Anssi Ylirönni tutkii tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmia kuolemaan – arviossa Ajasta iäisyyteen

Kuvat: Basam

”Elämä on kuolemista”, riimitteli Juice Leskinen Syksyn sävel -kappaleessaan, ja Zacharias Topelius kirjoitti virressään Oi etkö ihminen muistakaan jo paljon aikaisemmin, että ”jok’ainut askel sun matkallas on askel kohti sun kuoloas”. (Vuoden 1938 muotoilu, jota on myöhemmin ”päivitetty”.)

Eivätkä Leskinen ja Topelius ole ainoat, vaan kuuluvat laajaan taiteilijoiden, filosofien ja tutkijoiden joukkoon tähdentäessään tuota ohittamatonta havaintoa kuoleman leimaamasta elämästämme. Filosofi Martin Heidegger jopa katsoi, että ihmiselämää perustavimmin luonnehtiva piirre on juuri se, että jokainen elävä ja kokeva ihminen on tekemässä matkaa kohdusta hautaan ja sen myös aikuiseksi ehdittyään hyvin tietää.

Kuoleman ja elämän yhteyteen ja ykseyteen on nyt tarttunut myös tietokirjailija Anssi Ylirönni teoksellaan Ajasta iäisyyteen (Basam, 2024). Ylirönnin strategia on lähestyä asiaa kymmenistä eri näkökulmista. Ääneen pääsevät niin filosofit kuin teologit, biologit siinä kuin ekologit, fyysikot jos kohta sosiologitkin. Ja koska kaikki elävä kuolee, kirjoittaa Ylirönni myös eläinten ja lajien, koko ilmiö elämän lopusta Maan päällä.

Eikä siinäkään kaikki. Luemme myös eri kulttuurien kuolemanäkemyksistä, otsikossakin mainitusta iäisyydestä, rajakokemuksista, tietoisuuden ja aineen arvoituksista, kunnes päädymme ihmettelemään, että ylipäätään on elämää tai että on yhtään mitään. Vai olisiko perimmäinen ihmettelyn aihe sittenkin, että ylipäätään on?

Kun kustantaja mainostaa, että ”Ajasta iäisyyteen tarjoaa monitieteellisen ja syvällisen katsauksen kuolemasta ilmiönä”, niin allekirjoitan epäröimättä edellisen attribuutin, jälkimmäisen korvaisin ”laajuudella” ja ”kattavuudella”. Kovin syvälle on vaikeaa porautua, kun yksi lyhyt luku johtaa koko ajan toiseen aina uusine käsitteineen ja näkökulmineen. Kuoleman monoliittisuutta sirpaloiva näkökulmarunsaus tosin mahdollistaa lukijalle saada kiinni jostain ilmiön osatekijästä, jota ei ole ennen tiennyt tai tullut ajatelleeksi: ”Että tuollaistakin?” Ja koska teoksessa on laaja kirjallisuusluettelo, ei kiinnostuvan tarvitse turvata pelkkään verkkoharhailuun lisätietoa halajatessaan.

* *

Ylirönni avaa teoksensa pohtimalla niin itse kunkin omaa kuin toisen kuolemaa. Hän panee merkille – selvästikin oikeaan osuen – että kuolema kiistatta kiinnostaa, ainakin fiktiivinen tai etäännytetty kuolema. Dekkarien ydintä on murha tai kaksi. Lienee jopa varsin uskaliasta kirjoittaa salapoliisiromaani tai tuottaa televisiosarja ilman kuolemaa.

Läheisen menehtyminen sen sijaan rikkoo arkemme, tuo surua, ahdistustakin, voi kääntää ajatuksemme oman elämämme rajallisuuteen ja sattumanvaraisuuteen. Niinpä nykyiseen länsimaiseen elämäntapaamme liittyy käytäntöjä, joilla sekä kätkemme kuoleman että kätkeydymme kuolemalta. Olemme pyrkineet puhdistamaan arkemme todelliselta, aistivälitteisesti lähelle tulevalta kuolemiselta ja kuolemalta. Olemme yhtäältä antaneet sen alan ammattilaisten käsiin, kätköön erilaisten laitosten seinien suojiin, toisaalta juurikin etäännyttäneet ja ulkoistaneet sen pois omakohtaisuuden tuolle puolen joko uutisiin tai väkivaltaviihteeseen. Kaiken kehityksen tuloksena emme edes näe läheistemme viimeisiä hetkiä tai heidän ruumiitaan.

Maailman järinä kuitenkin päivittää kollektiivista kuolemasuhdettamme. Koettu pandemia ja Ukrainan sota lienevät tuoreita esimerkkejä. Kuolema tuli lähemmäksi, eikä sitä ollut enää helppo työntää ajatustemme taka-alalle, näyttöruudun tuolle puolen. Kuin muutoksen symboliksi pystytettiin vuoden 2023 aluksi Musiikkitalon viereen Lux Helsinki -valotaidetapahtumassa teos nimeltä The Physical Possibility of Death in the Mind of Someone Living. Teos koostui palavista, ruostuneista ja luodinreikäisistä ukrainalaisista autonromuista.

* *

Alun yleistarkastelun jälkeen Ylirönni keskittyy neljän luvun ajaksi biologiaan ja ekologiaan, jotka tietysti jo ”määritelmän mukaan” liittyvät elämään ja niin ollen myös kuolemaan. Oli kiinnostavaa tarkastella, mitä hän valtavasta biotieteiden ja -tietämyksen nykyvarastosta oli valinnut luettavaksemme ja mahdollisesti millä perustein.

Eläinten kuolema, sukupuutot ja ikääntyminen. Kyllä, nämä kuuluvat ehdottomasti mukaan. Mutta entä eläinten itsemurhat? Tai pitkähkö selvitys lajien vuorovaikutuksesta ja ravintoverkoista? Ensin mainittu tuntuu hieman spekulatiiviselta kuriositeetilta, jälkimmäinen ydinasian suhteen etäiseltä.

Biologiasta teos siirtyy käsittelemään kuoleman filosofiaa ja teologiaa sekä eri kulttuurien tapoja käsitellä elämän päättymistä ja siihen liittyviä ilmiöitä. Sitten ovatkin jo vuorossa tietoisuus ja mielenfilosofia ja lopulta elämän mieli ja merkitys. Karkeasti ottaen teos siis alkaa konkretiasta ja kovista tieteistä ja liukuu eri välivaiheiden kautta elämän uima-altaan syvään päätyyn, jossa ei auta kuin luottaa omaan arvostelukykyynsä tai tarrata filosofian ja uskonnon tarjoamiin kelluntavälineisiin.

Lopussa teoksen tietokirjamaisen kuvaileva ote myös muuttuu normatiivisemmaksi. Kuulemme esimerkiksi missä ihmiselämän mieli ei ole (nautinnon maksimoinnissa tai materian kasaamisessa) tai mitä meidän pitää tehdä, jos haluamme ”kehittyä eettisessä mielessä” (opetella elämään ”ihmisiksi”). Lopulta luemme, että ”kaikki elämä on yhtä, ja siksi kaikkea elämää olisi opittava kunnioittamaan. Tämä olkoon eettinen tehtävämme.” Vai olisiko se sittenkin moraalinen velvollisuutemme? Joka tapauksessa, ja kuten Ylirönnikin toteaa, vain meillä ihmisillä on kyky erottaa oikea väärästä, eikä vain kyky, vaan myös sen mukana kulkeva velvollisuus. Vain meillä voi olla oikeuksia ja niiden vastinparina vastuita ja velvollisuuksia.

Eläinten oikeuksista kyllä puhutaan, mutta silloin sanaa ”oikeus” käytetään metaforisesti. Tarkoitus on sanoa, että meillä on velvollisuuksia noita muita, oman lajinsa mukaista hyvää elämää tavoittelevia kanssakulkijoitamme kohtaan.

* *

Ajasta iäisyyteen on Ylirönnin tapaan toteutettuna vaatinut tekijältään varsin tukevan määrän taustatyötä, ja ehkä se selittää ainakin osin kirjan näkökulmarunsauden. Kun paneutuu perusteellisesti luonteeltaan laajana aukeavaan aihekokonaisuuteen, karsinta ja rajaus muuttuvat vaativaksi taiteenlajiksi. Silti, eivät Ylirönni ja kustannustoimittajansa epäonnistuneet ole, vaikka tiukempi rajaus olisi miellyttänyt ainakin minua. Ylirönni onnistuu kirjoittamaan luontevan kokonaisuuden keskustelevaan ja argumentoivaan tyyliin, myös omat näkemyksensä esille tuoden.

Ajoittaiset viittaukset jo käsiteltyyn auttavat myös näkemään teoksen kokonaisuutena. Sitäkin tavoitetta näkökulmien runsaus ja ajoittainen epärelevanttius (kvanttimekaniikan alkeiden opettaminen, mielenfilosofian laajahko käsittely) tosin haittaavat. Yleisvaikutelmaksi teoksen tyylistä ja toteutuksesta jäävät yhtäältä helppolukuisuus, kikkailemattomuus ja ymmärrettävyys; ammattijargonkin loistaa poissaolollaan.

Toisaalta kokonaisuus on vähän yllätyksetön ja tasapaksu. Uutta ja omaperäistä ei nouse esiin, ja kotiläksynsä aiheen osalta jo aiemmin tehnyt voi päätyä toteamaan, että tämä on jo (moneen kertaan) nähty.

Yhtä kaikki, kirja käy näkökulmarunsaudessaan hakuteoksesta ja palvelee kevyesti tai suppeasti aihetta tonkinutta myös kokonaisuutena.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua