Arkkitehtuurin täydennetty historia ja kestävän rakentamisen eetos – arviossa Panu Savolaisen Arkkitehtuurimme vuosituhannet

Kuvat: Helena Kulmala / Sammakko / Heikki Räsänen

Kansikuvassa kolme pronssista seppää nuijii alasinta matalalta paistavan auringon kiilatessa päin katsojaa. Felix Nylundin Kolmen sepän patsas on tuttu teos, mutta ensin mietin, mitä Helsingin keskustan teos palvelee arkkitehtuurin historiaa luotaavan kirjan kannessa.

Veistoksen miesten liikekieli yhdistyy takana näkyvään purkutyömaahan. Taustalta erottuu Helsingin viimeisimmän arkkitehtuurikeskustelun kohde, Mannerheimintie 14:ään nouseva toimistorakennus. Edellinen purettiin ja edeltäjänsä kaltaiseksi eli persoonattomaksi ja yhtä lyhytikäiseksi uumoiltu toimistokompleksi on tätä kirjoittaessa nousemassa katukuvaan. Näin voi käydä, kun katurakennetta yllättäen nuijitaan uuteen kuosiin: aurinko pääsee paistamaan silmään oudosta kulmasta ja hämmentää ihmiseltä hetkeksi ajan ja paikan tajun.

Kirjan kansi ja nopea selaaminen kertoo muutakin: arkkitehtuurin historioitsijana tunnettu Panu Savolainen on jatkuvan kasvun ja luonnonvarojen käytön suhteen kriittinen, ilmastonmuutokseen, hiilijalanjälkeen ja rakennusten kestävyyteen asiat peilaava. Kukapa olisi 1980-luvulla uskonut, että sen ajan toisinajattelijat Eero Paloheimo ja Panu Kaila pääsevät suomalaisen arkkitehtuuriteoksen sivuille uuden ajattelutavan airuina.

Kirjan otsikko Arkkitehtuurimme vuosituhannet (Sammakko, 2024) viittaa johonkin yhtenäiseen me-joukkoon, joka ei kuitenkaan viittaa ainoastaan suomalaisiin, onhan arkkitehtuuri aina kantanut vaikutteita maapallon eri kolkista. Kenties tässä me-muodossa Savolainen haluaa puhutella meitä ihmisiä, koko ihmiskuntaa. Alaotsikko ”Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun” kuulostaa huumorilta: kuka nyt oikeasti kuvittelee kykenevänsä tuohon?

Kirja on sekä sanomaltaan että fyysisiltä mitoiltaan painava. Lähes kaksi kiloa painava, sidottu opus, jossa sivulla on korkeutta 30 senttiä ja leveyttä 24. Kuvia on runsaasti, nykyaikaista droonitekniikkaa on hyödynnetty, ja kuvituksen yksityiskohdiksi on poimittu myös näitä ympäristötietoisuuteen viittaavia näkökulmia, kuten purkutyömaan betonirautajätettä ja kalkkikaivoksen mutkittelevaa huoltotietä.

Aleks Talven valokuvissa on melko paljon varjoja ja persoonallisia, epäinformatiivisia kuvakulmia. Mutta kirjan tarkoitushan on kertoa asioita toisin, ja tämä toteutuu kuvakerronnassa. Ajattomuuden sijaan monet tutut rakennukset on poimittu edustamaan tätä aikaa, osana nopeasti muuttuvaa katukuvaa. Ja maaseudulta poimitaan monia maisemia, joissa vanha kylämiljöö esiintyy vain viitteellisinä kumpuina tai tielinjauksina.

Arkkitehtuurista puhutaan yleistajuisesti, arkkitehtuurin erikoissanastoa ja pienten yksityiskohtien analyysia vältellen. Luettavuutta haittaa jonkin verran palstan leveys ja fonttikoon pienuus. Välillä tarina katkeaa monen sivun ajaksi kuvakerronnan ottaessa vallan. Kuvat ja tekstin sisältö joutuvat helposti turhan kauas toisistaan.

Silti kirja on nopealukuinen, sillä Savolainen osaa tuoda napakasti yhtenäiseksi tarinaksi kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen syyt ja seuraukset, aikojen ja muotien muutokset ja materiaalien ominaisuudet, maareformeja ja kaavoitusta unohtamatta. Hän opettaa työkseen arkkitehtuuria, ja teksti onkin muokkautunut sujuvaksi monien keskustelujen ja kommenttien kautta.

Nykyisen rakennuskulttuurin rappion merkiksi Panu Savolainen nostaa Mannerheimintie 14:ssä tapahtuvan purku- ja rakennustyön. Taustalla näkyy Jung & Jungin suunnittelema Hotelli Torni vuodelta 1931. Kuva: Aleks Talve

Jo muinaiset asukit rakensivat kestävästi

Kirjan alku, ”ensimmäiset 10 000 vuotta” sisältää paljon tietoa, jota aiemmista arkkitehtuurikirjoista ei löydy. Arkeologinen tutkimus on edennyt, ja tällä hetkellä Suomessa tunnetaan jo tuhansia esihistoriallisen ajan asuinpaikkoja. Kirja nostaa näin aivan uusia maankolkkia kesäisiksi arkkitehtuuri- ja muinaismuistovierailujen kohteiksi.

Vanhimmat tunnetut rakennukset löytyvät Lappeenrannan Kuurmanpohjasta, jossa rakennelmien iäksi on saatu 10 700 vuotta. Oulun Rekikylässä on 140 asumuksen kokonaisuus, suurin tähän mennessä löytynyt muinainen kylä noin viidentuhannen vuoden takaa.

Suomen kokeellisen arkeologian hankkeita löytyy Yli-Iin Kierikkikeskuksesta ja Saarijärven kivikautisesta kylästä. Yli-Iissä on rekonstruoitu kivikautinen paritalo. Eikä pidä unohtaa Pyhtään Susikopinharjua eikä Puumalan Kärmelahtea. Puhumattakaan Virolahden Meskäärty-nimisen paikan noin 4 000 vuoden takaisista löydöksistä tai Korvalan Voima-Kuuselan rivitalosta, joka on jäljitetty aikaan 3000 ennen ajanlaskun alkua.

Sammallahdenmäki Satakunnassa on löytänyt jo tiensä jopa UNESCOn esihistoriallisten maailmanperintökohteiden listalle. Mutta meillä on myös Nakkila, Salo, Maalahti, Raisio, Pohjanmaan Jätinkirkoiksi kutsutut kivivallit, Uskelanjokilaakson rautakautinen tielinjaus ja linnavuoret.

Ahvenanmaan Jomalan kirkko 1200-luvun lopulta on Suomen vanhin olemassa oleva rakennus. Kuva: Aleks Talve

Miksi Seurasaari ja Louhisaari ovat tärkeitä

Keskiaikaisesta rakentamisesta ei ole Suomessa jäljellä ainuttakaan puurakennusta. Parhaan käsityksen tuon ajan asumisesta saa Espoon Mankbyssä, jossa on hiljattain tehty merkittävä kaivaus. Sieltä on löydetty terassimaisia rakennusten jäänteitä uuneineen ja pystytty hahmottamaan kylän ja vanhan tien linjauksia. Sinne suunnitellaan arkeologista rauniopuistoa.

Hiljattain Museovirasto ilmoitti sulkevansa Seurasaaren ulkomuseon hallituksen leikkauspolitiikan seurauksena. Panu Savolaisen kirja todistaa, miten tärkeä paikka tuo vanhan puuarkkitehtuurin kehto on rakennustapojen tutkijalle. On terveellistä tiedostaa, että Suomessa on osattu vielä reilut sata vuotta sitten rakentaa kestävästi ja sääolosuhteisiimme ja maastoomme sopivasti. Katkos on tapahtunut jossain 1960-luvun grynderivaltaisen tehorakentamisen vaiheessa.

Savolainen käy läpi hirsirakentamisen periaatteet ja siirtymisen sisäänpäin lämpiävistä savupirteistä 1700-luvulta lähtien yleistyviin varaaviin kaakeliuuneihin, tapetoituihin seiniin ja lautakattoihin. Tarina jatkuu paritupien ja kuusihuoneisten virkatalojen kautta kaksivooninkisiin sekä mielenkiintoiseen katsaukseen isojaon vaikutuksista – muun muassa talojen siirtämisen yleistymisenä ja ryhmäkylien hajaantumisena.

Ja Louhisaari on tärkeä, ei niinkään tunnettujen asukkiensa, vaan sen kautta, että se on ainoa hyvin säilynyt aatelispalatsi 1600-luvun Suomesta.

Puurakentamisen historiaa käydään läpi monipuolisesti, perinteisiä arkkitehtuurin historiikkeja tarkemmin. Kuvassa Särestön pihapiiriä Kittilästä. Kuva: Aleks Talve

Purkamisen tilalle säilyttäminen

Savolainen puolustaa niitä betonibrutalistisia rakennuksia, jotka nyt ovat joutuneet ja joutuvat yhä kiihtyvään tahtiin kaivinkoneen hampaisiin. Mäntässä aloitettiin juuri vuonna 1978 valmistuneen valtion virastotalon purkutoimet. Monia kerrostaloja on pantu murskaksi, ja Tampereella kesän 2024 purkutaidetapahtuman kohde oli täysin kunnossa oleva, mutta paikkaansa sopimaton 30-vuotias toimistorakennus. ”Kertakäyttöarkkitehtuuri, jossa rakennuksia puretaan muutaman vuosikymmenen välein, on etova ja mahdotonkin dystopia.”

Savolainen näkee, että nykyaikana on paljon rakennuksia, jotka ovat vain ikään kuin väärässä paikassa. Seurakunnat kutistuvat ja kirkkorakennuksia on vajaakäytöllä, mutta niille pitäisi löytää uutta yhteisöllistä käyttöä. Ostoskeskuksissa on paljon arvokasta, joka on joutumassa kadoksiin. Koulujen arkkitehtuuria ei ole juurikaan tutkittu tai analysoitu. Rintamamiestalojakin uhkaa tuhlaileva ylikorjaaminen, jolloin alkuperäisestä ilmeestä ei ole mitään jäljellä. Pieniä valopilkkuja yössä ovat suomalaiset kesämökit ja saunakulttuuri.

Kukin aika sulkee silmänsä tiettyjen rakennusten arvolta. Suomessa ei osattu arvostaa keskiaikaisia kirkkoja, ennen kuin 1800-luvun loppupuolella Suomen muinaismuistoyhdistys alkoi kansallisen heräämisen sivutuotteena lähettää arkkitehtioppilaita piirtämään akvarelleja näistä vanhoista muistomerkeistä. Vanha Rauma aiottiin purkaa, nyt se on suojeltu UNESCOn maailmanperintökohde.

1960-luvulla ei osattu arvostaa jugend-rakennuksia ja pantiin niitä hyvin heppoisin perustein mataliksi uljaan uuden kaupungin tieltä, kuten Tampereen keskustassa tapahtui. Savolainen ennustaa myös seuraavan uhanalaisen rakennuskannan: työläisten puukaupunkiasutuksen tilalle nousseet asumalähiöt, kuten nykyisen Tampereen Amurin.

Kirjaan pääsee jopa moottoritien yläpuolelle rakennettu huoltoasema-, kauppa- ja ravintolarakennus Linnatuuli. Myös megalomaaniset logistiikkakeskukset herättävät Savolaisessa kiinnostusta. Infrastruktuurin muistomerkkejä pitäisi myös joskus suojella.

Entä sitten uudet, klassistista rakennusta jäljittelevät kerrostalot, joita kansa tuntuu rakastavan enemmän kuin ”tylsiä laatikkoja”? Nämä pastissirakennukset ovat kammottavia, Savolainen tiivistää.

Kirja esittelee muun muassa 4 000 vuoden takaiset jätinkirkot. Droonikuvassa Kastellin jätinkirkko, joka on suurimpia kivikauden aikaisia jäännöksiä Suomessa. Kuva: Aleks Talve

Historiikki on myös pamfletti

Suomalaisen arkkitehtuurin historia mahtuu melko pieneen sivumäärään, ja etenkin 1900-luvun historia kulkee jättiharppauksin eteenpäin. Yksittäisten rakennusten pikkutarkan analysoinnin sijaan Savolainen piirtää suuria linjoja ja esittelee tarkemmin tietenkin vain sellaisia rakennuksia, joita itse arvostaa. Hän tunnustaa työläiskaupunginosien kuten Turun Raunistulan ja Tampereen Pispalan arvon, vaikka asuinalueiden sisällä on myös suuri luuta välillä lakaissut altaan vanhaa rakennuskantaa.

Yhteenvetona 1900-luvun arkkitehtuurista Savolainen lausuu, että tämä oli fossiilisen arkkitehtuurin vuosisata. Käytössä olivat rajattomiksi mielletyt luonnonvarat. Rakentamisen mahdollisti fossiilinen energia.

Savolainen juontaa uuden ajattelun lähteiksi juuri akateemikoksi nimitetyn Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin pamflettikirjasen Kenen Helsinki vuodelta 1970. Öljykriisi vuonna 1973 ajoi ihmiset kohti ympäristöajattelua, luonnonvarojen ylikulutuksen ajatusta.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi lähiöiden tuotantorationalismi ei ole kuitenkaan vieläkään mihinkään hävinnyt. Mutta tärkeä havainto on se, että viimeaikaiset arkkitehtuuripalkinnot on myönnetty korjaushankkeille, kuten Olympiastadionin restauroinnille.

Arkkitehdit hillitsemässä ilmastonmuutosta

Savolainen nostaa arkkitehdin ammatin tärkeäksi osaksi ilmastonmuutoksen hillitsemistä.

Hän kuvaa arkkitehtuuria kasvun instrumentiksi, joka on kietoutunut talouskasvun logiikkaan kuin puu, joka kasvaa verkkoaidan lävitse. ”Yksi kerrosneliömetri betonirakenteista uudisrakennusta tuottaa saman verran päästöjä kuin vajaan kymmenentuhannen kilometrin ajo tavallisella polttomoottoriautolla.”

Ison rahan vaatimusten ja toiveiden edessä on tarjottava myös vaihtoehtoja.

Arkkitehteja ovat oikeasti alkaneet kiinnostaa vanhojen rakennustapojen opit, vanhan ja uuden rakennuskannan yhdistäminen ja puu rakennusmateriaalina. Hän odottaa myös saviarkkitehtuurin nousua ja jopa eläinten arkkitehtuurin opetusten ottamista vakavasti, kuten Juhani Pallasmaan kokoamassa näyttelyssä vuonna 1995. Painovoimainen ilmastointi otetaan nykyään jo vakavasti.

Tuoretta tutkimusta ja radikaaleja vaihtoehtoja on mainittuna paljon, ja erityisesti naisten osuus tämän tutkimuksen edistäjinä on silmiinpistävä. Hanna Kosunen Oulun yliopistosta on käsitellyt matalan kasvun kontekstia suomalaisessa lähiössä. Vapaa-kollektiivin Iines Karkulahti, Charlotte Nyholm ja Meri Wiikinkoski ovat sanoneet: Mikä asema on teoksella, joka samalla murentaa elinkelpoista maapalloa altamme?

Siksi Savolainen haluaa nähdä arkkitehtien koulutuksessa uusia näkökulmia korjausrakentamiseen, luonnonprosessien huomioimiseen, säilyttämiseen ja eheyttämiseen. Kaupunkitulvat ja lämpösaarekkeet ovat nykypäivän dystooppisia, mutta lähihistorian valossa täysin mahdollisia ilmiöitä.

Rakennuksia pitäisi ajatella elinkaariajattelun kautta. Jäte on materiaa väärässä paikassa – rakennuksella on geologinen arvo ja sedimenttiarvo. Täyttömäkiä parempaakin käyttöä rakennusjätteelle voisi keksiä.

Mihin sitten perustuu Savolaisen historiakirjan alaotsikko Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun? Kirjoittaja ehdottaa, että kyseenalaistetaan koko Suomi ja mietitään, miten se viimeistään tuhoutuu. Uuden jääkauden vallatessa maapallon.

Olemmeko oikeasti siirtyneet arkkitehtuurin historiassa niin dystooppiseen aikaan, että jonkinlaista lohtua luodakseen kirjoittajan on mentävä uuteen jääkauteen asti ja sieltä käsin vakuuttaa, että kaikki on lopulta hyvin?

Aivan näin mustalla Savolainen ei kuitenkaan maalaa, vaan tämän kirjan, sen ajatusten ja esimerkkien avulla hän luo myös uutta toivoa. Ehkä jotain olisi vielä tehtävissä, ennen jääkautta.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua