Cristina Sandun Tanskalainen retkikunta on pakahduttavan intensiivinen teos

Kuvat: Marjo Tynkkynen / Otava

Cristina Sandu (s. 1989) kirjoittaa suurista asioista ja pienistä ihmisistä hallitusti ja tarkasti. Hänen teksteissään pienetkin ihmiset kohtaloineen nousevat suuriksi, taustalla kohisevien suurten asioiden pyörteissä, oli sitten kysymys kommunismin romahduksessa Romaniassa tai kuten nyt käsillä olevassa kirjassa, vieraasta maasta, ihmisistä ja kaikkea hallitsevasta luonnosta sen voimista.

Sandun esikoisteos Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) kuvasi suomalaisen kirjoittajan löytöretkeä romanialaisille juurilleen lapsen tarkkanäköisten havaintojen avulla. Kohtaamiset, tarinat, pienet havaintojen sirpaleet alkoivat elää ja rakentuivat maailmaksi ja sen ymmärtämiseksi. Todellisuus kietoutuu unenomaiseen usvaan, joka tekstin edessä haihtuu ja vähitellen paljastaa olemassa olevan maailman.

Tanskalainen retkikunta (Otava, 2024) vie lukijan samanlaiseen unenomaiseen maailmaan, tällä kertaa Nicaraguassa. Kirja kuvaa tanskalaisten siirtolaisten kohtaloita Nicaraguassa 1920-luvulta nykypäiviin asti. Lähtökohtana on sadankahdenkymmenen tanskalaisen uudisraivaajan matka Nicaraguaan vuonna 1923. Nicaraguan silloinen presidentti oli luvannut siirtolaisille ilmaista maata kahvinviljelyä varten. Unelma uudesta elämästä houkutteli. Kirjan tarinat ovat tosipohjaisia. Sandu, jonka puoliso on nicaragualainen, on kirjaa varten tehnyt perusteellista tutkimustyötä, mikä näkyy erityisesti varmaotteisena kuvauksena Nicaraguan luonnosta ja historiasta.

Kirjan perustarina on kuvaus tanskalaisen siirtolaisryhmän vaikeasta taipaleesta Matagalpa-nimisestä pienestä kaupungista kohti luvattua maata, Rio Blancoa, elokuusta joulukuuhun. Itse presidentti saattoi tanskalaisia matkaan pääkaupungista Managuasta kohti Pohjois-Nicaraguassa sijaitsevaa Matagalpaa: ”Pohjoisessa he näkevät mäntyjä ensimmäistä kertaa Tanskasta lähdön jälkeen.”

Mutta siitä eteenpäin he olivat omillaan. Eikä se ollut helppoa. Muulikyydillä pitkin kapeita polkuja keskellä viidakkoa, enemmän tai vähemmän jatkuvaa sadetta, yöpymiset riippumatoissa risumajoissa, nälkä, moskiitot ja umpimielisesti kyräilevät alkuperäisasukkaat. Osa naisista ja lapsista jäi suosiolla Matagalpaan seuratakseen miehiä myöhemmin, kun asumukset Rio Blancossa olisi saatu kuntoon. Mutta niinpä esimerkiksi Marie Møller seurasi miestään, ompelukonetta mukanaan raahaten.

Retkikunnan johtajalla Vilhelm Grønillä oli ollut unelma:

”Hän kuvitteli heidän rakentavan tänne pienen Tanskan, tuovan mukanaan sen mikä on tanskalaista ja jatkuvan täällä, mutta mielikuvituksellisilla tavoilla, suuntiin, jotka olisivat olleet Tanskassa mahdottomia.”

Rio Blanco ei vastaa odotuksia, suurin osa retkeläisistä joutuu pettyneinä palaamaan, mutta yksittäisiä tanskalaiskohtaloita jää Nicaraguaan, kuin kipinöitä, jotka yllättäen leimahtavat vuosien saatossa näkyviin. Ja kaikilla on yhteys Rio Blancoon, vaikkeivat he sitä aina tiedä. Tämä yhteys oli myös nuorilla tanskalaisilla lääketieteen ylioppilailla Karenilla ja Poulilla, jotka vuonna 1931 toimivat Nicaraguan erään sisällissodan aikana liberaaliarmeijan lääkäreinä tohtori H. P. Møllgaardin assistentteina, tohtori oli alkuperäisen tanskalaisretkikunnan lääkäri, joka oli jäänyt Nicaraguaan. Tarina tanskalaislääkäreistä, Doctor Danés, jäi elämään Nicaraguassa.

Nainen ja kivi

Samoin jätti Nicaraguaan jälkensä kuvanveistäjä Edith Grøn, Vilhelm Grønin tytär, jonka dramaattisia ja traagisia vaiheita kirjassa seurataan isän perustumasta ravintolasta taideopintoihin New Yorkiin ja takaisin Nicaraguaan. Edithistä kertova luku (Nainen ja kivi 1931–1957) on kerronnaltaan intensiivistä ihmiskuvausta. Cristina Sandu kuvaa Edith Grønin poikkeuksellisen rohkeana ja vahvana taitelijana, jolle elämänarvot olivat jo nuorena asettuneet kohdalleen, ehkä vakavan vammautumisenkin myötä, mutta ehkä kuitenkin ennen kaikkea yksinäisyydestä ja irrallisuudesta kumpuavan väkevän sisäisen maailman myötä.

”Hänen mieleensä palaavat jatkuvasti hänen Meksikossa näkemänsä valtavat olmeekkien päät. Millaista olisi tehdä samaa kuin ennen, elävät paljon puhuvat kasvot, joissa on häivähdys jostakin sisäisestä varjosta tai nyrjähdyksestä, mutta valtavassa mittakaavassa? Kasvot, joiden erityinen hehku erottuisi kauas, tai avarassa salissa täyttäisi koko tilan?”

Sinnittelevä tanskalaisuus

Dorthen nimi 1957–1973 juoksuttaa Nicaraguan tanskalaissaagaa yhden ihmisen, Tanskasta perheensä kanssa maahan muuttaneen Dorthe Lundin varassa. Dorthen isä on insinööri, joka on valvomaan tanskalaisten suunnittelemaa sementtitehdasta Nicaraguaan. Dorthen kohtalo kietoutuu alkuperäiseen retkikuntaan kuuluneen Møllerin perheen kanssa. Kirjan loppuosan luvuissa henkilöiden yhteydet alkuperäiseen retkikuntaan ohenevat jatkuvasti, vaan eivät kokonaan katoa. Tanskalaiset voimalaitosinsinöörit tutustuvat 1980-luvulla nykyaikaan pyrkivään Nicaraguaan. Rantaelämä on mukavaa, mutta Pohjois-Nicaraguasta löytyy Matagalpan pikkukaupunki, tanskalaisen retkikunnan lähtöpiste.

Ihmiset katoavat, luonto jää. Kirjan ensimmäinen virke kuuluu: ”Pohjoisessa he näkevät mäntyjä ensimmäistä kertaa Tanskasta lähdön jälkeen.” Ja noita samoja mäntymetsiä ihailee myös insinööri Aksel Nielsen: ”Matagalpassa he näkevät jylhiä mäntyjä, joiden ääriviivat sumu pehmentää unenomaiseksi.” Nicaragualainen kollega kertoo seudun varmasti kiinnostavan Akselia, koska siellä asui ennen saksalaisia ja tanskalaisia kahvinviljelijöitä.

Lopuksi ollaan nykyajassa, whatsappin, nettiyhteyksien ja SIM-korttien ajassa. Mutta Nicon isoisovanhempien Danesia-niminen tila on edelleen olemassa: ”Pala Tanskaa trooppisessa metsässä.” Sitäkin nuoret urbaanit turistit ihailevat. Onhan kyse elämysmatkailusta.

Tekstiin kätkeytyy paljon

Tanskalainen retkikunta on pakahduttavan intensiivinen teos. Se vaatii lukijaltaan paljon. Kysymys ei ole kerronnasta, joka on sujuvaa, paikoin lyyrisen kaunista. Teksti ei ole räiskyvää, alleviivaavaa tai tapahtumia tai olosuhteita dramatisoivaa, vaikka aineksia tällaiseenkin olisi. Cristina Sandu luo tekstissä ilmapiirin, joka on unenomainen ja arvoituksellinen, paikoin jopa ahdistava. Luonnon ja sen ilmiöiden taitava kuvaus taustoittaa vahvasti tapahtumia. Henkilöiden pieniin eleisiin, sanoihin tai vaikenemisiin kätkeytyy paljon. Ja se paljous kuoriutuu esiin kerronnan edetessä. Henkilöhahmoja on paljon, mutta heistä siilautuvat vähitellen keskeiset hahmot, joiden varassa tanskalaissaaga jatkuu läpi teoksen. Viimeinen luku palaa vuoteen 1924 ja paljastaa erään mysteerin.

Kirjan rakenne on haastava. Henkilöiden varassa etenevät tarinat lomittuvat kronologisesti toistensa perään. Tarinat ovat sinänsä irrallisia, mutta jokaisesta löytyy side alkuperäiseen retkikuntaan ja joihinkin sen jäseniin. Näiden yhteyksien löytäminen antaa lukijalle oivalluksen tunteen nivoo erilliset luvut luontevasti yhteen. Tapahtumat sijoittuvat rajatuille alueille Nicaraguassa; teoksen alkulehdellä oleva käsin piirretty kartta on lukijalle erinomainen tuki tapahtumien seuraamiseksi.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua