Elämä, kuolema, usko, yksinäisyys – arviossa Antti Hurskaisen En kieltäytynyt aseista

Kuva: Laura Malmivaara / Siltala

”Mitä enemmän kirjoitan, sitä vähemmän valehtelen. Siksi lajini on essee myös silloin kuin se on romaani.”

Antti Hurskainen osaa esseen kirjoittamisen. Arvelen, että hän siitä jopa nauttii, vaikkei nautinto kovin näkyvänä käsitteenä Hurskaisen kirjoituksissa esiinnykään. Niin paljon tummat sävyt maisemaa hallitsevat: ”Elän musta ruutu silmäkulmassani. Jotkut kutsuvat sitä masennukseksi, minä välttämättömyyden sisäistämiseksi tai rehellisyydeksi.”

Antti Hurskainen on Finlandia-ehdokkaana olleen Suntion (Siltala, 2023; lue arvio täältä) jälkeen palannut esseiden pariin. Tosin ei hän Suntiossakaan kauas niistä ehtinyt, kirkkoherran ja suntion väliset keskustelut ovat väkevää esseetä kaikki tyynni.

En kieltäytynyt aseista (Siltala, 2024) on yhdentoista esseen kokoelma, lisänään esipuhe ja lähdeluettelo, joka kertoo Hurskaisen pohdintojen perusteellisuudesta mutta on myös mainio apuväline teksteistä lisää innostuneelle lukijalle.

Vaikeat asiat järjestykseen taiteen avulla

Lukijalle osoitetussa esipuheessa Hurskainen antaa eräänlaisen lukuohjeen:

”Taiteen tehtävä on yksinkertaistaa elämää kuvaamalla sitä. – – Elämä on kaaos, taide järjestys. Lapsikin ymmärtää taidetta, kunhan häntä ei liian varhain opeteta ymmärtämään elämää.”

Teksteistä päätelleen Hurskaisen oma elämä on jatkuvaa ponnistelua kohti ymmärrystä siitä, ”että en ymmärrä mitään kuolemasta”. Elämä, kuolema, usko, yksinäisyys ovat teemoja, joita Hurskainen työstää tarkalla, jopa ankaralla ja armottomalla otteella. Mutta tästä huolimatta lukukokemuksena jää väreilemään lämpö, joka välittyy tekstin omakohtaisuudesta, rehellisyydestä ja yrityksestä ymmärtää ihmistä, itseäänkin – niin vaikeaa kuin se joskus onkin.

Ozzy Osbornesta Osmo Tiililään

Esseiden kirjo on laaja ja rosoinenkin, hyvässä mielessä. Mukaan mahtuvat yhtäältä teoksen nimiesseen pohdinnat sodasta, rauhasta, ja aseistakieltäytymisestä sekä toisaalta Hurskaisen heavy metal -kauteen liittyvät muistelot esikoisteos Ozzytekstistä (Savukeidas, 2013).

Näkemyksissään ehdoton teologi Osmo Tiililä, muusikko ja kirjailija Tommi Liimatta sekä kirjailija Juha Seppälä antavat aiheita pohdintoihin uskosta, syrjäseutujen kulttuurielämästä sekä Jumalan olemassaolosta. Mukaan mahtuu myös huikeaa kuvausta uimataidon ja lukutaidon rinnastamisesta esseessä Don Quijote altaassa sekä esseet Ilmoitusasia (painetut lehdet ja kuolinilmoitukset) ja Kirjasodan muistolle (kun kirjoja ei lueta, ei ole enää kirjasotiakaan).

Kuolema yhdistää

Jos Hurskaisen kokoelmasta haluaa nostaa esiin tekstejä eniten yhdistävä teeman, se on kuolema. En kieltäytynyt aseista –essee lähtee Henrik Tikkasen sodan raadollisuutta käsittelevistä teoksista (Unohdettu sotilas, 1974, ja Ihmisen ääni, 1978) ja päätyy pohdintoihin nykyhetken tilanteesta Venäjän hyökkäyssodan varjossa. Välille sijoittuu eräänlainen kasvukertomus pysyvän rauhanajan uskossa eläneen siviilipalvelusmiehen, ”Universal Pacifistin”, havahtumisesta todellisuuteen.

Sota on ilonpilaaja. Ihmisiä tapetaan sodissa ja todistamme parhaillaan tappamista Ukrainassa, samanlaista kuin Tikkasen sotakuvauksissa. Omalta osaltaan Hurskainen päätyy lopuksi monimielisesti toteamaan, että kieltäytymällä onnellisesta elämästä hän on lopulta kieltäytynyt aseista.

Kuusikkoon kuolemaan käsittelee kirjailija Teuvo Saavalaisen omaelämänkerrallista tuotantoa – tunnustuskirjallisuutta ennen Karl Ove Knausgårdia. Saavalaisen omiin perhetragedioihin perustuvat synkät teokset huokuvat häpeää, raivoa ja voimattomuutta kuoleman edessä: ”Moni kirjailija vierailee surutraumassa. Teuvo Saavalainen rakensi sinne kotinsa.”

Missä Jumala piileksii?

Essee Pyhä Seppälä johdattelee Juha Seppälän teoksissaan kuvailemaan kamppailuun Jumalan olemassaolosta. Onko elämän jälkeen kuitenkin vain pelkkä tyhjyys? Jos Jumala onkin yhtä tyhjä kuin ihminen kaikessa turhanpäiväisyydessään? Miten on mahdollista, että opetuslapset ja ensimmäiset kristityt olisivat voineet uskoa Jumalaan sen jälkeen, kun Jeesus oli kidutettu kuoliaaksi ja raahattu hautakammioonsa? Kaikki oli loppu eikä mitään alkua ollut näköpiirissä, vain pelkkää pimeyttä ja tyhjyyttä.

Hurskainen päätyy päättelemään, että Seppälän proosa on hivuttautumassa lähemmäs mahdollisesti olemassa olevaa Jumalaa. Perusteluna on se, että Seppälänkin lapsuudessaan kokema ihmisen näköinen hyvyys, Jumalaa muistuttava, ei voi olla lopullisesti kuollut. ”Jos ihmiset olisivat papan kaltaisia hiljaisia hyviä, Jumalaa ei tarvittaisi.” Kun ihminen kuitenkin on kelvoton, tarvitaan Jumalaa.

Konservatiivikirjailijan pelot ja uskallus

Hurskainen määrittelee perusasenteekseen konservatiivisuuden. Tämä ei kuitenkaan määrittele hänen identiteettiään, vielä vähemmän poliittista näkemystään. Laitaoikeiston höyryäminen voi joillekin olla energisoivaa, kun kaikkeen löytyy yksinkertaisia ratkaisuja: ”Selkeän maailmankuvan genre on pamfletti, ei essee”.

Konservatiivikirjailijan osa ei ole helppo, Hurskainen muistuttaa ja viittaa Cioraniin, Houellebecquiin, Eliotiin ja Linkolaan, jotka eivät elämäniloa pirskahtele. Konservatiivikirjailija pelkää tuntemattoman kohtaamista, hän tarvitsee turvallisia rutiineja ja ”kustantajan, jolla ei ole varalleni villejä ideoita vaan luottamusta”.

Mutta:

”Kuitenkin kirjailijan tehtävänä on lähestyä mustaa aukkoa. Taiteellisen työn sula ydin, maanalaisuutensa vuoksi himmeä aurinko, joka kirjailijan on saatava loistamaan, ei tyrkytä itseään. Vuodatan hikeni pysyvän arvoituksen edestä. Jos teokselle antaa kaiken, minkä voi, syntyy rutiinityö. Kirjailijan tulee ylittää valtuutensa, ohittaa helvetti ja taivas ja palata naurahtamaan näpertelylle, jota kirjoja kirjoittamattomat ihmiset nimittävät uskallukseksi.”

Hurskaisen esseekokoelma ei ole helppo kirja. Sellaiseksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Koko ajan läsnä olevasta omaelämänkerrallisuudesta huolimatta Hurskainen pitäytyy läpi koko teoksen keskeisissä teemoissaan: elämä ja sen vaikeus, kuolema, usko, uskonnollisuus, yksinäisyys ja sivullisuus. Kun Hurskainen ottaa teksteihinsä vauhtia oivaltavista ja yllättävistäkin lähteistä, lukijaa palkitaan tiedollisella vyörytyksellä, joka stimuloi ja haastaa omiinkin pohdintoihin. Hurskaisen teksti on taiten sorvattua, paikoin jopa aforistista; lukemiseen kannattaa varata aikaa.

Kirjan luettuani jäi jotenkin vaikutelmaksi, että Antti Hurskainen on kirjoittanut jonkinlaisen välityön. Ei siinä mielessä, että kyseessä olisi helposti koostettu valmiiden ajatusten kokoelma. Tarkoitan sitä, että En kieltäytynyt aseista on ehkä toiminut osana prosessia, jonka tuloksena voimme toivottavasti odottaa uutta teosta, jossa Hurskainen omia sanojaan mukaillen ylittää kirjailijan valtuutensa ja saa taiteen himmeän auringon loistamaan.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua