Anneli Vainio kirjoittaa ujostelematta kuolemasta, kivusta ja kärsimyksestä – arviossa Kohtaamattomuus

Kuvat: Enostone

Hyvälle esseelle on vuosikymmenten ja -satojen vieriessä ehditty antaa monenlaisia määritelmiä. Yhden karuimmista ja tehokkaimmista tiivisti animaattori, opettaja ja kirjailija Tapani Tolonen muutama vuosi sitten: ”Hyvä essee on kaunokirjallisuutta ja asiatekstiä.”

Juuri niin se on, ja molempia löytyy Anneli Vainion Kohtaamattomuudesta (Enostone, 2023). Vainio kirjoittaa vahvasti ja kiertelemättä monipuolinen ja vuosikymmeniä jatkunut lääkärinura tukenaan ja aihealueenaan. Jo se tekee hänen esseistään lukemisen arvoisia. Erinomaisia niistä tekee niiden kieli, selkeä lyhytvirkkeinen sanonta, jossa on pakattuna valtavasti asiaa, tunnetta ja näkemystä ja joka elää joustavasti asiaproosan ja vahvasti kaunokirjallisen otteen välimaastossa.

Vainio kirjoittaa kuolemasta, kivusta ja kärsimyksestä. Hän kirjoittaa niistä ujostelematta ja eufemismit väistäen – itse asiassa terveydenhuollon alaa eufemismien ja hallintojargonin liikakäytöstä arvostellen – mutta samalla niin potilaan, ammattilaisen kuin omaisen näkökulmia ymmärtäen ja kunnioittaen. Vainion teksti on mielenkiintoisella tavalla lähes terapeuttista. Koin sitä lukiessani helpotusta. Kutakuinkin noin olen aina epäillyt asioiden olevan, ja vihdoin joku alaan vihkiytynyt sisäpiiriläinen vahvistaa uskomukseni!

Kirjailija-Vainion esseet eivät riisu ja paljasta vain alan myyttejä, tapoja ja traditioita, vaan ne päästävät lukijan myös lääkäri-Vainion iholle. Alituinen kuoleman ja kärsimyksen kohtaaminen ei voi olla vaikuttamatta, ainakaan jos pyrkii hillitsemään kyynistymistään ja etäännyttämisrektioitaan. Ja juuri siihen hillitsemis- ja hallitsemistavoitteeseen ja sen tärkeyteen kirjan nimi Kohtaamattomuus viittaa; siihen, ettei lääkäri aina kohtaa potilasta, ei siis kohtaa ihmistä elämäntilanteineen, omine tilannekuvineen, ennakkoluuloineen. Tietysti potilaskin voi olla kohtaamatta tai tehdä kohtaamisen vaikeaksi, mutta lääkärillä on kohtaamisen mahdollisuuden avautuessa suunnaton etulyöntiasema. Hän tietää (tai on tietävinään), hän osaa ja hänellä on valta tulkita ja päättää, valta kuunnella tai olla kuuntelematta. Pahimmillaan tilanne on tällainen:

”Eräs syöpäpotilas kertoo haastattelussa: ’Lääkäri pyysi huoneeseen sisään. Hän katsoi papereita ja sanoi, että syöpähän se on. Hetkeen en tajunnut mitään, tuntui että maailma seisahtui. Kuulin itseni itkevän, huutavan. Menin kai jonkinlaiseen sokkiin. Näin hoitajan ja lääkärin katsovan minuun kuin spitaaliseen. Koin heidän katseessaan halveksuntaa. Kukaan ei ojentanut edes nenäliilaa*, vaikka räkä ja kyyneleet valuivat pitkin leukaa.” (s. 54; *kirjoitusvirhe alkuperäinen)

Vainion mukaan hän on ollut itsekin toistuvasti työnohjauksen ja tuen tarpeessa. Hän kuvaa omaa ja kollegojensa tilannetta tunnetun teologin ja eetikon Martti Lindqvistin sanoin: työntekijän on saatava voidakseen antaa.

Sama periaate taitaa toimia myös esseistiikassa. Kun on paljon kokenut, tehnyt ja elämältä saanut, on mistä ammentaa. Vaikutelma nousee toistuvasti mieleen Vainiota lukiessa. Tekstissä ei ole mitään turhaa, ei dramatisointiin tai liioitteluun viittaavia piirteitä. Täytesanat on siivottu roskakoriin, jos niitä edes koskaan kirjoitettiin. Tehokasta, täyttä ja toimivaa.

* *

Kohtaamattomuus on ongelma muuallakin kuin sairaanhoidossa, ja Vainio kertoo myös siitä. Hän teki vuosia vapaaehtoistyötä Emmaus-järjestössä Ranskassa ja havahtui näkemään nykypäivän luokkaerot ja sen, ettei itsekään ollut aiemmin kohdannut vastaan sattuneita syrjäytyneitä ja syrjään työnnettyjä: ”Emmaus-kokemuksen jälkeen olenkin aina tervehtinyt kadun miehiä, ja antaessani kerjäläiselle lantin katson häntä silmiin, tervehdin ja sanon Olkaa hyvä.”

Sitten on tietysti kulttuurien väliset erot. Vainio päätyi 2000-luvun alkupuolella töihin Kambodžaan ja ymmärsi, että sikäläinen todellisuus on maapallon yhteiskunnissa yleisin, ja että me, eivät he, elämme harvinaisissa erityisoloissa. Covid ja Ukrainan sota ovat ehkä viime vuosina antaneet meille aavistuksen ”normaalioloista”, epävarmuudesta, turvattomuudesta, menetyksistä ja elämän hauraudesta. Täydellinen erilaisuus on kuitenkin monella tapaa vaikea kohdattava. On pula jopa sopivista käsitteistä, ymmärryksestä, kyvystä samastua. Vainio lainaa ex-piispa Kari Mäkistä:

”Kun palasin kolmen vuoden tauon jälkeen Phnom Penhiin vuonna 2014, luulin jo tuntevani kambodžalaisen todellisuuden ja pystyväni suhtautumaan työhöni rauhallisesti. Toisin kävi. Näkemäni kohtalot, keskiaikaiset taudinkuvat ja ihmisten tyytyminen niin vähään vetivät minut jälleen keskelle virtaa, joka vei minua aina vain nopeammin. Minulle kävi kuin arkkipiispa Kari Mäkiselle hänen Afrikan-matkallaan vuonna 2013. Eräässä haastattelussaan hän kertoo, kuinka kohtasi toisen todellisuuden, johon hänellä ei ollut välineitä eläytyä eikä samaistua. ’Täydellisessä epävarmuudessa elämisen kokemus on pyyhkiytynyt pois meidän kollektiivisesta muististamme’, sanoi piispa matkalta palattuaan. ’Meidänkin yhteiskunnassamme maailmat eriytyvät. Vauras keskiluokka sulkee silmänsä siltä todellisuudelta, jossa kamppaillaan arjessa selviytymisestä.’ (s. 178–179)

Vainio pohtii kirjansa kipuun ja kärsimykseen keskittyvissä osissa mahdollisuuttamme ymmärtää toisen kipua siinä tapauksessa, ettemme ole itse olleet voimakkaan ja elämäämme hallitsevan kivun piinaamina. Hän katsoo, esseisti ja kirjallisuudentutkija Elaine Scarrya lainaten, että ”kipu tuhoaa kielen” tai että se ainakin pakenee kieltä.

Kipu tai sen tunteminen on jotain, jota on mahdoton ilmaista kieltä käyttäen. Vainio viittaa filosofi Ludwig Wittgensteiniin ja tämän näkemyksiin kielen luonteesta. Wittgenstein ajatteli, että on paljon kielen tavoittamattomissa olevia ilmiöitä (uskonto, moraali, taide), joista ei voi mielekkäästi puhua, ja koska niistä ei voi puhua, on parempi vaieta (”wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen”).

Kaiken lisäksi kokemuksemme, kivuntunnekin, ovat hyvin privaatteja, subjektiivisia. Ja kuten Wittgenstein myös huomautti, kieli sen sijaan on julkinen, yhteinen ja jaettu kommunikointiväline ja -kanava. Joka tapauksessa, ehkä kieli pettää meidät kaikenlaisissa, eikä vain kipuun liittyvissä privaattien kokemusten kuvaustilanteissa. Sellaisissakin, joita synnyttää syvän toiseuden kohtaaminen. Jäjelle jäävät vain hämmästys, hämmennys ja ainakin satunnaisesti myös kunnioitus.

* *

Esseekirjoittamisen isäksikin tituleerattu Michel de Montaigne kirjoittaa:

”Tahdon että tästä voi tuntea minut yksinkertaisessa, luonnollisessa ja arkisessa asussani, pinnistäytymättömänä ja sievistelemättömänä: itseänihän minä kuvaan.” (Esseitä, WSOY, 1999; suom. Marketta Enegren)

Myös Vainio avaa aiheitaan omien kokemustensa ja tuntemustensa kautta. Silti kaikki sanottu ankkuroituu tosiasioihin ja empiriaan. Teksti kertoo laajasta yleissivistyksestä ja lukeneisuudesta, kuvataiteen ja erityisesti musiikin oleellisesta asemasta kirjoittajan elämässä. Se kertoo myös kirjoittajan tai kustannustoimittajan tarkkuudesta, sillä ainakaan asiavirheet eivät lukunautintoa estä. Kirjoitusvirheitäkin on vain vähän, vaikka niitä on myös erisnimissä. Ludwig Wittgenstein oli nimenomaan Ludwig, eikä Ludvig, ja Turun yliopiston (kuten muidenkin suomalaisten yliopistojen) nimessä yliopisto-sana kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.

Tärkeää on kuitenkin kokonaisuus ja siinä asuva elämänviisaus, omien rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen, halu oppia ja auttaa:

”Kambodža vapautti minut kiusallisesta syyllisyydentunteesta… Kun puhdistan märkivän haavan, on ainakin se yksi haava puhdistettu. Kun annan ihmiselle morfiinia, hänen kipunsa lievittyvät… Totesin, ettei ole minun asiani huolehtia siitä, mikä on tarpeeksi, vaan tehdä oma osuuteni ja lopettaa märehtiminen.” (s. 185–186)

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua