Doomscrollausta intellektuelleille – Valistuksen dialektiikka on itseään toistava ja ristiriitainen modernin ajan kritiikki

Horkheimer ja Adorno kättelevät vuonna 1964. Kuva: Jeremy J. Shapiro / Wiki Commons

Valistuksen dialektiikka (Vastapaino, 2026) on toisen maailmansodan jälkeisen kriittisen teorian klassikko. Teoksesta ei ole ollut saatavilla uutta painosta suomeksi melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Nyt tämä Frankfurtin koulukunnan perusteksti on saatettu uudelleen saataville, mistä kiitos Vastapaino-kustantamolle.

Frankfurtin koulukunnalla ja kriittisellä teorialla tarkoitetaan Saksassa 1920-luvulla perustettua Sosiaalitutkimuksen instituuttia sekä siihen kuuluneiden intellektuellien kantaaottavaa sosiaalihistoriallista analyysia. Koulukunnan juuret ovat vasemmistolaisuudessa, mutta se ei tyytynyt marxilaiseen maailmanselitykseen.

Instituutti sai erityishuomiota toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Sen jäsenet reagoivat kirjoituksillaan fasismin nousuun, kapitalismin hegemoniaan ja kommunismin epäonnistumiseen. Koulukunnan juuret olivat poikkitieteellisesti esimerkiksi Max Weberin sosiologisissa teorioissa ja Freudin psykoanalyysissa. Se sisälsi aineksia muun muassa kirjallisuustieteistä, historiantutkimuksesta ja filosofiasta tuottaakseen tieteiden keinotekoiset rajat ylittävää analyysia.

Valistuksen dialektiikka on koulukunnan avainteoksia. Teos on kirjoitettu Theodor Adornon ja Max Horkheimerin maanpakoaikana Yhdysvalloissa vuonna 1944. Teos on yksi tärkeimmistä uuden vasemmistolaisen ajattelun kulmakivistä 1900-luvulla. Niin kuin toisenlaisen näkökulman ottanut maanpakolainen, Alexander Solženitsyn, myös Adorno ja Horkheimer saivat Yhdysvaltain-aikanaan puhtia kritisoida kapitalismin ajan ja massamedian aikakautta. Tätä kritisoimaansa ilmiötä he kutsuivat kulttuuriteollisuudeksi.

Valistuksella tarkoitetaan valistusfilosofiaa: 1600-luvulla syntynyttä rationaalisuutta, tiedettä, markkinataloutta ja ihmisoikeuksia korostanutta virtausta, joka on Horkheimerin ja Adornon mukaan länsimaisessa aate-elämässä edelleen mellastava hirviö.

Kirjoittajat näkevät valistuksen hyvin kriittisessä mielessä. Filosofia esitetään vallankumouksena, joka vääristyy vastakohdakseen. Toisin sanoen valistuksen varjolla on alettu esittää mitä konservatiivisempia ja jähmeämpiä ideoita, jotka vain esittävät olevansa edistyksellisiä. Alati mekanisoituvan yhteiskunnan huippuna on mekanisoitunut kulttuuriteollisuus, joka on pelkkä työn jatke, koneiston osiksi alistettujen yksilöiden turruttaja.

* *

Otsikko ”valistuksen dialektiikka” ei ole hegeliläinen. Tällä tarkoitan, että dialektiikan käsitettä ei teoksessa ymmärretä kuten yleensä länsimaisessa filosofiassa. Se ei siis esitä, että valistuksessa on positioita (teesi) ja negaatioita (antiteesi), jotka muodostavat lopulta tasapainotetun kokonaisuuden (synteesin).

Teoksen käsittelemä dialektiikka on pikemminkin mytologian ja sen tuhoamiseen pyrkivän valistuksen välillä. Valistus ei ole yrityksistään huolimatta pystynyt tuhoamaan mytologiaa, kuten uskontoja ja maagista ajattelua, vaan se on tehnyt niiden kanssa liiton ja nostanut itsensä tuhoamansa Jumalan paikalle. Meet the new boss, same as the old boss. Siksi otsikon ”dialektiikka” on käsitteeltään pessimistisempi kuin sen hegeliläinen tulkinta.

Adorno ja Horkheimer esittävät, että valistus epäonnistui, sillä se oli itsessään kytkeytynyt myyttiseen ajatteluun, kuten siihen, että matemaattinen järki ohjaisi yhteiskuntaa parempaan. Yhteiskunta taas ei ole teoksessa jotain, mikä muodostuu yksilöistä, vaan jotain, mikä on olemassa myös massan tahdosta erillään. Yhteiskunta muodostaa ihmiset ylhäältä alaspäin sanellen. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole vain neutraali joukko spontaaneja ilmiöitä vaan aktiivisesti vaikuttava poliittinen voima, jolla on omat pyrkimyksensä.

Yksi valistuksen ristiriidoista on se, että se ajaa yksilön oikeuksia ja samalla tieteellistä rationalismia. Subjektin oikeudet ovat kuitenkin tieteellisen ja antiuskonnollisen rationalismin kanssa ristiriidassa, koska yksilöllisyyteen kuuluvat myös irrationaalisuus, uskonnollisuus, taide, abstraktiot ja mystiikka.

Adorno ja Horkheimer väittävät valistuksen rationalististen pyrkimysten olevan sen ajamia yksilönoikeuksia vahvempi voima ja johtaneen mekaaniseen ja totalitaristiseen ajatteluun, mikä ilmenee fasismin tuhoamisleireinä ja kommunismin nimissä tehtynä terrorina. Silti näihin ilmiöihin johtanut hyötyajattelu on myös fasismin oletetun vastavoiman, modernin – porvarillisen ja liberaalin – yhteiskunnan ytimessä.

Marxin ajatus kommunistisesta vallankumouksesta, joka on muodostanut ison osan vasemmistolaisesta ajattelusta, taas on tuomittu epäonnistumaan, sillä kapitalismi ei voi enää toimia niin vapaasti kuin sen kuuluisi. Vain vapaa kapitalismi synnyttäisi Marxin ennustaman vastareaktion, proletariaatin vallankumouksen ja siirtymän kohti kommunismia. Tästä voidaan päätellä, että Neuvostoliiton ja Kiinan vallankumoukset eivät koskaan olleet todella kommunistisia, koska ne eivät syntyneet osana marxilaista prosessia. Sen sijaan ne ovat syntyneet keskusjohtoisesti ja olleet siksi alusta asti totalitaristisia.

Adorno ja Horkheimer eivät siis kritisoi kapitalismia sen kaikkivoipaisuudesta vaan siitä, että se ei omista väitteistään huolimatta ole täysin vapaata vaan valtioiden kontrolloimaa. Valtion kontrolloimasta kapitalismista tulee kuohittua, jolloin työväestölle ei synny tarvetta kapinaan. Näin kapitalismista on tullut totalitarismin mahdollistaja.

Adornon ja Horkheimerin ajattelu muistuttaa tässä suhteessa vasemmistolaista akselerationismia, jossa uskotaan kapitalismin ilmiöiden tukemiseen, jotta ne johtaisivat omaan romahdukseensa. Joskin kirjoittajat ovat pessimistejä ja pitävät kapitalismin romahdusta nykyisellään mahdottomuutena. Valistuksen ote on liian raudanluja.

* *

Jos kaikki edellä kerrottu tuntuu tämän kritiikin lukijasta teoreettiselta lässytykseltä, laskeudutaan hetkeksi käytännön tasolle, jotta hyötyajattelun ideologia näkyisi kirkkaammin. Kun kerran kulttuurilehden sivuilla ollaan, valitaan siihen liittyvä esimerkki: Adornon ja Horkheimerin huomioita voi todistaa kulttuuriuutisten kommenteissa, joissa taiteen onnistumista mitataan pelkästään tuotannollisella hyödyllä.

Jos siis teet teoksen, joka myy, olet ollut suureksi hyödyksi kaikille. Jos teet teoksen, josta ei tule hittiä, et ole ollut hyödyksi. Muita arvoja ei ole. Valtion kontrolloimassa rationaalisessa kapitalismissa taloudellinen hyöty on ainoa kelvollinen mittari, eikä ole mitään tekosyytä olla enää hyödytön. Koska yhteinen hyöty on ainoa mittari olemassaololle, et ansaitse mitään, et edes huomiota teoksesi laadun vuoksi.

Sama koskee muitakin yhteiskunnan toimintoja, joiden ei voida sanoa johtavan suoraan tuottoon. Mietitään vaikka tapaa, jolla työttömistä puhutaan. Suomi on tässä suhteessa esimerkillinen sairaustapaus. Kaikki julkinen talouskeskustelu pyörii velkasuhteen ympärillä, koska ei haluta ajatella, että talouden toinen tehtävä on pitää ihmiset tyytyväisinä ja hengissä. Humaaniudesta ei ole suoraa matemaattista hyötyä.

Rationaalisuuteen pohjaava hyötyajattelu, jota pidämme aivan tavanomaisena porvarillisena retoriikkana, on Adornon ja Horkheimerin tulkinnan mukaan totalitarismia. Hyödyttömän halveksunnasta ei ole pitkä matka hyödyttömän tuhoamiseen. Hingusta viedä työttömiltä pois edellytykset hyvään elämään ja työläisiltä oikeudet lakkoiluun ei ole pitkä matka suoranaiseen rankaisemiseen.

Valistusta harteillaan kantava totalitarismi ei pelkää mitään niin paljon kuin joutilaisuutta, joka ei yritä perustella olemassaoloaan kenellekään. Joutilaisuus, turha oleminen, käy suoraan totalitarismin perusideaa, kaiken täydellistä lokeroimista ja kontrollointia, vastaan.

Saman voi tiivistää Jean-Luc Godardin ajatusta mukaillen: kulttuuri on alistamisen väline, ehkä vain taide muodostaa siihen (ei-toivotun) poikkeuksen.

* *

Kirjoittajien esittämä linja valistuksesta nykyhetken totalitarismiin voi tuntua pinnalta katsoen selkeältä. On kuitenkin kyseenalaista, onko siitä syntynyt totalitarismi radikaalisti erilaista kuin totalitarismi muinoin. Eli onko totalitarismi edes mitenkään leimallisen moderni, valistuksellinen ilmiö?

On totta, että esimerkiksi teollisuuden aikakausi on mahdollistanut ennen näkemättömän joukkotuhonnan, mutta jos samoja keinoja olisi ollut maagisesti käytössä 500 tai 1 000 vuotta aiemmin, meillä ei ole takuuta siitä, etteikö niitä olisi hyödynnetty vähintään yhtä innokkaasti.

Kirjoittajat itsekin implikoivat valistuksen olevan pohjimmiltaan vain uudet vaatteet päälleen pukenutta mytologiaa. Itse sanoisin, että koko valistusta tai mytologiaa tai ehkä edes kulttuuria ei tarvita sen huomioimiseksi, että ihmisillä on kykyjä kontrolloivaan tuhoon. Väylä väkivaltaan löytyy ilmankin valistusta, mytologiaa ja kulttuuria.

Ajattelen modernin ajan poikkeuksellisesta julmuudesta puhuttaessa aina kertomusta Basileios II:sta, Bysantin keisarista 1000-luvulla, joka levitti tieten tahtoen kertomusta siitä, että oli käskenyt puhkoa tuhansien bulgarialaisten silmät voitettuaan heidät taistelussa.

Olennaista ei ole niinkään se, puhkaisivatko Basileioksen vasallit silmiä vai eivät, vaan se, että keisaria ei haitannut, että hänen alamaisensa ja vihollisensa ajattelivat hänen tehneen niin. Päinvastoin, hän halusi sitä! Mitä se kertoo hänen psyykestään ja Bysantin yhteiskunnasta? Kuinka pitkä matka joukkosurmaajan imagosta edes on oikeaan joukkotuhontaan?

Mongolien totaalisista hävitysretkistä meillä on reilusti todistusaineistoa, samoin atseekkien ja muiden mesoamerikkalaisten kulttuurien kyvystä uhrata tuhansia ihmisiä alttarilla. Olisivatko mongolit ja atsteekit jättäneet käyttämättä huippumekaaniset tuhoamiskeinot, jos niitä olisi ollut tarjolla?

En tarkoita edellisellä essentialistista höpöhöpöä ihmisen pohjimmaisesta petomaisuudesta enkä sitäkään, etteikö kulttuuri muovaisi ihmistä näköisekseen, vaan sitä, että sananlaskun nurin niskoin kääntääkseni ”keinot pyhittävät tarkoituksen”. Utelias ihminen, nykyihminen, sapiens, on ollut alistamisen suhteen aina kekseliäs, ja mekanisoidulla tyrannialla on paljon pidemmät juuret kuin pelkkä valistus tai mytologia.

Tämän vuoksi en pidä holokaustia (joka on yksi Valistuksen dialektiikan tärkeimmistä lähtökohdista, oma esseen aiheensa) sen laajamittaisesta kammottavuudesta huolimatta kuin yhtenä esimerkkinä ihmisen kyvystä joukkotuhota toista ihmistä. Sen mekaanisuus on kammottavaa ja eittämättä moderni ilmiö, mutta toisaalta moderni on vain nimi keinoille, ei asioiden tarkoitusperille. Juutalaisten tragediassa yksi satuttava osa on, ettei natsien suorittama joukkotuhoaminen todellisuudessa ollut fasismin moottori, kuten Adorno ja Horkheimer tuntuvat olettavan, vaan vain yksi vaihde kulkuneuvossa. Jos juutalaisia ei olisi ollut, jotain heidän kaltaistaan olisi pitänyt keksiä, ja niin fasismi nykyhetkessä tekeekin: keksii jatkuvasti viholliskuvia.

Holokausti oli aikansa kontekstissa järkytys, sittemmin itsestäänselvyys: erilaiset keskitysleirit ovat nyttemmin totalitarististen hallintojen arkipäivää. Siksikin Adornon ja Horkheimerin ajattelu tuntuu aikansa tuotteelta, liioitellun apokalyptiselta ja vasemmistoajattelulle tyypilliseltä messuamiselta, jossa juuri meidän aikamme on todiste jostain vielä aiempaa pahemmasta mädännäisyydestä verrattuna kaikkiin muihin edeltä tulleisiin aikoihin.

* *

Ironista on sekin, että vasemmistolaisuus ja kapitalismin kritiikki ovat itse valistuksen peruja, vain joitain monista siitä syntyneistä sivupoluista. Miten tämä sopii kuvaan valistuksen epäonnistumisesta, se jää teoksessa selvittämättä sen Marx-kriittisyydestä huolimatta.

Adorno ja Horkheimer pyrkivät vastaamaan kritiikkiin kirjallisuusanalyyttisella lähestymisellä: Ison osan teoksesta vie Odysseian analyysi, jossa eepos nähdään nykyhetkeemme sopivana kuvana tukahduttavasta sivilisaatiosta, joka nitistää mytologian, joka on vuorostaan nitistänyt luonnon.

”Luonto” taas on kirjoittajille yhtä hähmäinen käsite kuin monille muillekin sitä perustelunaan käyttäville. Luonto on Adornolle ja Horkheimerille niin luontoa ympärillä kuin viettejä, joiden olisi parempi antaa tulla ulos sen sijaan, että ihminen pyrkisi erottamaan itsensä eläimistä.

Tällaiseen luentaan kytkeytyy kuitenkin ansa, sillä kirjoittajat toisintavat kritiikissään sivilisaatioon kytkeytyvää yhtenäisajattelua: Tuhansia vuosia vanhoja kirjoituksia tulkitaan anakronistisesti nykysilmin. Odysseuksen seikkailuista löydetään symboliikkaa nykyisen porvarillisen yhteiskunnan perusrakenteiden selittämiseksi. Adorno ja Horkheimer ovat eurooppalaisia intellektuelleja: historia on heille aikajanaa, joka kertoo sivilisaation jatkuvasta, yhtenäisestä kehityksestä.

Samalla kirjoittajat lankeavat tyypilliseen humanistiseen ansaan eli koko maailman selittämiseen pyrkivän yhtenäisteorian etsimiseen. Kritiikkiin itseensä kätkeytyy oma kompastuskivensä, koska kaksikko ei malta olla etsimästä teoriaansa sopivia selityksiä kaikkialta, mistä pystyvät niitä löytämään.

Ymmärrän, että kritiikkini voi vaikuttaa siltä, että olen niellyt sellaisenaan valistuksen ajatuksen jatkuvasta parempaan päin menevästä kehityksestä. Näin en ole tehnyt. Noudatan vain kirjoittajien omaa kriittistä linjaa enkä usko kaiken kattaviin humanistisiin selityksiin. Historia ei ole nollasummapeliä. Nykyhetkessä on myös kaameuksia, joita aiemmilla vuosisadoilla ei ollut, ja joissain suhteissa elämme pahemmassa jamassa kuin ihmiset menneillä vuosisadoilla, vaikka monissa toisissa suhteissa emme. En pyri tällä siis kiistämään modernin ajan kritiikkiä. Jälleen erästä sanontaa mukaillakseni: on tarpeetonta selittää Freudilla sitä, minkä voi selittää typeryydellä.

Ongelma on myös se, ettei Adornolla ja Horkheimerilla ole kaikessa pessimistisyydessään tarjota visiota siitä, millainen yhteiskunta oikeastaan olisi kaikesta kaameasta mytologiastaan ja valistuksestaan riisuttuna. Miten tämä ihana luonto, jonka mytologia ja valistus ovat meiltä piilottaneet, todella toimisi? Return to monke mutta ilman ironiaa ja intellektuelleina? Jos valistusta ei olisi, istuisimme kaikki hedelmäpuiden katveessa kuuntelemassa Alban Bergiä?

* *

Kirjallisuuskritiikeissä ei yleensä nosteta esiin teoksen kirjoittajan henkilöhistoriaa, koska ajatus taiteilijan ja teoksen erottamisesta on omaksuttu niin tiukasti – mielestäni kritiikin haitaksi. Joskus henkilöhistoria on otettava huomioon, jotta teos asettuu paremmin kontekstiinsa.

Adorno oli viinitilallisen ja oopperalaulajan poika, joka oli erikoistunut kokeellisen klassisen musiikin kritiikkiin. Horkheimer oli taustaltaan rikkaasta porvariperheestä ja kohosi nopeasti akateemisessa maailmassa tärkeisiin virka-asemiin. Lukija ymmärtää, jos käyttää mielikuvitustaan, että eurooppalaisina elitisteinä, joukkotuhonnan välttäneinä juutalaisina ja romantikkoina kirjoittajien on lähes mahdotonta nähdä teoksensa nykyhetkessä muuta kuin pimeää ja esimerkiksi amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden, populaarikulttuurin, tuottavan ihmisille aitoa iloa.

Kun Adorno ja Horkheimer kirjoittavat populaarikulttuurista, heidän asemansa norsunluutornissa näkyy kirkkaimmin. Mitään ymmärrystä popille ei löydy. Luonnollisesti kirjoittajat ovat varautuneet tähän ja toteavat, että heidän esittämäänsä kritiikkiä ei haluta hyväksyä, koska valistukseen nojaava, mekanisoitunut yhteiskunta on jo mädättänyt meidän kaikkien aivot. No, ehkä syynä voi olla myös se, että arvon intellektuellit eivät selvästi täysin ymmärrä kritisoimaansa kohdetta ja kieltäytyvät johdonmukaisesti näkemästä siinä muita kuin yhden tason.

Populaarikulttuuri, kulttuuriteollisuus, on kirjoittajille pelkkää vaihdannaista, koska he eivät suostu näkemään popteoksissa sellaisia nyansseja kuin ihmiset, jotka pitävät viihteestä. Pop on alati itseään toistavaa, samojen tarinoiden kertomista sekä yhden ja saman rakkauslaulun varioimista, mitä kirjoittajat pitävät kaikkineen kammoksuttavana epäkulttuurina, massoille suunnattuna tyhmentämisenä ja keskinkertaistamisena. Aitopessimistiseen tapaan järjestelmässä ilmenevät poikkeuksetkin (kirjoittajien mukaan esimerkiksi Orson Welles) ovat olemassa vain vahvistaakseen mekaanisen kulttuurin murskaavaa ylivoimaa. Taiteen itseisarvo taiteena korvataan lopulta helpolla kantaaottavuudella, hyvesignaloinnilla, jonka avulla kukin voi tunnistaa ”hyvät” taideteokset ”huonoista”.

Allekirjoitan edellisen itsekin. Kieltämättä on totta, että erityisesti tuhokapitalistinen ajattelu haluaa estää vaihtoehtoisen taiteen olemassaolon ja että populaarikulttuuri on hyvin formuloitua. Keskiluokkainen makumaailma, mukaan lukien kulttuurikritiikki, haluaa etsiä teoksista moraalisten hyveiden ja ennalta sovitun ”kauneuden” signaaleja omaperäisyyden ja ristiriitaisten arvojen sijasta.

Sosiologisen analyysin tekijöinä Adornon ja Horkheimerin olisi suonut ymmärtävän, että populaarikulttuuri on osin kansankulttuurin jatketta. Myös folkissa ovat tärkeitä toistettavuus, jatkuvuus ja rituaalinomaisuus. Nämä ovat yleisinhimillisiä piirteitä. Kieltämättä niiden valjastamisessa suurkapitalismin juhdiksi on kaameatkin puolensa, mutta asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin kirjoittajat esittävät. Pop ei synny osana suurta salajuonta; se syntyy aidosta tarpeesta.

Pop on kirjoittajille kurjaa totalitarismia ja teeskentelyä, vaikka aivan hyvin kyse voi olla Amerikka-kammosta ja eurooppalaisesta xenofobiasta, siitä samasta, joka vaivasi jo aiemmin mainitsemaani Solženitsyniä ja joka on edelleen erittäin yleistä. Samalla on ymmärrettävä, että Horkheimer oli mies, joka vastusti jopa ehkäisypilleriä siksi, että se ”tappaa romantiikan”.

Oleellisin kysymys onkin tämä: Mitä tällaiset miehet lopulta tietävät siitä, mitä muut ihmiset oikeasti haluavat? Filosofiaan taipuvaisina he ohittavat kansalaisen yksilönä, koska pienen ihmisen haluja ei ole olemassa heille, mikäli kyse ei ole ”luontoon” kuin ihmeen kaupalla palanneista poikkeusyksilöistä. On vain markkinakoneiston vietävissä olevia sätkynukkeja, jotka haluavat vääriä asioita, eli eri asioita kuin filosofit.

* *

Valistuksen dialektiikkaa on puuduttavaa lukea. Jokainen kirjaan tarttuminen tuntui ainakin itselleni edellistä kertaa raskaammalta. Vaikuttaa siltä, että kumpikin kirjoittaja on ruokkinut toistensa huonoja puolia. Erityisesti Adorno on kirjoittanut yksin paljon helppolukuisempia, ehjempiä ja edelleen relevantteja teoksia, kuten postuumisti julkaistun luentosarjan Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino, 2020) vuodelta 1969.

Adorno ja Horkheimer päättivät suomentaja Veikko Pietilän mukaan hylätä tiukan tieteellisen kirjoituksen ulkoasun. Tekijöiden radikaali lähestymistapa ulottui siis kieleenkin asti. Näin ollen alkuteksti on kaunokirjallinen, enemmän esseistinen kuin tieteellinen. Monia saksan kielen nyansseja on jäänyt kääntämättä, koska ne ovat mahdottomia suomentaa. Pietilä on silti tehnyt ison työn tekstin selkeyttämiseksi: teos ei ole filosofiaksi kovin vaikeaselkoista luettavaa, se vain antaa paljon vähemmän kuin lupaa. On myös luultavasti ollut oikea ratkaisu purkaa kilometrien mittaisia virkkeitä ja kappaleita lyhyemmiksi suupaloiksi.

Pyrkimys kiinnostavaan esseistiikkaan epäonnistuu, sillä Adorno ja Horkheimer paasaavat yhtä ja samaa sanomaa sivutolkulla. Lukiessa toivoisi kirjallisen irrottelun ja kiihkomielen korvautuvan edes joskus ytimekkyydellä.

Teoksessa puuduttavinta on se, että se on anakronistista termiä käyttääkseni doomscrollausta, joka ei tarjoa muuta kuin ylemmyydentuntoista sormella osoittelua. Tällä en tarkoita sitä, että tekijöiden täytyisi teeskennellä optimismia. Kyse on siitä, että apokalyptinen negatiivisuus on nykykatsannossa jo niin meemi, niin tiivis osa vasemmistolaista kulttuuri-identiteettiä, että se on kuin jokaisen solun saavuttanut syöpä, joka ei suostu tappamaan isäntäänsä. Jos fasismi on kuolemankultti, jota ei voi olla olemassa ilman jatkuvaa sotaa, joka lopulta käy itseäänkin vastaan, on vasemmiston kuolemankultti impotentti kyvyttömyys muuhun kuin itsensä nivusiin puukottamiseen.

On lukijasta kiinni, kuinka kauan jaksaa lukea teosta, jonka eettinen sanoma on pohjimmiltaan ”nykyhetki paha, kaikki toivotonta”. Adorno ja Horkheimer edustavat Frankfurtin koulukunnan pessimistisempää linjaa ja heidän negatiivisuutensa on ollut mukana luomassa nykyistä vasemmistoa vaivaavaa luovuttamismentaliteettia ja kyynisyyttä, joista on vain vaivoin yritetty eroon.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua