Aura Sevónin Okulovulva on kokeileva mutta ei järin radikaali esikoisromaani

21.06.2021

Kuva: Heli Sorjonen / Aviador

KIRJAT | Naiskirjoituksesta innoittunut romaani lässähtää loppua kohden ja tuntuu tuttujen asioiden jankkaamiselta samanmielisille.

”Okulovulva on Suomen oloissa poikkeuksellinen kirjallinen esikoisteos. Silti se tuntuu valitettavan kädenlämpöiseltä.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Aura Sevón: Okulovulva

  • Aviador, 2021.
  • 243 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Okulovulva (Aviador, 2021) on ranskankielisen kirjallisuuden suomentajan Aura Sevónin ensimmäinen romaani. Se löytää eetoksensa naiskirjoituksesta, ennen kaikkea filosofi Hélène Cixous’lta, jonka esseitä kirjallisuudentutkija Sevón on suomentanut yhdessä Heta Rundgrenin kanssa kokoelmaan Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto, 2013).

Naiskirjoituksella tarkoitetaan toisen aallon feminismin popularisoimaa käsitettä tietoisesti (miehistä) traditiota vastaan käyvästä kirjoittamisen tavasta. Naiskirjoitus pyrkii sijoittamaan tekstiin kuvauksia naisen erilaisuudesta ja naisen ruumiillisuudesta. Sen on teoretisoitu olevan ”raskasta” maskuliinista kieltä soljuvampaa.

Naiskirjoitus onkin saanut Suomessa uudenlaista nostetta. Esimerkiksi käy siitä osin inspiroitunut Taneli Viljasen esseeteos Varjoja, usvaa (Poesia, 2020), joka on suomalaisen kirjallisuuden viime vuosien valopilkkuja.

Okulovulva taas kertoo paljon pohtivasta ja tuntevasta päähenkilöstä, jonka elämään syntyy tarve introspektiolle ruumiillisten vastoinkäymisten jälkeen. Yksi niistä on virhesijaintinen raskaus. Seuraa matka kotikonnuille pohjoiseen. Toinen näkökulmahahmo on päähenkilön teknologiasta kiinnostunut isä, joka ajattelee asioista suoraan ja nyansseitta.

Fiktiivinen kuori on varsin ohut. Teksti keskittyy esseistiseen vyörytykseen, jossa päähenkilön ja kertojan ääntä luovasti sotkemalla pohditaan muun muassa miesten tapaa käyttää valtaa katseellaan. Okulovulvan keskiössä onkin, nimensä mukaisesti ja naiskirjoituksen teemoihin sopivasti, naiskatse, silmävulva. Teos vaihtaa tyyliään suoraviivaisesta proosasta esimerkiksi tekstaripalstojen maailmaan tai Wikipedia-artikkeliksi.

Tahatonta binaarisuutta

Lupaavasti alkava romaani matelee edetessään yhä vaivalloisemmin eteenpäin. Okulovulvassa on muutama erikseen nouseva piirre, jotka tuntuvat jarruttavan sen loppukiihdytystä.

Ensimmäinen piirteistä on tahattoman binaarinen sukupuolikäsitys, mikä tuntuu olevan naiskirjoituksen helmasynti. Sinänsä se ei ole ihmeellistä, sillä feminismiä ei olisi ilman käsitystä naisen ja miehen olemuksellisista eroista ja yhteiskunnallisista paikoista. Näin ollen kirjoituksissa puhutaan jyrkästi kahteen leiriin jakaen naisista ja miehistä.

Binaarisuudesta eroon pääseminen todetaan teoksessa – kirjaimellisesti sivulauseessa – kuitenkin tavoitteeksi. Käytännössä kirjoitus pohtii asioita nainen–mies-akselilla eikä juurikaan poikkea siitä.

Tästä ajatusmallista soisi päästävän eteenpäin jo sukupuolittuneiden kokemusten spektrin laajentamiseksi. Kuten esimerkiksi Varjoja, usvaa on osoittanut, kirjan voi luoda naiskirjoituksen pohjalta mutta löytäen matkalla jotain muutakin.

Okulovulvan näkemys maskuliinisista ja feminiinisistä piirteistä on paikoin väsynyt. Teknologian tiivistäminen ”miehiseksi” ja paluun luontoon ”naiselliseksi”, niin kuin teoksen rivien välistä usein alleviivataan, tuntuu tahattoman konservatiiviselta. Miltä se tuntuisi vaikkapa luonnontieteisiin suuntautuneesta naisoletetusta, jota ei esimerkiksi akateeminen noituuskäsitys kiinnosta – tai jolle modernin feminismin aiheet ovat jo valmiiksi etäisiä ja elitistisiä?

Intersektionaalisuus huomioidaan muun muassa mainitsemalla vähemmistöt, ja luonnonsuojelukin puskee mukaan tekstiin. Ne jäävät lopulta pintaraapaisuiksi.

Toinen erottuva piirre on naiseuden esittäminen ruumiillisena kokemuksena – naiskirjoitukselle tyypillisesti. Tätä perustellaan pitkissä esseemäisissä jaksoissa ja siihen pyritään myös esteettisesti. Naiseus on sulautumista ja eräänlaista herkuttelua:

”Puutarhan suulla ilma höyryää vohveleista, kahvista, tupakasta, suolaisesta karamellista, pakokaasusta, hedelmäisestä parfyymista, ihovoiteesta, mangosta, guavasta, aurinkokin tuoksuu, kesäsateen pehmeys, kaikki sulautuu pyöreäksi massaksi, työntyy huokosista sisään ja lävistää ruumiin. Leipomosta leijailee uunituoreus: kultakuorinen leipä, aprikoosisarvet, niiden sisään sulaneet auringonpuolikkaat, vaniljakreemi, tummat suklaahiput ja kitalakeen sulavat, hitusen happamat vadelmataskut.”

Epäilen kuitenkin, kuinka vahvasti kirjallisuus todella pystyy välittämään kehollisuutta. Edellinen lainaus voi olla yhdelle vakuuttava todiste ”naisen kokemuksen” tavoittavuudesta, toiselle ostoslistaan verrattavissa olevaa luettelointia.

Kirjallisuuden vahvin alue tuntuu olevan kyky ilmaista, mitä tapahtuu yksilön, kirjailijan, päässä sekä sen jatkojalostaminen kirjainten estetiikaksi. Katsomiselle ja kuulemiselle varattuja ovat elokuva, maalaustaide, teatteri, musiikki. Kosketusta, hajuja ja makuja on hankalaa hyödyntää, saati korvata perinteisillä taidemuodoilla. Onko kirjallisuus edes hyvä väline ruumiillisen ja sitä myöten minuuden kokemuksen välittämiseen? Kenties synesteetikoille mutta entä muille?

Miehet ovat teoksessa sivuosassa, antagonistisia tai etäisiä. Päähenkilön isän innostus teknologiaan esitetään huvittavana. Esimerkiksi hänen kotiinsa asentama automaattihana on viallinen ja ruiskii vettä joka suuntaan. Ukko itse on ajautunut kellariin puuhastelemaan vempeleidensä kanssa ja juomaan kaivosta. Miehen kuolema ja muuttuminen mystifioiduksi luontokappaleeksi kuvataankin lähinnä helpottavana mahdollisuutena. Miehet ovat rakentaneet yhteiskunnan fallosentriseksi, pettävän ja vastenmielisen teknologian varaan, ovat vallankäyttäjiä jotka alistavat katseellaankin saati muin keinoin, pienet pojat saavat etusijan tyttöihin nähden ja niin edelleen. Mies on tilassa liikkuva häiriö.

Rivien välistä on luettavissa toive: olisivatpa miehet kuin naisia. Toiveessa ei ole mitään pahaa, mutta olisi mukavaa lukea teos, jossa se ilmaistaan suoraan. Niin ei tehdä, syykin on selvä. Se sinkoaisi teoksen ja sen tekijän radikaalin feminismin muodostamaan marginaaliin.

Tuttua jahkausta

Kolmas teoksessa esiin nouseva piirre on häiritsevin ja liittyy valtaan. Päähenkilö kävelee puistossa, josta löytyy esimerkkejä lukijan oletettavasti vähemmän tuntemista historiallisista (ja mytologisista) naisista. Heitä ovat esimerkiksi Marguerite de Provence (1221–1295) tai Francesco Petrarcan (1304–1374) huomiosta rasittunut muusa Laura de Noves (1310–1348). Teoksen loppupuolella kiinnitetään paljon huomiota siihen, miksi kulttuurikaanonissa ei ole nostettua enemmän naisia miesten rinnalle.

Populistis-feministisessä diskurssissa on lähiaikoina tuotu esille historian unohdettuja suurnaisia. Yksi Suomen viime vuosien myydyimmistä tietokirjoistakin, Maria Petterssonin Historian jännät naiset (Atena, 2020), on ottanut tämän lähtökohdakseen.

Syyt ovat ymmärrettäviä, ratkaisut hankalampia kuin voisi ajatella. On totta, että miehet ovat vallanneet epäreilusti tilan naisten representaatiolta historiassa. Lähestyisin kysymystä kuitenkin suurhenkilöteorian laajemman kritiikin kautta. Ongelma ei tuolloin ole naispuolisten suurhenkilöiden puute vaan se, että palvonnan kohteita, kotijumalia, mytologisoituja idoleita on ylipäätään olemassa.

Historiaa korjataan miellyttävämmäksi, siis markkinakelpoisemmaksi vaihtamalla henkilöitä toisiin tai lisäämällä joidenkin tunnettuutta. Valitettavasti marginaaliin jääneistä henkilöistä ei tule jälkikäteen kirjoittamalla uusia suurhenkilöitä – paitsi sillä millä edellisetkin on nostettu esiin eli propagandalla, joka korostaa myyttistä poikkeusyksilöä tavallisen ihmisen ylitse.

Radikaalimpi feministinen malli voisi olla koko suurhenkilöajattelun hylkääminen. On kuitenkin huomattavasti vaikeampaa opetella pois idolisaatiosta kohti tavallisuuden ja arjen historian arvostamista. Siksi sellaisesta olisi myös kiinnostavaa lukea.

Tämä on vain yksi esimerkki mahdollisuudesta lähestyä tunnettua ongelmaa toisin. Tällaista poikkeavalla tavalla kriittistä otetta Okulovulvassa ei ole vaan aika lailla tuttua jahkausta, mikä herättää kysymyksen: kuinka monta kertaa kohdasta kohtaan saman oivalluksen voi kirjallisuudessa toistaa, että se pysyy kiinnostavana eikä ole lohtulukemista samanmielisten kuorolle? Ideologinen kirjallisuus vanhenee erittäin nopeasti, jos siinä esitetyissä ajatuksissa ei tarjota paljoa uutta.

Lupaavaa alkua seuraa lässähdys

Okulovulvan loppupuolella tarjoillaan eräänlainen huipennus, versiointi Liisan tippumisesta kaninkoloon. Soljuvina lauseina esitellään auringonpaisteista utopiaa:

”– – me jatkamme matkaa ja kyytiin hyppää diskorusakko ystävineen, tervehdimme heitä kostein poskisuudelmin, nyt on energinen seurue koolla! rinteen jälkeen tulemme saunaviidakkoon ja saamme ikirauhan turhantörkeilijöiltä, näillä seuduin ruoho kytee muhevasti, kesä palaa, meri palaa, metsä palaa, käsittämätöntä, kuinka kauniita ryteikköportteja luonto voi luoda teleologisessa intentionaalisuudessaan! viidakon ja rinteen liitoskohdassa jäniksenpeniksistä räjähtää avaruusliljasinfonia, tuhatvärinen ikiharmonia, ja silloin joku oppii käyttämään elintään muuhun kuin valtaan, – –”

Tyyli tässä tarkoituksellisenkin korni, tarkoitushan on heittäytyä hekumalliseen toiveeseen. Teksti on silti vaivaannuttavaa luettavaa ”teleologisessa intentionaalisuudessaan”. Rakenteellisesti teos ei onnistu riemukkuuden esille tuomisessa. Kesyn asiallinen, jopa kuivakka esseistinen tyyli poksahtaa liian myöhään vaisuksi ilotulitukseksi.

Kuivakka ei ole kirosana. Teoksen esseistiset osuudet ovat mukavaa luettavaa ja vakuuttavampia kuin sen fiktio. Alkupuolella miehistä katsetta ja pornografiaa pohtiva osuus on sisällöltään mainio ja esteettisesti onnistunein. Kuvaus pornoelokuvasta etenee punaisella fontilla marginaalissa samalla kun teoreettisempi pornoa käsittelevä kirjoitus hallitsee varsinaista leipätekstiä. Kontrasti on hauska eleettömällä tavalla.

On silti ymmärrettävää, miksi Okulovulva on romaani. Silkkana esseekokoelmana sillä ei olisi tarpeeksi uutta sanottavaa, joten romaanin kehys rikkoo muotoa ja oikeuttaa kokeilut. Teos ei valitettavasti riko rajoja kovinkaan rohkeasti. Tarve luennoida on liian suuri, jotta kieli eläisi kuten Maija Muinosen ruumiillisuuden väkevämmin esille tuovassa Sexdeathbabiesissa (Teos, 2019) tai sinkoilisi ja räiskyisi niin kuin Laura Laakson kiehtovissa romaaneissa.

Tässä kritiikissä on nostettu esiin lähinnä teoksen ideologiaan liittyviä huomioita. Okulovulvaa voidaan puolustaa sillä, että se on romaani, ei esseekokoelma tai pamfletti – näin ollen sitä pitäisi kohdella myös sellaisena ja painaa jotkut asiat villaisella.

Esseistiikan kautta tarjoillut ajatukset on kuitenkin tarkoitettu lukijalle ajattelun sytykkeiksi. Olisi kirjan vähättelyä piilottaa sen tosiasiallinen sisältö fiktion selän taakse ja kuitata se kaunokirjallisena irrotteluna. Tosissaan ottaminen on kunnioittamista. Jos teksti tahtoo haastaa, se ansaitsee myös itse tulla haastetuksi.

Okulovulva on ristiriitainen romaani. Se on Suomen oloissa poikkeuksellinen kirjallinen esikoisteos. Silti se tuntuu valitettavan kädenlämpöiseltä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua