David Mitchellin Utopia Avenue on värikäs ja uskottava kuvaus fiktiivisestä 1960-luvun bändistä

Kuvat: Sammakko

Englantilainen David Mitchell (s. 1969) laatii hämmästyttäviä kirjoja.

Mitchellin kansainvälinen läpimurtoteos, hänen kolmas teoksensa Pilvikartasto (alkuteos Cloud Atlas, 2003, suomeksi Vesa Suomisen kääntämänä 2008) on useiden erilaisten kertojien eri aikakausille sijoittuva kirjallinen labyrintti, jonka kerrontaa verrattiin mm. maatuskanukkeen. Itse vertaisin sitä tulitikuista rakennettuun merikelpoiseen laivaan, jossa on valtavasti ovia, huoneita ja nurkkia, sekä lukematon määrä erilaisia yksityiskohtia.

Pilvikartaston eri lajiset, myös itsenäisesti toimivat fiktiiviset tekstit muodostavat kiehtovan tarinoiden kehikon, joka vilisee keskinäisiä viittaussuhteita, eikä usein tiedä, millaisen hierarkian tekstit muodostavat keskenään. Historiallista realismia henkivä teksti voi olla osa science fiction -kertomusta, tai toisin päin.

Myös muut Mitchellin teokset vilisevät keskinäisiä viittaussuhteita. David Mitchell on haastatteluissa kuvannut laativansa ”überromaania”, jonka osia hänen kaikki tekstinsä ovat, ja vasta tuonnempana selviää, minne kertomus vie ja mitkä ovat osien keskinäiset suhteet.

Mitchellin hämmästyttävyys ei kuitenkaan ole hänen teostensa rakennetussa intertekstuaalisuudessa, vaan yksinkertaisesti hänen taidossaan kirjoittaa. Minulle Mitchellin yksi hämmästyttävyys on niiden kerronta itse.

Kirjojen juonet ovat myös draamallisesti taiten rakennettuja. Mitchell osaa jäsentää teostensa hahmojen mielenliikkeet niin miellyttävällä ja kitkattomalla rytmillä, että tekstin kanssa viihtyy. Mitchellin romaanien parissa pääsen tilaan, jota voi kutsua lukemisen hurmaksi.

Ja vaikka teosten kerronnan tekstilaji alituiseen muuttuu, tarinan kertoja vaihtuu tai koko kerrottu maailma näyttää muuttuvan toiseksi, voin Mitchellin kohdalla luottaa siihen, että kerrottu maailma hämmästyttää minua pian taas: pätkä, jota luulen sivujuonen epilogiksi, avaakin teoksen kuvaukseen jonkin aivan uuden tason. Mitchellin kirjoitetuissa maailmankaikkeuksissa on valtavasti tasoja, lokeroita ja huoneita. Kirjallisessa kuvailussa on paljon sarjallisia vastaavuuksia, pariteetteja ja symmetrioita, jotka vievät juonta eteenpäin, mutta tuottavat myös mielihyvää.

Kirjallinen leikittely ei kuitenkaan sulje pois sitä, että Mitchellin teoksissa on valtavasti humaanisuutta ja lämpöä. Teosten hahmot ovat aina toisistaan turvaa hakevia ihmissieluja merkitysten maailman merenkäynnissä.

* *

Elokuussa ilmestynyt Utopia Avenue on viides David Mitchellin suomennettu teos. Edellisen suomennoksen (Luukellot, Sammakko 2018) tapaan uutuuden on suomentanut Einari Aaltonen.

Utopia Avenue on tarina samannimisestä bändistä, sen perustamisen alkusysäyksestä aina sen toiminnan loppumiseen.

Kirja alkaa vuoden 1967 Lontoosta, joka on märkä ja kylmä. Kaduilla on huijareita. Vuokran- ja työnantajat ovat kohtuuttomia. Tilaisuus kuitenkin koputtaa Dean Mossille, josta tulee uuden nelihenkisen bändin basisti. Muut jäsenet löytyvät pian, ja vauhdikas kerronta pääsee nopeasti tiensä päälle.

Utopia Avenue kertoo tarinan luovan yhteisön synnystä ja elämästä, ja antaa vuorollaan äänen sen jäsenille ja innokkaalle managerille. Kirjan luvut rakentuvat kuin albumit ja niiden yksittäiset kappaleet, ja ne todella ovat kuin albumin biisejä, osia kokonaisuudessa. Niissä mennään eri sävellajissa, eritahtisesti, eri näkökulmissa ja tunnelmissa.

* *

Mitchellin kuvaukselle on tyypillistä, että elämän arkiset piirteet yhdistyvät koko ajan fantastisiin. Utopia Avenuessa ei sinänsä ole kuin pienenpieni hiven geneeriselle fantasialle ominaisia elementtejä, ellei nopea rokkitähteys ole sellainen. Kuitenkin, vaikka kirjan bändi saavuttaakin menestystä, pysyy kirjan kuvaus arjen tasolla. Jatkuva roudaus, matkustaminen ja muu epämukavuus ovat raskasta työtä.

Kirja kuvaa hyvin luomisen tuomaa iloa ja innostusta sen äärellä. Utopia Avenue on myönteisyydessään harvinainen bänditarina, mutta se on myös kuvaus kapitalismin imusta. Bändillä on koko ajan kiire, on päästävä eteenpäin, täytyy takoa, kun rauta on kuumaa, on saatava kaikki huumeet (niitä kirjassa käytetään paljon), vaikkei oikeastaan jaksaisi. Kirja kuvaa myös taiteen kapitalisoitumista suhteellisen raadollisesti.

Kirjan hahmot törmäävät kirjassa tämän tästä tuttuihin musiikin historian hahmoihin. Lukuisat tilanteet, joissa lukija kohtaa rockhahmoja Syd Barrettista David Bowieen ja Janis Joplinista Jerry Garciaan, ovat kuin seikkailukuvauksia hyväntahtoisten ja aina kannustavien avaruusolentojen kanssa. Näiden kohtaamisten kankeus on harvoja kauneusvirheitä muuten tasapainoisessa teoksessa.

Niin kuin jokainen epookkidraama, operoi Mitchellin uutuusromaanikin osittain myös nostalgialla. Vaikkemme kuule Utopia Avenuen kappaleita, tai näe yhtyeen soittavan, kirja antaa meille tarpeeksi keinoja kuvitella, miltä bändi kuulostaa tai näyttää.

* *

Emme vielä tiedä, mihin lokeroon Utopia Avenue asettuu David Mitchellin hermeneuttisessa maailmankaikkeudessa. Tälläkin kertaa teos sisältää kasan viittauksia muihin hänen tarinoihinsa. Utopia Avenue on kuitenkin myös raikkaasti erilainen kuin edeltäjänsä. Hahmojaan kirja kuvaa lähes naturalistisesti, toisaalta kirjan yhtyeen biisejä luonnehtiessaan kerronta tapahtuu symbolisia, jopa hämäriä sfäärejä suudellen. Tapahtumien tiukka ankkurointi historiaan on Mitchellille harvinaista, muttei täysin uutta.

Popkulttuuri on keskinäisten viittausten suuri kuvakudos. Samaa tavoittelee myös David Mitchell tuotannossaan. Myös jokainen ihminen on tahtomattamaan osa merkitysjärjestelmien kudosta. Olemme täynnä kirjoitusta, jonka kulttuuri meihin on iskostanut, joka on osittain meille tuttua, ja sitten on myös kokonaisia merkitysten avaruuksia, jotka tulevat meille uusina asioina jossakin elämämme vaiheessa. Tällaisia kulttuuristen viittausten laskoksia Mitchell tuntuu tuotannossaan kuvaavan.

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua