Åsa Larsson lopettaa pohjoisen saagansa vahvasti ja vauhdikkaasti mutta sovittelevasti – arviossa Isien pahat teot

Åsa Larsson. Kuvat: Orlando G. Boström / Ahlander Agency / Otava

Kun isoa, kahlitsematonta jokea lähtee seuraamaan ylävirtaan Torniosta, päätyy Ylitorniolle, sitten Pelloon, viimein Kolariin.

Siellä joen, Tornionjoen, pääuoma taittaa kohti luodetta ja hylkää tehtävänsä Suomen ja Ruotsin rajana. Samaan suuntaan autollaan lähtevä hipaisee Pajalaa, Junosuvantoa, Vittankia ja alkaa lähestyä muuton kourissa räytyvää Kiirunaa.

Ollaan Meänmaalla, jonne Åsa Larsson on sijoittanut syyttäjä Rebecka Martinssonin elämään hieman repaleista arkeaan. Rebecka siis on varsin tyypillinen nykydekkarin antisankari: menneisyyttään työstävä, elämäänsä edelleen sotkeva, ristiriitainen hahmo, joka kuitenkin osaa työnsä paremmin kuin lahjaton kiipijäesimiehensä.

Rebeckan viimeinen keikka – Larsson lopetti Martinsson-sarjansa Isien pahoihin tekoihin (Otava, 2022) – on kuin kiertoajelu pohjoisen Ruotsin suomalaismetsiin; vanhalestadiolaisuuden, kommunismin, kaivoksien ja kaikella tavoin kovan elämän pohjamaalaamaan, mutta sittemmin kaikki nykyajan pintakotkotukset omaksuneeseen sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan saunakammariin. On kaktus-lime-jugurttia, digimaailman uusinta uutta ja keikalle mennään kevätrospuuton vuoksi ilmateitse.

Mutta ne isien ja muidenkin pahat teot. Niitä ei ole loputtomiin väistäminen, vain yksinäisten hetkien alakuloksi painaminen. Ei ainakaan enää siinä vaiheessa, kun murhatun sukulaisrentun tuvasta löytyy toinenkin ruumis. Pakastimesta. Mutta sekin on vasta alkua. Jääköön kuitenkin kunkin luettavaksi.

Juuri noin Larsson kirjoittaa. Lyhyin virkkein. Eteenpäinvievästi. Maanläheisesti. Vähän yliampuenkin: ”Istuimet haisevat pölyltä. Kylmä tihkusade ruutuja vasten. Kuin tuhat neulanpistoa. He ohittavat kaikki tutut paikat.”

Sanoisin, että sähkösanomatyyli toimii paremmin ruotsin kuin suomen kielellä. Sanat ovat ruotsissa keskimäärin lyhyempiä kuin suomessa, niiden välejä täyttämässä melkoinen määrä irtotavaraa, artikkeleita ja prepositioita. Mutta kyllä Larssonin teksti ja tarina kulkevat suomeksikin, luvut lyhykäisinä, näkökulma henkilöstä toiseen poukkivana, aikakone kovassa käytössä. Kyydistä on uskaliasta ja vastenmielistä hypätä pois, sillä lukija lienee parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen tukevasti koukussa.

Tornionlaaksossa kymmenisen vuotta eläneenä koen paikallisvärityksen paksuuden paikoitellen turhana, suomen- ja meänkielen sanojen toistuvan tiputtelun haukotuttavana, mutta aivan ylivoimainen pääosa Larssonin kauttamaailmaisesta lukijakunnasta ei Meänmaata tunne, ei ylipäätäänkään, saati sen suomalaisia juuria. Siis olkoon noin, vallankin kun kaikki on perusteltavissa tärkeäksi osaksi sitä vankkaa yhteiskunnallista kehystä, jonka ohjaamana itsekin pohjoisesta olevan Larssonin roolihenkilöt elämäänsä elävät.

Ja kuolevat. Mutta ei tämä ole nordic noiria, vaikka näyttämö kai olisi sille kovin otollinen. Tyylilajina on ehkä paremminkin jonkinlainen nykypäiväistetty ”villi pohjola”.

* *

Larsson ei ole vahva vain makro- vaan myös mikrotasolla. Hänen tarinaansa asuttavilla on menneisyys ja he tavoittelevat nykypäivän epävarmuudessa säällistä tai edes jonkinlaista tulevaisuutta. Samalla iso määrä (pää)henkilöitä on pieni ongelma myös ja juuri Larssonin kokovartalokuvauksen johdosta. Jokaisesta poliisista, jokaisesta sukulaisesta on paljon sanottavaa, ja ajoittain rikostarina jää toiseksi parisuhdejännitteille, perhedynamiikalle, sukurasitteiden läpivalaisulle, lapsuudenmuistoille.

Teos ajautuu puolenvälin tienoilla muutenkin jonkinlaiseen suvantokohtaan. Murhatutkimusta tehdään mutta hieman paikallaan polkien, ja kokonaiskuva saa aina vain kasvavan detaljiryteikön paineessa yhä laajemmat kehykset. Mukaan kuvaan ilmestyy Venäjä ja sen mafiamainen alamaailma sekä kansainvälinen huumekauppa. Rakennusteollisuuden korruptoituneisuuteenkin viitataan. Ollaan kuin ollaankin osa suurta maailmaa.

Mutta tuo kaikki ei ainakaan vähennä kirjan päivänpäällistä osumatarkkuutta.

Loppupää kirjasta ikään puhdistaa ilmaa. Sukujännitteitä ja menneisyyden epäselvyyksiä puretaan ja oiotaan yhä pidemmälle, ja lukijaa täräytetään parilla kunnon yllätyksellä.

Saagaan ja sen non-nordic-noir-tyyliin sopii, että lopussa seisoo myös kiitos, jopa onni, ainakin joillekin. Synkkyys liukenee pois Tornionjoen jäidenlähdön myötä, ja kesän loputon valo vapauttaa ihmiset viemään elämäänsä uusiin suuntiin.

* *

Lopuksi vinkki. Jos joku kiinnostuu Larssonia lukiessaan tornionlaaksolaisuudesta, kehotan seuraavaksi tarttumaan Mikael Niemen tuotantoon. Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Like 2001) tunnetaan meilläkin hyvin, mutta Niemi on jatkanut työtään samalla omaperäisellä ja vähän groteskilla tyylillään, mihin hänen menestysteoksessaan saatiin tutustua.

Ja pikku kytkynä Larssoniin: Niemi on pariin uudempaansa uittanut rikosromaanin piirteitä! Karhunkeitossa (Like, 2018) yhtenä salapoliisina häärii itse Lars Levi Laestadius.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua