Avantgarde Suomessa on kelpo avaus aiheesta, joka kaipaisi omaa historiikkiaan

11.08.2021

Artikkeli Ellen Thesleffistä (1869–1954) aloittaa Avantgarde Suomessa -teoksen. Kuva: Public Domain / SKS

KIRJAT | Kokonaisuutena hajanainen mutta kiinnostavia artikkeleita sisältävä kokoelma esittelee ensimmäisenä laajana yleisteoksena suomalaisen avantgarden historiaa.

”Avantgarde Suomessa on hyvää referenssimateriaalia tulevaisuudessa tapahtuvalle avantgarden tutkimukselle ja viihdyttävä yleiskatsaus joihinkin maassamme vaikuttaneisiin marginaalisiin tekijöihin.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Avantgarde Suomessa

  • Toimittaneet Irmeli Hautamäki, Laura Piippo & Helena Sederholm.
  • SKS, 2021.
  • 452 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Kokeellinen ja avantgarde ovat eri asioita, paalutetaan niin teoksen esipuheessa kuin joissain sen sisältämissä kirjoituksissa. Useammassakin sanakirjamäärittelyssä avantgarde on sananmukaisesti ”etujoukossa” olemista eli uusien taidesuuntauksien parissa toimimista. Avantgarde Suomessa -teoksen (SKS, 2021) mukaan vain siitä ei ole kyse.

Avantgarde on myös yhteiskunnallisesti kyseenalaistavaa taidetta. Kaikki kokeellinen ei ole avantgardea, jos se ei ole myös olemuksellisesti vastalause edeltä tulleelle taiteelle ja yhteiskuntajärjestykselle. Samasta syystä esimerkiksi modernismi ei yksin täytä avantgarden määritelmää

Perinteisesti avantgarde on ollut kansainvälistä ja siten luontaisesti nationalismia vastaan. Se ei kuitenkaan ole tyypillisesti ollut poliittisesti sitoutunutta, vaikka toimii poliittisella spektrillä. Teoksen esipuheessa avantgarde paalutetaan niin populaarikulttuurin kuin eliitin hyväksymän sisäsiistin taiteen vastalauseeksi:

”Nykyajassa avantgarde vastustaa edelleen massakulttuuria. Se toimii kaksoisrintamalla kritisoiden sekä massakulttuuria että perinteistä, sovinnaista taidetta. Näin ollen avantgarden psykologiaa kuvaa toisaalta antiproletaarinen, toisaalta anarkistinen tai antikonformistinen asenne.”

Avantgardisteihin on historiallisesti laskettu muun muassa ekspressionistit, dadaistit, surrealistit ja futuristit. Taipuuko esimerkiksi fasistien kanssa ihanteita jakanut futurismi tuosta noin edellä mainittuihin periaatteisiin on eri asia – avantgarden määrittelemistä voidaan lähinnä pitää jonkinlaisena yleisohjeena, josta poiketaan tarvittaessa, mikä näkyy myös teoksen sisältämien artikkeleiden kirjossa.

Kaivattu mutta hajanainen selvitys aiheestaan

Mainospuheiden mukaan kyseessä on ensimmäinen laaja esitys avantgardesta maassamme. Missään nimessä se ei ole kovin kattava sellainen, koska kyse ei ole suoranaisesta historiikista. Sellaista siis odotellessa. Tarpeellisesta kirjoituskokoelmasta on joka tapauksessa kyse. Se toimii kohtuullisena johdatuksena siihen, mitä suomalaiseen avantgardeen on historiallisesti kuulunut.

Teoksen toimittajien mukaan Suomi on perinteisesti ollut takaa-ajoasemassa, mitä on tullut suuren maailman taideilmiöihin. Tämä on totta, nurkkakuntaisuus on iskostunut Suomen kulttuurielämään moninaisista syistä johtuen vielä aavistuksen hanakammin verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin.

Kenties siksi avantgardea joudutaan etsimään vähän sieltä sun täältä. Kun kirjallista edeltäjää ei ole ja skaala on laaja, esimerkit ovat monenkirjavia. Joukossa on ilmiöitä, jotka ovat tuttuja korkeintaan harrastuneille. Moniko kirjallisuuden suuri ystäväkään on kuullut aseemisesta kirjoituksesta? Toisaalta mukana on kansallisaarteiksi kohotettua yleissivistystä, kuten Marimekko tai Alvar Aalto (1898–1976) ja Aino Aalto (1894–1949). Lukija huomaa myös, että osa teoksessa esitellyistä ilmiöistä on autuaasti unohdettu tai jäänyt pateettiseksi kuriositeetiksi.

Kirja sisältää 17 tekstiä eri kirjoittajilta. Kirjoitukset etenevät aiheen mukaan kronologisesti, ja niiden aikaväli yltää 1890-luvulta ja kuvataiteilija Ellen Thesleffin (1869–1954) ensimmäisestä Pariisin-matkasta 2010-luvun loppuun ja suomalaisen kirjallisuuden kokeelliseen kukoistuskauteen.

Teos on jaettu kolmeen osaan: Varhainen avantgarde Suomessa, Kansainvälisyys ja kansallisuuskysymys Suomen taiteessa sekä 1960-luvun vaihtoehtotaide ja kulttuurinen murros Suomessa. 1960- ja 1970-luku saavat ajanjaksoista eniten huomiota.

Teoksen artikkeleista seitsemän käsittelee kirjallisuutta, ja ensimmäisen osion viidestä kirjoituksesta peräti neljä on kirjallisuusaiheisia. Tästä tuskin voidaan vetää johtopäätöstä, että valtaosasta varhaisesta avantgardesta maassamme olisi ollut kirjallisuutta.

Yllättäviä näkökulmia

Yksi kiinnostavimmista kirjoituksista sijoittuu alkupuolelle. Tomi Huttusen teksti venäläisen kokeellisen kirjallisuuden suomeksi kääntäjistä on todella mielenkiintoinen ja tuo esille Edith Södergranin (1892–1923) kaltaisen klassikon lisäksi esille ainakin itselleni tuntemattomia nimiä kuten Antti Tiittasen (1890 – kadonnut 1927) ja Katri Suorannan (1899–?), joiden kummankin urat katkesivat eri syistä johtuen lyhyeen.

Olavi Paavolaiselle (1903–1964) on omistettu myös kokonainen artikkeli, kirjoittajana H. K. Riikonen, ja häneen viitataan muissakin teoksen teksteissä. Tämä ei johdu niinkään Paavolaisen kirjoitusten avantgardistisuudesta vaan siitä, että hän on ollut edelläkävijä suomalaisen kulttuurin ja modernisoituvan Euroopan välisten ristiriitojen kuvaajana. Paavolaisen omat näkemykset sen sijaan ovat olleet keskenään ristiriitaisia, lähinnä teknologiasta ihastuneita ja usein umpirasistisia.

Siihen minkä moni ummikko mahdollisesti mieltää avantgardeksi (tai karikatyyrisesti ”daideiluksi”) päästään 1960-luvun myötä Suomen ottaessa oikeasti ensimmäisiä kunnon askeleitaan kansainvälisyyteen. Tanja Tiekson artikkeli käsittelee muun muassa John Cagen (1912–1992) vaikutusta suomalaiseen nuoreen säveltäjäsukupolveen ja siinä sivussa kertoo Kirkko ja musiikki -lehden kolme vuotta kestäneestä roolista näiden nuorten tekijöiden (suurelle yleisölle tutuimpina Kaj Chydenius, Henrik Otto Donner ja Kari Rydman) näkemyksien tuomisessa esiin.

Ainoassa elokuva-aiheisessa tekstissä Marko Home kirjoittaa Eino Ruutsalon (1921–2001) teoksista ja niiden filminitraattia manipuloivista teknisistä keksinnöistä. Ruutsalo kuvataan kansainvälisistä elokuvavirtauksista suhteellisen tietämättömänä kuvataiteilijana, joka sattui osumaan samoihin aikoihin samoihin ideoihin kuin monet tunnetummat kollegansa maailmalla.

2000-luvulle tultaessa avantgarden asema taiteessamme on alkanut vähän kerrassaan vakiintua. Eurooppalainen taidehistoriallinen perintö näkyy yhä selvemmin niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin kokeellisen elokuvan saralla. Siksi on vähän erikoista, ettei viime vuosia käsittele oikeastaan kuin pari kirjallisuusaiheista tekstiä.

Riikka Ala-Hakulan artikkeli aseemisesta kirjoituksesta, kuten Karri Kokon runoudesta, tuo esille taiteenlajin perustoja todella kyseenalaistavan kirjallisuuden alueen: aseeminen kirjoitus kun koostuu esteettisistä koukeroista, jotka matkivat kirjoitusta mutta eivät välitä merkityksiä perinteisessä mielessä. Laura Piippo ja Anna Helle taas esittelevät nopeasti suomalaisessa kirjallisuudessa, ennen kaikkea proosassa, vaikuttavien kokeellisten virtausten koko kirjon.

Osa kirjoituksista jää kummastuttamaan niiden esipuheen kanssa ristiriidassa olevien näkökulmien vuoksi. Naisnäkökulman ja perinteiden kyseenalaistamisen kautta on ymmärrettävää, miksi Marimekko kuuluu teemaan. Mutta jos avantgarde todella on massakulttuurin kritisointia, miten siihen sopii suuryrityksen harjoittama aktiivinen brändääminen massatuotteiden myymiseksi, olkoonkin että Marimekon unisex-muoti on kommentoinut aiempien vuosikymmenten konservatiivista muotia?

Tekstivalinnoista näkee paikoitellen, että tutkijat ovat kirjoittaneet siitä mistä tietävät, sopii se aiheeseen mutkattomasti tai ei. Hanna-Reetta Schreck jatkaa Ellen Thesleffistä kirjoittamista tällä erää sijoittamalla hänet kansainvälisiin ympyröihin. Thesleff on erinomainen aloituspiste suomalaisen kokeellisuuden hahmottamiseksi, mutta voisiko häntä todella kutsua avantgardistiksi muun kuin ulkomaisten vaikutteiden ja Schreckin kirjoituksessaan painottaman mieskatseen kritiikin (joka tuntuu paikoin ylitulkinnalta) takia?

Avantgarde Suomessa on hyvää referenssimateriaalia tulevaisuudessa tapahtuvalle avantgarden tutkimukselle ja viihdyttävä yleiskatsaus joihinkin maassamme vaikuttaneisiin marginaalisiin tekijöihin. Hajanaisuuden ja epätasaisten painotusten vuoksi se ei kuitenkaan tunnu aivan niin vahvalta kokonaisuudelta kuin mitä se voisi olla.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua