kaatanut metsää rakennushankkeiden tieltä.

Lakeport Idahon Zeno, 1941–1950 ja 2020

Idahossa vuosina 1941–1959 elävä Zeno on 7-vuotias pikku poika, jota kiusataan erilaisuuden vuoksi. Onnekseen hän löytää kirjaston, kirjastonhoitajat ja heidän kauttaan tietysti myös kirjat.

Nykyajassa, vuodessa 2020, Zeno ohjaa pienille lapsille Lakeportin kaupunginkirjastossa, näytelmää Kukkupilvelä.

”Hän saattaa viittä viidesluokkalaista alakoulusta kaupunginkirjastoon lumisadeverhon. Hän on yli 80-vuotias mies, joka on pukeutunut maihinnousutakkiin, tarranauhakenkiin ja piirroshahmopingviineillä koristeltuun solmioon. Ilo on paisunut hänen rinnassaan tasaisesti koko päivän, ja nyt, tänä helmikuisena torstai-iltapäivänä puoli viiden aikaan, kun hän katselee lasten kipitystä edempänä jalkakäytävällä – Alex Hessiä, joka on pannut paperimassasta tehdyn aasinpään jo päähänsä, Rachel Wisonia, joka kantaa muovisoihtua, Natalie Henandezia, joka raahaa kannettavaa kaitutinta – riemuntunne uhkaa kaataa hänet kumoon.”

Avaruusalus Argosin Konstance, tulevaisuus

Viides henkilö Konstance on tulevaisuudessa elävä 14-vuotias tyttö, joka on syntynyt avaruusalus Argosilla. Hän matkustaa Argosilla aurinkokunnan ulkopuolella olevalla planeetalle Beta Oph2. Kertomushetkellä Konstanze on matkustanut jo vuoden. Hänen ruokansa tulostetaan tietokoneella, hän elää suljetussa tilassa ja kaikki tapahtuu tietokoneiden ja tekniikan kautta. Argosin tarkoitus on pelastaa tuhoutuva maapallo ja avaruusalukselle valitut ihmiset. Argosissa Konstancen ainoa hupi on virtuaalinen kirjasto, jolla hän voi tehdä matkoja historialliselle maapallolle.

Yllättäen Argosin asukkaiden keskuudessa alkaa levitä tappava virus ja Konstance joutuu yksin eristyksiin turvasäilöön, jossa seurana on vain alusta hallitseva tekoäly. Epäilysten kasvaessa Konstance muistaa isänsä kertoman tarinan. Se johtaa hänet tilanteeseen, joka on todellinen yllätys.

”Tässä on Konstance. Hänen takanaan, läpikuultavassa viisimetrisessä lieriössä, joka ulottuu lattiasta kattoon, riippuu laite, joka on tehty triljoonista enintään hiuksen paksuista kultalangoista (…) Huoneessa on myös puhallettava vuode, kierrättävä käymäläistuin, ruoantulostin, yksitoista säkkiä Ravitsemusjauhetta ja Vaellin-niminen monisuuntainen kävelymatto, joka on autorenkaan kokoinen ja muotoinen. Valo tulee katossa olevasta diodikehästä; uloskäyntiä ei näy.”

* *

Romaanin takakannessa lukee, että se on omistettu menneille, nykyisille ja tuleville kirjastonhoitajille. Nostan myös itse heille heille hattua. Muistan edelleen lapsuuteni kirjastoauton ja kirjastonhoitajan innostamisen ja ystävällisuuden. Sillä oli kauaskantoiset seuraukset.

Doerrin kirjan ytimessä on tarinoiden lumo. Kirjan erilaiset kohtalot saavat miettimään tätä epätäydellistä (normaalia) elämää. Annan, Omeirin, Seymorin ja Zenon tarinat jäävät pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksiin. Tarinat herättävät myötätuntoa erilaisia ihmiskohtaloita kohtaan.

Ja mieleen jää tietysti Konstancen tarina, joka päättyy mullistavaan yllätykseen.

Pyydän, ettette pilaa itseltänne lukunautintoa käymällä katsomassa tarinan loppua.

Maarit Saarelainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua