Claire Keeganin pienoisromaani on kuin lämmin, surureunainen satu – arviossa Kasvatti

Kuvat: Philippe Matsas / Tammi

Irlantilaiskirjailija Claire Keegan (s. 1968) on kasvanut suuren perheen kuopuksena, ja suuresta irlantilaisperheestä on kyse myös hänen pienoisromaanissaan Kasvatti (Tammi, 2024). Tai oikeammin Claire Keegan kirjoittaa siitä, miten suureen, köyhään perheeseen kuuluminen vaikuttaa erityisesti kirjan kohdehenkilöön, arviolta 6-vuotiaaseen tyttöön. Hänen kokemuksistaan ja tuntemuksistaan kesänä, jolloin hän on poissa kotoa, kerrotaan minä-muodossa.

Ei sen ikäisellä pikkutytöllä tietenkään ole kykyä analysoida tapahtumia tai ymmärtää kaikkia syy-seuraussuhteita, mutta tyttö on herkkävaistoinen ja tottunut seuraamaan ihmisten reaktioita ja todennäköisesti myös ennakoimaan asioiden kulkua aikuisten ilmeiden ja eleiden perusteella, vaikka ei tietäisikään tapahtumien todellisia taustoja, vaan ainoastaan niiden seuraukset.

Eräänä sunnuntaina, messun jälkeen, isä ei ajakaan takaisin kotiin, vaan suuntaa tytär kyydissään rannikolle kohti vaimonsa sukulaisten maataloa. Perheessä on monta muutakin tytärtä, mutta juuri tämän tytön on tarkoitus viettää ainakin kesä Kinsellan perheen kasvattina, tai miten asiat nyt sitten lutviutuvatkin. Kotipuolessa äidillä on kädet täynnä työtä ja taas uusi vauva tulossa. Perheen isä on saamaton. Hän puhuu totena, miten toivoisi asioitten olevan, muttei kuitenkaan ryhdy toimeen.

Ajomatkalla tyttö katselee auton ikkunasta taivasta, puita ja niiden luomia varjoja kuvitellen, millaista vieraassa paikassa olisi. Perillä tulijoita vastassa on talon isäntä. Miehet alkavat puhua sateen tarpeesta ja eläintenpidon kalleudesta ja muusta tavanomaisesta. Kun talon emäntä tulee ulos talosta, hän nostaa tytön syliinsä tätä samalla suukottaen ja iloisesti rupatellen.

Kirjan minä-henkilö tarkkailee kaikkea ja kuvailee havaintojaan sellaisenaan. Kirjailija toimii ikään kuin pienen tytön silminä, sieluna ja mielenliikkeiden välittäjänä. Lukijan tehtävänä on ymmärtää tapahtumien kulloinkin aiheuttamat tuntemukset, sillä niistä ei puhuta suoraan. Kerronnan alta on kuitenkin aistittavissa herkkä syke, kuin pienen tytön sydämen arkaa kuisketta.

Tyttö ei itke isänsä lähtiessä paluumatkalle miltei hyvästelemättä, mutta paha mieli hänelle tulee. Rouva Kinsella löytää kuitenkin oikeat sanat ja tietää muutenkin miten toimia. Molemmat Kinsellat suhtautuvat isään lievän varauksellisesti, mikä ilmenee vain ohimennen äänenpainoissa. Tytölle isää ei moitita eikä aikuisten asioista muutenkaan puhuta lapsen kuullen.

Tyttö on tullessaan takkutukkainen ja todella likainen. Lisäksi käy ilmi, että hän on yökastelija. Rouva Kinsella ei toru tyttöä mitenkään eikä myöskään nolaa häntä, vaan kuuraa tytön puhtaaksi ja keksii hassun selityksen märälle patjalle. Tyttö lakkaa vähitellen jännittämästä olemistaan ja kotiutuu pian asettuen osaksi Kinsellojen arkipäivää, askareissa autellen. Hän ei puhu paljon, mutta hänen hiljaisuutensa ei ole ujoutta.

* *

Kasvatti-kirjan pohjalta tehty elokuva on nimeltään Hiljainen tyttö (lue Antti Selkokarin viiden tähden arvio elokuvasta täältä). Nimi on mielestäni harhaanjohtava, sillä hiljaisesta tarkkailevuudestaan huolimatta tyttö vastaa kysymyksiin aika lailla suoraan ja suodattamatta, saattaapa ilmaista mielipiteensä kysymättäkin, kun oppii luottamaan Kinsellan ystävälliseen pariskuntaan.

Kirjan loppupuolella hiljaisuus-teema nousee esiin toisenlaisessa valossa. Erään sekä Kinsellan avioparia että tyttöä hämmentäneen, monia tapahtumia ja tapaamisia sisältäneen päivän iltana herra Kinsella ja tyttö lähtevät kävelylle rantaan. He kulkevat vesirajassa, kaislojen kahistessa, merituulen puhdistaessa mieltä. Herra Kinsella ottaa puheeksi outoja kokemuksia sisältäneen päivän. Tyttö ei tiedä, miten vastata. Silloin herra Kinsella antaa monimielisen, viisaan neuvon: ”Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Moni on menettänyt paljon, kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.”

Tyttö kiintyy molempiin Kinselloihin. Kirjan tekstissä, eli tytön ajatuksissa, rouva Kinsella mainitaan yleensä vain rouvana ja talon isäntä pelkkänä Kinsellana. Kinsella kutsuu tyttöä Petaliksi (kukan terälehti), mutta nimitys voi olla myös hänen keksimänsä eikä tytön oikea nimi. Kinsellat suhtautuvat tyttöön lämpimän hoivaavasti, häntä hienovaraisesti opastaen ja rohkaisten. He itse ovat kokeneet korvaamattoman menetyksen, mutta silti uskaltavat rakastaa lasta, joka on heillä vain lainassa, kasvattina.

Rouva on luonteeltaan mutkaton ja talouspuuhissaan ahkera. Kaikkialla on siistiä. Kinsella touhuaa ulkotöissään järjestelmällisesti ja ajallaan. Tyttö vertaa uutta ympäristöään kotitilaan, jossa isän toimet jäävät usein kesken eivätkä äidin työt lopu koskaan. Helmoissa pyörii äänekäs ja nälkäinen tenavalauma.

Tytön olo on miltei syyllinen, sillä hän viihtyy Kinsellojen luona. Hänellä on kaikki hyvin, mutta kotona ei oikein kenelläkään. Tyttö potee siitä huonoa omaatuntoa, eikä tohtisi sallia itselleen näitä Kinsellojen mahdollistamia hyviä tuntemuksiaan. Sen sijaan hänen mietteitään siitä, miksi juuri hänet lähetettiin pois kotoa ja jätettiin selviytymään yksin vieraassa paikassa, ei kirjassa mainita. Tyttö ei tiedä vierailunsa kestoakaan, mutta ymmärtää sen, ettei voi – eikä saa – jäädä.

* *

Claire Keeganin pienoisromaani Kasvatti on ilmestynyt Isossa-Britanniassa jo vuonna 2010. Yli kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Nämä pienet asiat -teos suomennettiin ensin (2023). Kirja viehätti oitis suomalaisia lukijoita, niinpä onkin ilo, että myös Kasvatti on saatavilla Kristiina Rikmanin kauniisti virtaavana suomennoksena.

Ehkä hyvyyteen uskominen kaiken ympärillä levittäytyvän pahan keskellä on naiivia, mutta mitä meille jää, jos emme siihen usko?

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua