Eläköön kritiikki! Arviossa Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teos

Kuvat: Adele Hyry / S&S

”Jos kuolee yhtä monesti kuin runous tai kritiikki, on luultavasti kuolematon.”

Rachel Cusk sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (15.3.2025), ettei lue kritiikkejä tai anna niille mitään painoarvoa.

”En usko, että kukaan enää edes välittää kritiikeistä”, Cusk sanoo. ”Miksi ketään pitäisi kiinnostaa, mitä joku mies kirjoittaa New York Timesissa?” (Cuskin uuden Paraati-romaanin arviointi Kulttuuritoimitukseen on, sattumoisin, minun tehtäväni.) Kulttuuritoimitus ei ihan ole New York Times, mutta on minulla kriitikkona vaikutusvaltaa, Cuskin provokatiivisista heitoista huolimatta. Tekstejäni luetaan ja joku niistä välittää.

Kritiikillä on siis merkitystä. Mutta mitä se on ja kuka sitä tekee?

Mielikuva kriitikosta on tietynlainen; Suomessa mieleen tulee ehkä Jukka Kajavan tai Seppo Heikinheimon kaltaisia hahmoja. Rottatouille-elokuvan kriitiikkohahmo lienee myös kelpo esimerkki: kriitikko on inhottava, luihu tyyppi, joka nauttii ilkeilystä.

Samaan aikaan toisaalla moititaan, ettei kunnollista kritiikkiä enää ilmesty ja kriitikot ovat liian kilttejä. Erityisesti liikaan kiltteyteen sortuvat somealustoilla toimivat harrastelijat, jotka pelkäävät, etteivät saa arvostelukappaleita kustantamoilta, jos eivät kehu kirjoja.

Kaikkea tätä ristiriitaisuutta ja paljon muuta käsittelee Maaria Ylikangas, yksi Suomen keskeisimmistä ajattelijoista kritiikin kentällä, teoksessaan Kritiikistä (S&S, 2025). Kirja on tyyliltään esseemäistä pohdiskelua, joka poukkoilee vähän sinne tänne, mutta toisaalta rakenteeltaan muistuttaa perinteisempää tietokirjaa. Paikka paikoin se on jopa hauska ja usein pureva. Ylikankaan analyysi Sinuhe egyptiläisestä, esimerkiksi, on ilahduttava. Vakavammasta puolesta arvostan Ylikankaan näkemyksiä feministisestä kritiikistä ja teräviä huomioita hoivasta.

* *

Ylikangas on perinpohjainen. Kirja alkaa kritiikin perusteiden esittelyllä ja sukeltaa sitten kritiikin historiaan. Mikään syväluotaava historia-analyysi tämä kirja ei ole, mutta näyttää, miten kritiikki sai alkunsa valistuksen aikana.

Ylikangas käsittelee kritiikin tekemisen perusedellytyksiä ja muistuttaa siitä, miten Heikinheimo laukoi juttujaan kuukausipalkan suojasta: tätä etuoikeutta ei nykykritiikoilla yleensä ole, vaan kriitikot joutuvat tekemään työtään freelancerina. Jos kriitikko haluaa työskennellä täysipäiväisesti, se edellyttää yleensä apurahaa. Minä harjoitan kriitikkouttani taloudellisesti vakaan, mutta vähän aikaa vievän yritystoiminnan suojista ja kirjoitan enimmäkseen vapaaehtoispohjalta ilman korvausta, kuten niin moni muukin kriitikko.

Toisaalla Ylikangas muistuttaa, että kenestä tahansa voi tulla kriitikko. Tehtävähän ei sinänsä vaadi kuin sen, että kirjoittaa. Toisaalta kritiikkiin liittyy syytöksiä elitismistä ja snobismista. Snobiksi Ylikangas tunnustautuukin, ja on kieltämättä vaikea olla kehittämättä tarkempaa makua silloin, kun on jo työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä taiteen kanssa. Asiaan perehtyneen lukijan on vaikea nähdä keskinkertaisessa kirjassa samaa arvoa kuin lukijan, joka lukee ehkä kaksi kirjaa vuodessa.

Mielenkiintoista on myös pohdiskelu kritiikin vaikeudesta ja kielenkäyttöön pesiytyneestä elitismistä. Ylikangas käyttää esimerkkinä omaa kritiikkiään Miki Liukkosen teoksesta. Kritiikkiä syytettiin vaikeaselkoiseksi, koska siinä käytettiin liian vaikeaa kieltä.

Onkin esitetty, ettei liian hienostunutta kirjallista sanastoa sopisi käyttää. On kuitenkin ihan perusteltua suhteuttaa tekstiä sen kontekstiin. Minusta on kummallista, jos Liukkosen vaikeaselkoisesta kirjasta ei saisi kirjoittaa sen vaativuutta kunnioittavalla tavalla. Ja kuten Ylikangas toteaa: kovin paljon ei kuule vaatimuksia sanomalehtien taloussivujen tai urheilusivujen siivoamisesta alan jargonista. Miksi taloustieteen kieli saa olla täynnä vaikeaa ammattisanastoa, mutta kirjakritiikin pitää olla alakoululaisen luettavissa? Ehkä lukijakin pystyy kuitenkin ottamaan selvää joistain asioista, ja miten sinänsä varsin käyttökelpoiseen sanastoon voisi tottuakaan, jos sitä ei saa missään käyttää?

* *

Ylikangas antaa kirjassaan kerrassaan kätevät tähditysohjeet, joilla on helppo lätkäistä tähtiarvio mille tahansa teokselle. Joudun tämän kirjan Kulttuuritoimitusta varten tähdittämään, joten ohjeet tulevat tarpeeseen. Ylikangas antaa neljän tähden arviolle seuraavanlaiset kriteerit: ”Melkoisen hyvä. Kaikkiaan luultavasti viihdyttävä, ajattelemaan pistävä, monin tarpeellisin tavoin onnistunut.”

Tämä kuvaus istuu tälle kirjalle hyvin, mutta olisiko tässä ainesta vielä enempään? Viiden tähden teos on ”Ohittamaton”. Voiko tämän ohittaa? Toki. Kannattaako? Jos kritiikki kiinnostaa tavalla tai toisella, ei missään tapauksessa. Ehdollisesti ohittamaton, siis, eli pistetään kompromissina 4,5 tähteä.

Kritiikistä-teos on syytä lukea, jos haluaa ymmärtää kritiikkiä ja kritiikin tekemisen puitteita paremmin tai osallistua keskusteluun aiheen ympärillä.

Mikko Saari
@msaari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua