Ekofasisti vai myöhempien aikojen pyhä? Sielunkumppani Anneli Jussila selittää Pentti Linkolan elämää, toimintaa ja ajattelua parhain päin

Pentti Linkola ammensi voimansa luonnosta ja maasta. Kuva: Juhani Valli

Alku oli herkkä, suorastaan runollinen:

”Herään yöllä ja käyn ulkona, kuulen satakielen laulavan pihalla. Johtuuko satakielestä vai mistä, mutta herään isännän vierestä.”

Näin alkoi Anneli Jussilan ja Pentti Linkolan yhteinen elämä. Elettiin kesäkuuta 1989, ja Jussila oli saapunut ensimmäistä kertaa Sääksmäen Ritvalaan.

Linkolan kotimökki ja sitä ympäröivät rannat ja metsät olivat Linkolan oma pieni paratiisi. Jussila puraisi omenasta – ja jäi.

Edessä oli 31 vuotta kestänyt matka omintakeisen ja tinkimättömän ajattelijan mieleen ja sieluun.

Ei malttia tai aikaa naistenmieheksi

Linkolasta on kirjoitettu paljon ja vaikka mitä, ja hänen omat tekstinsä on analysoitu puhki. Tällaista teosta ei kuitenkaan ole ennen tehty.

Pentti Linkola ja minä – elämää toisinajattelijan kanssa (Minerva, 2021) on Jussilan henkilökohtainen ja syväluotaava elämäkerta ristiriitoja silloin ja nyt herättäneestä hahmosta.

Pääsemme hyvin lähelle Linkolan arkea.

Hän oli suuri kasvisruokien ystävä, kaurahiutaleita kului paljon. Hänelle puu oli täysikasvuinen vasta, kun ihmisen kädet eivät enää riittäneet rungon ympäri.

Linkola rakasti seuraa ja kertoi hauskoja juttuja. Toisaalta käytöstavat saattoivat unohtua, kun kärsimätön mieli pääsi valloilleen. Ekomies liikkui mieluiten polkupyörällä, mutta näki kauneutta vanhoissa autoissa.

Linkola ja Jussila liikkuivat mieluiten polkupyörillä. Tässä ollaan retkellä Somerolla kesällä 1999. Anneli Jussilan kirjan kuvitusta. Kuva: Jouni Paakkonen

Entä oliko Linkola naistenmies, kuten Jussilalta on usein kysytty?

”Pentti ei luonut yhdenkään naisen kanssa romanttista, pitkäaikaista suhdetta. Hän piti naisista, rakasti naisia, ja suhteissa oli mukana hippunen romantiikkaa, mutta symbioosiin naisen kanssa hänestä ei ollut”, kirjailija vastaa ja toteaa: siihen Linkolalla ei ollut malttia eikä aikaa!

Sen sai kirjoittaja itsekin aikanaan kokea. Ystävyys ja kumppanuus kuitenkin säilyivät Linkolan kuolemaan saakka.

Miehitys pelastikin Karjalan luonnon

Pentti Linkola oli Suomen ahkerimpia ja ansioituneimpia ornitologeja jo kauan ennen kuin lintubongauksesta kehittyi nykyinen keskiluokkainen pakko päästä pois kotoa -tyyppinen harrastus.

Linnut edustivat hänelle vapautta ja luontokokemuksia vailla vertaa. Pikkulinnun laulu riitti lumoamaan raavaan miehen.

Samanlaista hurmioitumista Linkola aisti ja koki myöhemmin rajan takana Venäjän Karjalassa: ”Tämä on maanpäällinen paratiisi. Jos Kannas olisi jäänyt Suomelle, kaikki olisi jo hakattu pois.”

”Pentin mielestä miehet olivat ekologisesti huomattavasti tuhoisampi sukupuoli, naiset olivat elämää suojelevia, vähemmän koneisiin ja tekniikkaan hurahtaneita”, Anneli Jussila näkee.

Luontosuhde lähensi uskontoon

Kirjailija nimeää Sääksmäen ajattelijan hengenheimolaisiksi filosofi Jean-Jacques Rousseaun, kirjailija ja esseisti Henry David Thoreaun, kirjailija Leo Tolstoin sekä norjalaisen syväekologin Arno Naessin. Mutta toisin kuin he, Linkola meni pidemmälle ja toteutti elämässään konkreettisen ja pysyvän toisinelämisen käytännön.

Linkola itse nimesi esikuvakseen teologi-lääkäri Albert Schweitzerin ja tämän oivalluksen siitä, että kaikki elollinen, pienimpiäkin elämänmuotoja myöten, on yhtä arvokasta.

Pentti Linkola kotonaan Ritvalassa, jossa hän eli lähes omavaraistaloudessa. Mitään ei heitetty pois, vaan kaikki käytettiin. Anneli Jussilan kirjan kuvitusta. Kuva: Tuomo Hurme

Linkolan luontosuhde muuttui elämän loppuvuosina yhä uskonnollisemmaksi.

”Näen nyt, miten uskonto ja kirkko loppujen lopuksi tarjosivat Linkolalle ainoana yhteisönä jotain muuta kuin materialistista, eri suunnista kaikuvaa ’minä, minun, minulle enemmän’ -ajattelua”, Jussila kirjoittaa.

Jonkin hyväksyminen ei tee natsiksi

Linkolan ja fasismin suhteesta on puhuttu paljon. Rinnastuksen takana on väärin ymmärrystä, sekä tahallista että tahatonta, arvioi Jussila.

Saksalaisen natsismin kummallisuuksiin toki kuuluu, että he veivät luonnon- ja eläinlajien suojelun aatteen pidemmälle kuin kukaan ennen heitä – ja vielä pitkään heidän jälkeensä.

Esimerkiksi kansallissosialistien harjoittama metsänhoito – Dauerwald – tulee hyvin lähelle nykyisinkin paljon puhuttua jatkuvan metsänkasvatuksen menetelmää. Siinä vältetään suuria avohakkuita ja laajoja uudistusaloja, ja parhaat puut poimitaan sieltä täältä yksitellen talouskäyttöön.

Nykyinen luonnon- ja ilmastonsuojelu ei kuitenkaan ole mikään jatke huuruisille natsismin tai fasismin mustille ideologioille. Niitä ei kannattanut Linkolakaan:

”Hän kehui politiikkaa, jossa korostetaan ihmiselämän laatua, luonnonläheisyyttä, luonnonsuojelua, reippautta, fyysistä tekemistä, maaseudun arvoa ja yhteisöllisyyttä”, Jussila huomauttaa.

”Koskaan hän ei allekirjoittanut fasismia sen enempää kuin natsismia kokonaisina maailmankatsomuksina, kaikkine (myöhemmin havaittuine) pimeine puolineen. Hän ei hyväksynyt julmuutta eikä keskitysleirejä ja on ilmaissut sen.”

Toki näinkin pitkälle menevä natsismin käytäntöjen ymmärtäminen oli ja varmaankin on yhä monille ihan liikaa.

Joku sai vihin ekoterrorin uhasta

Linkolan (ja Jussilan) kritiikin keihäänkärki kohdistuu selkeimmin länsimaiseen demokratiaan yhdistyneeseen ylikulutukseen ja massayhteiskuntaan. Yhdessä ne luovat elämäntavan, jossa luonto jää auttamatta aina toiseksi.

Ympäristön tilasta huolehtivan kirjan lukijan on helppo yhtyä näkemykseen, jonka mukaan ”lähes kaikki tekemisemme, huomiomme ja suunnitelmamme liittyvät kuluttamiseen”.

”Linkolan mukaan sanat vastuu, velvollisuus, nöyryys, uhrautuminen ja vaaliminen on poljettu maahan ja haluttu unohtaa. Vain oikeudet ovat tärkeitä”, kirjailija muotoilee.

Kun kyllästyminen kuohui kunnolla yli, Linkola ja muutama hänen aatetoverinsa alkoivat todella suunnitella kotimaista terroritekoa eli Inarissa sijaitsevan Paatsjoen sillan räjäyttämistä. Tarkoitus oli estää näin puukuljetukset ekologisesti herkältä Talaskankaan ikimetsäalueelta. Elettiin 1990-luvun alkua.

Pentti Linkola ja Anneli Jussila kuvattiin linturetkellä Saarenmaalla 1990-luvun alussa. Kirjan kuvitusta. Kuva: Anneli Jussilan albumi

Aie ei onneksi toteutunut. Anneli Jussila kertoo mielenkiintoisesti, kuinka asiasta keskusteltiin kokouksessa ja ilmapiiri kävi kuumaksi. Hänen oli lopulta pakko lähteä jaloittelemaan kokouspaikkaa ympäröivään metsikköön.

Yhtäkkiä hän seisahtui. Pusikosta pistivät esiin miehen jalat. Joku seurasi ulkoa, mitä suomalaiset ekoterroristikokelaat sisällä puuhasivat.

Jussila riensi takaisin taloon ja paimensi porukan ulos. Puskan alla ei näkynyt enää ketään. Joka tapauksessa yksi ryhmän avainhenkilöistä otti pakit, ja iskuaikeet haudattiin.

”Oliko suunnitelma vuotanut Supolle?”

Viimeinen haastattelu näillä sivuilla

Pentti Linkola kuoli kotonaan nukkuessaan 5. huhtikuuta 2020. Hän oli 87-vuotias.

Linkolan viimeinen haastattelu julkaistiin Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla vain kolme päivää ennen hänen kuolemaansa.

”Koronavirus voi hieman jarruttaa maapallon tuhoa, mutta kun se on saatu lannistettua, jatkuu sama elämäntapa”, Sääksmäen yksinäinen toteaa Erkki Kiviniemen tekemässä haastattelussa.

Toisinajattelijan kestävimmäksi perinnöksi jäi vuonna 2000 perustettu Luonnonperintösäätiö. Se ostaa ja suojelee metsäalueita tulevien sukupolvien iloksi. Anneli Jussila toimii säätiön suojelujohtajana.

Säätiön Suomessa tekemä työ on arvokasta ja ainutlaatuista. Näin saadut suojelutulokset ja -saavutukset olivat iloinen yllätys Linkolalle itselleenkin.

Minä, linkolainen

Anneli Jussilan kirjaa lukiessani huomasin itse, että pohjimmiltani ajattelen monesta asiasta hyvin samalla tavalla kuin Sääksmäen kellokas.

Ymmärrän hyvin kulutusyhteiskunnan kritiikin ja luonnon itseisarvon merkityksen. Kannatan Linkolan hellimää ajatusta silleen jättämisestä. Se tarkoittaa sellaisten luonnontilaisten elinympäristöjen vaalimista, joihin ihmisen kosketus ja vaikutus eivät lainkaan yllä.

Jussilalle Linkola näyttäytyy pohjimmiltaan profeetallisena esikuvana, eräänlaisena Jumalan hulluna, jonka tehtävä on ollut kertoa totuus ja vain totuus tinkimättä siitä yhtään, vaikka harva haluaisi oikeasti kuunnella.

Tämän ajatuskulun lopuksi seuraa miehen kanonisointi ”luonnonpyhittäjäksi” ja ”viimeisten aikojen pyhäksi”.

Jokainen tehköön oman arvionsa.

* *

Kuka ajatteli ja mitä?

Pyhimyskaavun sovittelu Pentti Linkolan ylle ei kuitenkaan ole se, mikä minua tässä kirjassa jäi eniten askarruttamaan.

Enemmän mietityttää, kuinka puhdas ja oikea Anneli Jussilan ihailemastaan miehestä piirtämä kuva on? Ajatteliko Linkola todella asioista noin vai projisoiko kirjailija häneen omia toiveitaan ja näkemyksiään?

Monessa kohtaa kuva on varmaankin ihan oikea. Mutta häiritsevän monta kertaa mieleen hiipii epäilyksen peikko: oliko ja menikö se juuri noin?

Ongelma ei ole se, ettei esitetty tuntuisi fiksulta ja mahdolliselta. Ongelma on se, että emme enää voi kysyä ja varmistaa.

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua