Atik Ismailin runokirja on epätasainen, mutta vilpitön ja yritteliäs – arviossa Delete ilman lupaa on sallittu

Kuvat: Elina Itkonen / Basam

Ex-jalkapalloilija Atik Ismail on tehnyt elämänsä aikana monenlaista. Hän pelasi Suomen A-maajoukkueessa 26 ottelua ja edusti sarjatasolla muun muassa HJK:ta. SM-sarjan otteluja hän pelasi yhteensä 201 tehden niissä 113 maalia. Lisäksi hän on julkaissut kirjoja ja pitänyt kollaasinäyttelyitä, ollut mukana kunnallispolitiikassa ja työskennellyt lähihoitajana sekä päihdetyöntekijänä.

Ismailin vuonna 2016 julkaistu omaelämäkerta Pelimies (Minerva) sai lukijoilta kehuja rehellisyydestään ja tiiviistä kirjoitustyylistä. Rehellisyys näkyy myös hänen tuoreessa runokirjassaan Delete ilman lupaa on sallittu (Basam, 2023). Harmi vain, että kirja on todella epätasainen. Siinä on paljon hyvää, joka uhkaa peittyä viimeistelemättömyyden tunteen alle.

Kirja ei ala hyvin. Ensimmäiset runot tuovat mieleen itsestäänselvät mietelauseet, joita näemme Facebookissa ja joiden kuvituksena on auringonlasku tai merimaisema.

”Annetaan elämän kasvattaa itseämme,
jotta näkisimme täältäkin kauemmas.

Jos olet pelokas, yksinäinen, toivoton,
anna sateen tai auringon tulla luoksesi.

Ota vastaan pilvien hattarat. Nauti.

Sukella unelmiin ja haaveisiin. Kahlaa hyvässä
vedessä. Kävele sillan luokse. Huomaat, että toisella
puolella joku ojentaa käden. Se voit olla Sinä.

Usko hyvään. Se saapuu silloin, kun sitä ei odota.

Tee toiveistasi totta. Ne eivät vaadi suuria tekoja.

Sano:
Elämä on lahja.”

* *

Ismail käyttää isoja alkukirjaimia poukkoilevasti. Myös yhdyssanavirheet heikentävät lopputulosta niin kuin esimerkiksi runossa, joka päättyy ”Sinun Rauhan tahtoosi luottaen/minä avaan sydämeni Sinulle./Ole hyvä”.

Kieliopista puhuminen kuulostaa nipottamiselta, eikä runoissa kaiken tarvitsekaan olla niin orjallista, mutta kun selvät yhdyssanavirheet alkavat hyppiä silmille, alkaa lukija epäillä muutenkin runojen laatua.

Ismail kiittää jälkipuheessaan kustannustoimittajaansa, joten kyllä tässä ihmettelee, miten lapsuksia on jäänyt näinkin paljon. Kielioppi tuntuu mietityttävän runoilijaa itseäänkin, sillä aiheesta on runo:

”Sanatonta onnellisuutta.

Minua hymyilyttää pilkkujen kutittava vaikutus.

Tosikkojen kohdalla on toisin: niitä eivät
hymyilyni naurata.

Pisteiden kohdalla mietin usein, päättyykö tarina?

On siis tehtävä valinta.

Kahdesta vaihtoehdosta valitsen usein kolmannen,
jota ei ole.

Matka aivoista sormenpäihin on pitkä ja työteliäs.

Se saattaa kestää vuorokausia, jopa kuukausia.

Tai sitten yksinkertaisesti vain hetken mielijohteesta
painan… delete.

Ihan päätöntä, tämä kieliopin maailma.

Olisi pitänyt olla tarkkana äidinkielen tunneilla!

Mutta mitä se olisi auttanut?

Ei oppikoulussa tataarin kieltä opiskeltu.”

* *

Muutamasta runosta on kaksi eri versiota, eikä voi olla varma, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Jotkin runot paranisivat hetkessä, jos niistä poistettaisiin kylmänrapsakasti joko turhat esiselitykset tai lopun jälkihuokaisu tai ne pilkottaisiin useammaksi runoksi. Monen runon sisällä on nimittäin oikein kelpoa tavaraa. Yhdessä runossaan Ismail toteaa itsekin: ”Päästä siis minut pahasta ja turhista sanoista”.

Sain kirjan arvosteltavaksi pdf-versiona enkä painettuna kirjana. Vaikea sanoa, kuinka paljon se vaikutti siihen, että lukiessa alkoi tehdä mieli käpälöidä tekstiä. Ehkä silläkin oli oma vaikutuksensa.

* *

Atik Ismail kirjoittaa kauniisti puolisostaan ja rakkaudesta. Hän kiittää Elina-vaimoaan siitä, että tämä ylläpitää pariskunnan kulttuuriharrastuksia. Runo päättyy näin:

”…Sitä se on, tuo selittämätön kaipuu, joka sinusta tarttuu.

Sinun hymysi, kun käännät kaiken kulttuuriksi.

Sinä istut täällä taiteen valo sylissä, syötät ja juotat
sivistystä.

Elämämme on niin täysi, mutta vielä mahtuu.”

Rakkaus musiikkiin ja elokuviin vilahtelee runoissa onnistuneesti. Ismailin tyylissä pohtia elämäänsä näkyy, että Raymond Carveria ja kumppaneita on luettu hartaudella. Parhaimmillaan ilmaisu on tiivistä jättäen lukijalle kuitenkin riittävästi ilmaa vetää omia johtopäätöksiä.

Harmi, että tiivis ilmaisu unohtuu monissa kirjan loppuosan teksteissä. Varsinkin jalkapalloaiheiset tekstit olisivat kaivanneet työstämistä. Niiden sisällä on hyviä ajatuksia ja aihioita, mutta nyt ne hukkuvat lausemereen.

Jotenkin lutuinen on tästä huolimatta teksti, jossa jalkapallo pakenee sitä ahdistelevia kiukkuisia pelaajia ja siitä katoavat paineet. Jalkapallo purskahtaa itkuun ja sanoo pelaajalle tekstin lopussa näin:

”…Jalkapalloilun sisin olemus on leikki. Ja myös
minun. Ei ole kauniimpaa hetkeä, kun pelaajat
nauttivat hymyssä suin tästä lajista. Silloin
minäkin nautin. Maailmassa on ihan tarpeeksi
rakkaudettomuutta ja suoranaista vihaa. Minä
olen syntynyt tuottamaan iloa ja riemua.”

* *

Kaikista kehitysehdotuksista huolimatta on syytä huomata, että Ismaililla on selkeä käsitys runon rytmistä ja innostusta ottaa tämä kirjoittamisen laji omakseen. Runot ovat hyvää tarkoittavia ja romanttisia. Niissä on pyrkimys nähdä maailma ja ihmiset hyvinä, eikä sitä kai voi pitää huonona asiana.

Monet kirjan parhaista runoista saisivat varmasti enemmän oikeutta kuultuina, taitavan lausujan käsittelyssä. Yhteen sellaiseen on mukava päättää:

”Olen nähnyt autiomaan kukkivan.

Näin sen ohikulkevan Ihmisen kasvoissa. Hartiat
kumarassa, hän hymyili.

Hän ei sanonut minulle nimeään.

Hän ei puhunut.

Hän hymyili.

Hänen terävien silmien alla kuulin laulun.

Tästä tapaamisesta syntyi toivo.

Rakastetut kasvot silmiini kiinnitettyinä.

Kohtaavat katseet.

Niin väkivahva on selittämätön.”

Heli Mustonen

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua