Avoin, älykäs ja kiinnostava Pirkko Saisio vetää puoleensa – arviossa Heini Junkkaalan Sopimaton

Heini Junkkaala ja Pirkko Saisio. Kuva: Heidi Piiroinen

”Menneisyyteen ei pääse sisälle. Siitä kai on kysymys. Sanat muistaa, mutta ei ajatusta. Hajutkin muistaa. Ja sitä kautta tunnelmat. Ja tunteet. Mutta ne hajoaa käsiin, niin kuin jotkut seitit.”

(Kirvesmies Leon repliikki Pirkko Saision näytelmässä Baikalin lapset v. 2003)

* *

Kun sain Sopimattoman (WSOY, 2023) käsiini, minulla oli erään toisen kirjan lukeminen kesken, ajattelin kuitenkin vähän vilkaista mitä Heini Junkkaala kirjoittaa Pirkko Saisiosta. Siitä vilkaisusta seurasi se, että luin kirjaa miltei yhtämittaisesti viikonlopun ajan, ja alkuviikosta olin lukenut sen.

Saisio on elänyt ja tehnyt paljon, kirjoittanut 23 proosateosta, 30 näytelmää ja librettoa sekä useita elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Hän on myös näyttelijä ja tehnyt moninaisia rooleja teattereissa, elokuvissa, televisiossa ja radiokuunnelmissa. Saisio on myös opettanut toimiessaan Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina.

Saisio on julkinen henkilö, jonka kasvot ovat tulleet tutuiksi teatterista, televisiosta ja lehtijuttujen valokuvista. Junkkaalan mukaan julkisuus on Saisiolle mutkatonta ja mieluisaa. Hän viihtyy julkisuudessa ja kokee sen kohottavan itsetuntoaan.

Ystäväpiirissä Saisio tunnetaan terävänä keskustelijana ja hauskana tarinankertojana. Myös kirjan kirjoittaja, marraskuussa Teatterikorkeakoulun dramaturgian professoriksi nimitetty Heini Junkkaala, Saision entinen oppilas ja työtoveri yhteisistä teatteriproduktioista, kuuluu Saision ystäväpiiriin.

”On elämäkerturin kannalta lahja ja kirous, että päähenkilö ei anna totuuden pilata hyvää tarinaa. Lahjaa ovat tietenkin hauskat ja riipaisevat tarinat. Kirousta on se, että en voi koskaan olla aivan varma, pitävätkö tarinat paikkansa.”

Epäilys Saision tarinoiden todenperäisyydestä vaivaa Junkkaalaa läpi kirjan, hän muistuttaa siitä turhankin usein. Junkkaala kertoo myös tarkastaneensa Saision tarinat silloin kun se on ollut mahdollista:

”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta…

…Olet valmis uhraamaan paljon hyvälle tarinalle. Joskus pelkään, että myös läheisesi. Minutkin? Mitä puhut minusta kun en ole paikalla?”

Kirjailijalle ihmisten tarinat ovat polttoainetta ja myös keino tuoda asioita epäsuorasti näkyville. Junkkaala ymmärtää tarinoinnin tämänkin puolen:

”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginen näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”

Junkkaalan ratkaisu astua näyttämölle ja kirjoittaa kirjan vastaanottajaksi Saisio tuntui aluksi pelkästään hyvältä ja luontevalta. Kohteen ja kirjoittajan ystävyyssuhde ja tekstin henkilökohtaisuus pysyy lukijan mielessä, Junkkaala ei piilota sitä asiantuntijaroolin taakse. Se antaa tekstiin läheisyyttä ja Junkkaalalle mahdollisuuden kommentoida ja esittää oman mielipiteensä, mutta herättää myös kysymyksiä:

Miksi Junkkaala selittää Saisiolle tämän elämää ja tekemisiä? Se, että hän ikään kuin muistuttaa Saisiota siitä, mitä hän on missä ja ikinä mistäkin ajatellut, alkoikin lopulta jopa ärsyttää.

Junkkaala perustelee ratkaisuaan kirjan esipuheessa:

”Hän-muodon suurin ongelma oli se, että se tuottaa illuusion objektiivisuudesta ja neutraalista kertojasta. Minulla kuitenkin on subjektiivinen käsitys Saisiosta.

Ei siis minä eikä hän. Jäljelle jäi sinä.

Entä jos kirjoittaisin elämänkerran Saisiolle, sinuttelisin häntä. Kokeilin sinä-muotoa, se tuntui jännittävältä ja henkilökohtaiselta, välittömästi oikealta. En kirjoittanut enää tuntemattomalle lukijalle, vaan minulla oli vastaanottaja, sinä, Pirkko Saisio. Siitä lähtien elämänkerran kirjoittaminen on ollut kuin kirjeen kirjoittamista.”

Toisaalta, kun teksti on sujuvaa luettavaa, eikä minulla ole antaa parempia eväitä, en voi tässä kohdin kuin luovuttaa.

* *

Sopimaton on miltei tuhatsivuinen kirja. Keittiövaaka kertoo, että se painaa 1 134 grammaa. Tekstiä voisi olla vähemmänkin. Se vähentäisi kirjan painoa, mutta ei sen painoarvoa.

Valtaisaa sivumäärää on vaikea hallita. Siitä seuraa toistoa, samoista asioista kertovaa tekstiä hajoaa toisinaan eri paikkoihin. Parista elämäkerran kohdasta voi päätellä, että kirjan kustannustoimittaja on ehkä yrittänyt estellä tekstin paisumista, mutta Junkkaala ei ole malttanut jarruttaa.

Hän on tehnyt valtavasti työtä, haastatellut, istunut arkistoissa, imenyt tietoa kirjeistä, päiväkirjoista, allakoista, kouluaineista ja lehtijutuista. Hän on löytänyt materiaalia mitä moninaisimmista lipuista ja lapuista, joita hän on saanut kaivaa Saision kotiarkistosta, ruskeasta pahvilaatikosta ja niistä lukuisista käsilaukuista, jotka Saisio on, niiden täytyttyä laskuista ja muista papereista, heittänyt komeron perälle ja ostanut uuden käsilaukun.

Junkkaalan mukaan:

”Materiaalin runsaus selittyy sillä, että Saisio on elänyt kirjailijan elämän. Lisäksi hän muistaa paljon ja tarkasti. Hänellä on erityislahja muistaa ihmisten puhetta, kuolemattomia lausahduksia.

Materiaalia on runsaasti myös siksi, että Saisolla on kyky laittaa eletyn elämän tapahtumat sanoiksi. Kaikki, jotka vähänkin tuntevat Saisiota, tietävät hänen hänet karismaattiseksi ja hauskaksi jutunkertojaksi. Materiaalia on paljon myös siksi, että Saision tuotanto on käsittämättömän laaja ja monipuolinen.

Tämä kirja on syntynyt Saision tarinoista. Saision muisti rajaa kirjan sellaiseksi kuin se on.”

Eikö kirjan kirjoittaja ole kuitenkin se, jolle vastuu teoksen rajauksista kuuluu? Ei kaikkea tietämäänsä tarvitse kertoa lukijoille. Etenkin Saision lapsuus- ja nuoruusaikojen kuvailuissa on paljon sellaista pientä tekstitilpehööriä, muisteluksia ja kuvailuja perheen kaukaisista tuttavista ja muuta sellaista, joka voi olla merkityksellistä kirjoittajalle tai tutkijalle taustatietona, mutta jota kahlatessa lukijan keskittymiskyky herpaantuu. Toisinaan tekstiin ilmestyy myös turhan opettavainen sävy.

Junkkaala on kuitenkin tehnyt valtaisan urakan. Viimeistelyyn ja turhan karsimiseen ei ehkä ole annettu riittävästi aikaa? Viittaako Junkkaala siihen, kun hän kirjoittaa kirjan jälkisanoissa:

”Johonkin on laitettava piste.

… Saisio sanoo sen, minkä hän on ennenkin sanonut: sitten kun hän lakkaa kirjoittamasta, hän voi yhtä hyvin lakata myös hengittämästä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt. Saisio on alkanut taas kirjoittaa. Hän haluaa vaihteeksi kirjoittaa ihmisen synkemmistä puolista. Hän on väsynyt siihen heleyteen, kirkkauteen ja valoon, joka Passiossa oli. Sitten Saisio alkaa kertoa Loirin hautajaisista. Minä ajattelen, nauhuri on nyt vain pakko sulkea. Kirja ei valmistu koskaan, jos annan tuon ihmisen puhua minulle.”

* *

Pirkko Saisio – Sopimaton on tietokirja, joka kertoo elävästä, yhä aktiivisesta kirjailijasta. Sen ajatteleminen tuo mietteitä siitä, että romaanit, joissa Saisio on kertonut elämästään kaunokirjallisin keinoin, monikerroksellisesti ajassa liikkuen, päihittävät väistämättä toisen kirjoittaman elämäkerran. Sille ei vain voi mitään. Paljolla sanamäärällä voi myös peittää paljon.

Mutta, sitten taas päästään napakasti ytimeen, Saision kiinnostavaan persoonaan:

”Kodin ja ympäröivän todellisuuden välinen jännite on ollut aivan keskeistä ajattelusi ja maailmankuvasi kehitykselle:

– Ja tässä ristiriidassa on ollut hyvä elää, sanot.

Myöhemmässä elämässäsi et ole ainoastaan sietänyt jännitteitä, vaan olet jopa hakeutunut niihin, luonutkin niitä. Joskus se on ollut tavattoman raskasta ja repivää, mutta minkäs teet, jos paikkasi on ristiriita. Sitä paitsi ilman jännitettä tylsistyt helposti. Jopa riita on parempi kuin unettava konsensus.”

Saisio on kirjoittanut romaaneihinsa ja näytelmiinsä paljon itsestään ja elämästään, suoraan tai muunnellen, omalla nimellään, mutta myös juutalaisena Eva Weininä ja homoseksuaalina miehenä Jukka Larssonina. Hän on kuvaillut romaaneissaan lapsuuttaan ja kertonut rakkaussuhteistaan, kirjoittanut haltioitumisistaan ja avannut uskonnollisia tunteitaan. Hän on kirjoittanut kahden naisen välisestä rakkaudesta nähtävästi ensimmäisenä Suomessa julkaistun romaanissa (Kainin tytär) ja saanut jo ensimmäisellä teoksellaan Elämänmeno valtaisan lukijakunnan arvostuksen.

Saisio on myös niitä harvoja 1970-luvun alun taistolaisiin kuuluneista taiteilijoista, joilla on ollut rohkeutta analysoida ja kertoa rehellisesti omasta osuudestaan liikkeen autoritäärisessä ja hurmahenkisessä, eri tavoin ajattelevia syrjivässä toiminnassa, jolla oli paitsi sankarinsa, myös uhrinsa, taiteilijoidenkin joukossa.

Kirja kertoo kaikesta tästä. Nämä osuudet – Saision perhe, suhde tyttäreen Elsaan, teatterikoulun ajat opiskelijana ja opettajana – ovat kirjan kiinnostavimpia, niistä ei karsittavaa löydy.

”Liittyykö sukupuolikokemukseen väistämättä toteutumattomuus? Kun joku puoli toteutuu, toinen jää toteutumatta? Ehkä sukupuolisuus toteutuu sittenkin ajallisessa jatkumossa? Peräkkäisten kokemusten historiassa.

Lopulta muu, toinen, moni ja vaihtuva alkoivat tuntua sinusta oikeilta sukupuolta.”

Paitsi että Saision avoimuus seksuaalisesta suuntautumisestaan on herättänyt närää ahdasmielisissä piireissä, on hän joutunut kokemaan ennakkoluuloista kohtelua myös omissa, joskus näennäis-hyväksyvissä piireissään. Suoralla ja luontevalla avoimuudella hän on saanut kuitenkin arvostusta ja vaikuttanut osaltaan ennakkoluuloisten asenteiden vähenemiseen.

Luonteva avoimuus ja rehellisyys vie aseet juoruilijoilta ja tirkistelijöiltä. Sopimaton-kirjan ilmestyttyä joissain viihdelehdissä yritettiin saada kohua aikaan ja jonkinnäköistä ryönää oli tietysti myös somessa, mutta liekkien roihahtaminen on jäänyt yrityksistä huolimatta hapetta.

* *

”Lapsuudessasi ei ollut ketään, joka on siinä nähnyt sinusta taiteellista lahjakkuutta. Mutta sitten tuli Pirkko Nurmi ja päivä päivältä, viikko viikolta, vuosi vuodelta putosit syvemmälle itseesi. Kaikki ne ominaisuudet, lahjat ja taipumukset, jotka olivat olleet sinulta itseltäsikin salassa, tulivat nähdyiksi ja tunnustetuksi.

Ja niin meni tuhansiksi päreiksi vanhempiesi unelma tavallisesta elämästä.”

Saisio alkoi ymmärtää oman seksuaalisuutensa laatua vasta parikymppisenä, kun hänen ensimmäinen rakastettunsa Pirkko Nurmi astui hänen elämäänsä. Se muutti Saision tulevaisuuden suunnan myös sen suhteen, että hän lähti pyrkimään Nurmen perässä teatterikouluun. Ensimmäinen kerta ei tärpännyt, mutta johti Ylioppilasteatteriin. Ylioppilasteatterista tuli miltei hänen toinen kotinsa, kunnes hän pääsi teatterikouluun ja yliopisto-opinnot saivat jäädä.

Homoseksuaalisuutta ei enää kummeksuta kuin ahdasmielisimmissä piireissä, ja on alettu ymmärtää sekin, että seksuaalisuus on moninaista ja että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

Vielä 1970-luvun vaihteessa asia oli toisin. Homoseksuaalisuus oli laissa kielettyä ja rangaistavaa. Homot ja lesbot joutuivat salaamaan rakkautensa ja tapaamaan toisiaan salaisissa paikoissa.

Saision perheessä äidille tyttären homoseksuaalisuus oli vaikea paikka hyväksyä, isän kanssa siitä ei edes puhuttu.

”Sinä hetkenä, kun ymmärsit olevasi homoseksuaali, tulit koskemattomaksi, immuuniksi loukkauksille. Sinulla ei ole myöskään koskaan ollut sisäistä ristiriitaa homoseksuaalisuutesi kanssa. Vaikka homous on ollut sekä rikos että sairaus, sinä et ole sitä sellaiseksi kokenut etkä synniksi. Et hetkeäkään epäillyt, etteikö omana itsenäsi eläminen olisi ollut oikein. Niin hyvältä se tuntui.”

Kun Pirkko Nurmen ja Saision suhde päättyi ja Saisio opiskeli jo teatterikoulussa, rakastui hän Eeva Elorantaan. Suhde oli mutkikas ja täynnä ristiriitoja, mustasukkaisuutta ja riippuvaisuutta.

Junkkaala kertoo Elorannan ja Saision suhteesta pääosin Saision ja tämän ystävien kertomusten perusteella, joihin ovat ymmärrettävästi vaikuttaneet Elorannan pariskunnan eron jälkeen lehdille antamat haastattelut, joissa tämä heittäytyi uhrin osaan.

Junkkaala kertoo suhteen alkamisesta:

”Se oli hänen avausrepliikkinsä. Opiskelit ensimmäistä vuotta teatterikoulussa. Olitte ravintola Kuopassa, siellä olivat dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijoiden lisäksi myös ykkösvuosikurssin näyttelijät. Olit vessassa. Pesit käsiäsi. Näyttelijäopiskelija Eeva Eloranta ilmestyi taaksesi. Hän nojasi seinään ja sanoi: Pirkko Saisio, olen hyvin kiinnostunut sinusta seksuaalisesti.”

Kirjasta päätellen suhteen tarinalla on puolensa, mutta parin käsitykset siitä ovat ajan ja iän mukana lientyneet pohtimaan ja ehkä ymmärtämäänkin myös toisen puolen näkemyksiä.

Eeva Eloranta ei ole suostunut haastateltavaksi kirjaa varten. Hän on kuitenkin kirjoittanut siihen lyhyen kirjeen, jossa kertoo suhteen olleen hänen puoleltaan kypsymättömän nuoren identiteettikokeilu ja aikuisen minänsä olevan täysin heteroseksuaalinen ihminen.

Oli 1970-luvun alku, taistolainen opiskelijaliike oli voimissaan myös teatterikoulussa, sekä opiskelijoide, että koulua johtavien opettajien keskuudessa. Saisio ja Eloranta joutuivat maistamaan edistyksellistä oikeaoppisuutta, kun koulun johtoon kuuluneet Eero Melasniemi ja Raija-Sinikka Rantala, jotka kutsuivat itseään taistolaiseen liikkeeseen kuuluneiden tapaan Luokkakantaisiksi ja Edistyksellisiksi, järjestivät koululla Saision elämää järkyttäneen palautekeskustelun:

”Rehtorit onnistuivat kuitenkin yllättämään sinut. He sanoivat jotakin, joka ei lähtisi sinusta koskaan.

– Me ei nyt Eevalle puhuttu tästä asiasta, kun sä olet teistä kahdesta se vanhempi ja kypsempi, niin puhu sä sitten Eevalle, he sanoivat ensin.

Sitten he sanoivat:

– Teidän suhde häiritsee koko teidän kurssimme opiskelua.

Sen jälkeen he sanoivat:

– Sinun ja Eevan naisen identiteetti on vakavasti häiriintynyt tästä ihmissuhteesta.

Ja vielä ja vielä tämänkin he sanoivat:

– Vanhemmat toverit ovat huolissaan teatterikoulun maineesta, koska puhutaan, että tytöt täällä seurustelee keskenään. Assin pojatkin naureskelee teatterikoululle

ASS oli akateeminen sosialistiseura. Oli tyypillistä vedota tovereihin. Tovereita ei koskaan mainittu nimeltä. He olivat kasvottomia ja herkästi hermostuvia, niin kuin markkinat markkinataloudessa.

Assin poikiin vetosi myöhemmin Rea Mauranenkin, joka sanoi sinulle tupakalla, että:

– Eikö teistäkin nyt ole vähän epäreilua Assin poikia kohtaan?

Nimittäin se, että teatterikoulun tytöt seurustelevat keskenään. Assin pojilla oli ilmeisesti etuosto-oikeus teatterikoulun tyttöihin. Sinä olit kajonnut heidän omaansa alkaessasi seurustella Eevan kanssa. Ajattelit että sinun pitää päästä siitä huoneesta ulos. Niin pian kuin mahdollista. Lupa ei ollut kuitenkaan vielä annettu.”

Saision ja Elorannan suhde päättyi vasta yhdeksän vuoden yhdessä asumisen jälkeen, samoihin aikoihin kun Saision tytär Elsa syntyi.

* *

”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.”

Toisin kuin moni muu Saisio ei ole unohtanut, eikä koskaan kieltänyt entistä taistolaisuuttaan, eikä ole koskaan vetäytynyt viattomaan taiteilijan rooliin, joka vain lauloi hienoja lauluja ja esiintyi. Hänellä on yhtä samat arvot rauhasta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, joiden puolesta hän silloin tunsi taistelevansa. Hän koki kuitenkin itselleen vieraaksi liikkeen ateistisen, Jumalan kieltävän maailmankatsomuksen, homoseksuaalisuuden olemassaolon kieltämisen ja sen pitämisen kapitalistisen yhteiskunnan rappioilmiönä. Myöskään se, että psykoanalyyttisia näkemyksiä alitajunnasta ei hyväksytty, ei sopinut yhteen Saision ajattelun kanssa.

Junkkaala kertoo Saision pitkäaikaisen ystävän, suomentaja Kersti Juvan näkemyksestä:

”Keitti sanoo, että sinä et koskaan ollut sellaisen neuvostolumon vallassa kuin muut hänen tuntemansa taistolaiset. Jo kotitaustasi vuoksi tiesit liikaa Neuvostoliitosta.

Sitten Ketti sanoo kiinnostavan havainnon: sinulla ei ole taipumusta joukkohuumaan. Et tarvitse ympärillesi samanmielisten ryhmää.”

Saisio myöntää silti viihtyneensä militantissa DDR:n sinipaidassa, koska univormut ovat aina miellyttäneet häntä. Taistolaisuudessa oli ystäväpiirin lisäksi muitakin asioita, jotka vetivät Saisiota puoleensa:

”Koit usein suurissa joukkotapahtumissa hengellisiä tunteita. Taistolaisuus kosketti sinussa samoja alueita kuin uskonto. Taistolaisten lauluissakin oli verimystiikkaa. Kristityt lauloivat Kristuksen verestä, taistolaiset taistelijoiden.

Myöhemmin olet ajatellut, että taistolaisuus oli pikemminkin uskonnollinen lahko kuin poliittinen liike. Niin lahkolaiset kuin taistolaisetkin uskoivat järkkymättömästi omaan oppiin. Ja suhtautuivat ylimielisesti säälien niihin, jotka eivät olleet vielä löytäneet totuutta. Näin he tulevat omahyväisyydessään ja kaikkitietäväisyydessään jakaneeksi ihmiset kahteen joukkoon: oikeauskoisin ja vääräuskoisiin.”

Usko Jumalaan ja uskonnollinen haltioituminen on ollut Saisiolle tärkeää jo hyvin varhaisesta iästä alkaen. Se mainitaan, mutta sen enempää asiaa ei eritellä. Ne ovat sitä yksityisintä Saisiota, mikä piiloutuu kirjan runsauden alle:

”Niin sinä tutustuit Jumalaan ihan itseksesi, vanhempiesi vastustuksesta huolimatta. Muistat jo neljän–viiden vanhana kokeneesi ensimmäiset huumaavat hengelliset kokemukset. Ymmärsit kätkeä ne vanhemmiltasi.”

* *

Kirjan tekstin läpi kuultaa voimakkaan, sanavalmiin ja hauskan Saision taakse piiloutuva toinen Saisio: herkkä, haltioituva, haavoittuva Saisio, joka ammentaa sisältään teostensa ytimen. Saisio suojaa älykkäällä sanavalmiudella ja nopealla huumorin- ja komiikantajulla itseään, mutta joutuu sen vuoksi varmasti usein väärinymmärretyksi ja -kohdelluksi. Koska häntä pidetään vahvana ihmisenä, ei kyetä näkemään pinnan alle suojattua herkkyyttä.

Sitä ei kirjassa suoraan sanota, mutta se tulee ilmi sivulauseista tai niiden kanssaihmisten reaktioista, joille tämä puoli hetkellisesti näyttäytyy.

”– Helvetillinen.

Tällä sanalla Timo Torikka kuvaa Baikalin lasten harjoitusprosessia kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Milo pahoittelee sitä, että ei teatterinjohtajana ymmärtänyt, miten vaikea prosessi oli sinulle ja Torikalle. Niin sinun kuin Torikankin yli käveltiin, sen hän ymmärtää nyt.

Muistat, kun eräänä aamuna tulit Pohjoisrannasta ratikalla KOM-teatterille. Teille oli ilmoitettu, että heti aamusta olisi taas kriisipalaveri, Torikan arvion mukaan ehkä kymmenes. Nuori teatterikoululainen Jarkko Lahti tuli istumaan viereesi ja sanoi:

– Jaahas, kenenköhän pää tänään putoaa?

Sinulla ei ollut harmainta aavistusta, että se olisit sinä. Kriisipalaverissa näyttelijät vaativat, että sinä olisit harjoituksissa paikalla vain silloin, kun roolihenkilösi olisi näyttämöllä. Muistat palaverista hetken, jolloin Sari Mällinen katsoi sinua ja laittoi yhtäkkiä käden suunsa eteen. Silloin tajusit, että tuo ihminen ymmärtää, miltä sinusta tuntuu. Näin ei voi ihmistä kohdella.

Näytät haavoittumattomalta, siltä että kestät mitä vain. Et ala itkeä, et ala täristä, et jää alakynteen. Suustasi tulee sanoja, ja ne suojaavat sinua. Surun näkevät vain harvat ja valitut.

Siksi kukaan ei aavistanut, että siitä kriisipalaverista kävelit suoraan tutun terapeutin, psykoanalyytikko Sirkka Janssonin luokse.”

Saisio on suuri persoona, jonka ajatusten pyörteissä on vaikea pysyä viileänä. Eikä se ole tarpeellistakaan, sillä se on myös hauskaa. Junkkaalan ystävyys ja ihailu Saisiota kohtaan näkyy, mutta se ei ole saanut häntä olemaan pyrkimättä rehelliseen henkilökuvaan tai jättämään kertomatta Saision ristiriitaisuuksista.

Se on hyvä juttu ja päättelen niin, että Saisio itsekin pitää siitä. Mutta ei se Saisio minusta muuten sopimaton ole kuin muottiin.

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua