Dekkarit näyttävät kiinnostavan iällä olevia herroja – Lasse Honkasen Murha ei ole taidetta

Kapeanlaisen dekkariseurantani seulaan on viime aikoina tullut hyviä osumia. Se on tuskin pelkkää sattumaa, sillä laji tuntuu olevan hyvässä vedossa. Voisi erehtyä jopa luulemaan, että jännitystä ja rikosjuttuja on yhtä helppo laatia kuin sanaristikoita.

Se ei tietenkään ole totta. Kokeilin kerran ristikkoa. Kolmen onnistuneesti toistensa lomaan loksahtaneen sanan jälkeen mielikuvitukseni teki täyden topin.

Oma innostukseni rikoskirjallisuuteen roihahti 1970-luvulla, kun hotkin Maj Sjöwallin ja Pehr Wahlöön nordic noir -poliisiromaanit heti, kun ne käsiini sain. Sama juttu Pentti Kirstilän ja myöhemmin Matti-Yrjänä Joensuun kanssa. Varsinkin Joensuun kylmäävät sosiaaliraportit ovat jännityksen sivutuotteena hämärtäneet lajityypin ja muun kaunokirjallisuuden rajoja onnistuneesti. Finlandiakin oli lähellä jopa pariin kertaan.

Kirstilän kuivanpureva huumori ja eleettömyys saivat meistä monista hänen vakiolukijansa.

Vieläkin Tampereen Teatterin katolle vilkaistessa häivähtää kuva Kirstilän Jäähyväiset presidentille -kirjan Asko Mertasesta, joka kivääreineen jahtasi kaupungissa vieraillutta Urho Kekkosta. Kuva voi tarkentua Hannu Lauriksi, sillä kaikilta tässä mainituilta kirjoittajilta on heidän tuotantoaan nähty valkokankaalla tai televisiossa, presidentti-romaani Matti Kassilan ohjaamana.

Beck-sarjoja on esitetty jopa roimasti enemmän kuin Sjöwall ja Wahlöö niitä kirjoittivat.

Tampere on hyvin kuvassa mukana, vaikka Honkasen kirjassa Helsingissäkin ollaan.

Olavi Toivola on päässyt rikosromaanien kirjoittajana jo ikämiehenä erinomaiseen alkuun. Ja edelleen: oloneuvos Seppo Jokisen Koskinen ratkoo murhia Tampereella ja nyt katsojia keräten myös teeveessä.

Niin ikään työuransa jo hyvän aikaa sitten päättänyt Lasse Honkanen jäähdyttelee rikoksilla, ellei paremminkin ole entistä varmemmin suunnistautumassa rikosten poluille! Hänen toinen Arttu Lampare tutkii -dekkarinsa on syntynyt esikois-Lampareen jälkeen sellaisella voimalla, että suoni tuntuisi pullistelevan jatkoa.

Lampare on kihnaamassa Toivolan sankarin Salon seuraan, joskin fiktionimet Hanhivaara ja Harjunpää ovat jo ehtineet lajin käsitteiksi. Onhan meillä ollut suuren maailman tyyliin vakiohahmoja ennenkin vaikkapa Marton Taigan, Outsiderin ja Mauri Sariolan teoksista lähtien. Tuttuuden kautta on ”helppo” jatkaa dekkarointia, ja on sillä myynnillisetkin syynsä.

* *

Myös Honkanen kuljettaa henkilöitään ja tapahtumia Tampereen kaduilla ja ravintoloissa. Resepti toimii. Myyntitilastoja minulla ei ole, mutta eiköhän helsinkiläinen kolua riippumatossaan tms. tuttuja maisemiaan hanakasti Virpi Hämeen-Anttilan luoman Karl Axel Björkin varjona ja porilainen seuraa oman kaupunkinsa poliisiyksikön toimintaa Arttu Tuomisen Delta-sarjassa? Tampere-miljöö oli itselleni yksi selvä syy tutustua Honkaseen.

Varmaan luen Honkasen seuraavankin kirjan; sen verran vetävän kuvion hän on kehitellyt Arttu Lampareelleen. Jo avausteoksessa tämä murhamysteereihin sekaantuva siviili on yltänyt varsinaiseksi julkkikseksi. Jopa hämmentävästi tässä uusimmassa, Murha ei ole taidetta (Karisto, 2023), kertautuu se, miten dekkarin henkilö toisensa perään on tietoinen Lampareen uroteoista.

Lampareen hahmossa on mitä ilmeisimmin ominaisuuksia, jotka ovat kirjoittajan omia: asuinpaikat, työtausta osaamisineen, veikkaisin että jopa ainakin jotkin luonteenpiirteet. Osin niiden ansiosta Arttu Lampareesta hahmottuu luonteva kokovartalokuva toimeliaasta, uteliaasta ja nokkelasta päähenkilöstä. Onhan sen varaan hyvä suunnitella myös jatko-osia.

* *

Kekseliäs on itse tarinakin. Ihmiskokoelma on runsas ja värikäs, mikä osaltaan pitää lukijaa otteessaan. Yhden koviksen apureissa, Pilli- ja Pulla-hahmoissa, uskottavuus ei ole aivan mennä, mutta niillä rajoilla ollaan.

Itse Lampare taas on sosiaalinen tapaus ja etevä verkostoituja. Hän kerää ympärilleen porukan sieltä täältä, jota käyttäen edetään juohevasti kohti lopullista ratkaisua. Virkavallassa jotkut katsovat häntä pitkin nenänvarttaan, kyseenalaistaahan ulkopuolinen poliisin työn, hyvästä tarkoituksestaan huolimatta.

Lampareen jatkuva yhteydenpito henkilöittensä välillä, kännyköinti Honkasen kai itse ristimällään ”ällykällä”, on huomattavan tiuhaa. Menettelyn avulla kirjassa on suorastaan omanlaistaan rytmiä ja ilmavuutta.

Kun muutamaan otteeseen ”langan” toisessa päässä on kaukomailla lomaileva mielitietty, teräväpäiseen Lampareeseen tulee annos lisää pehmeyttä – syventyvän eno-suhteen lisäksi. Ne sopivat kaltaiselleni herkälle lukijalle, jolle kirjan kaksi vainajaa ovat aivan riittävä määrä.

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua