André Swanström on kirjoittanut niin oikeudenmukaisen elämänkerran kuin Kalervo Kurkialasta voi kirjoittaa

Kuvat: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus

André Swanströmin edellinen kirja, suomalaisten SS-miesten vaiheista kertova Hakaristin ritarit (Atena, 2018), aiheutti ilmestyessään paljon keskustelua, kohua ja myös vastustusta niiden noin 1 400 Natsi-Saksan armeijassa taistelleen suomalaisen SS-miehen jälkeläisten keskuudessa, jotka ovat halunneet ylläpitää käsitystä heidän tietämättömyydestään ja osattomuudestaan natsien tekemiin sotarikoksiin.

Swanströmin tutkimus ja kirja sai myös kansainvälistä huomiota, kun yhdysvaltalainen Simon Wiesenthal -keskus esitti presidentti Sauli Niinistölle pyynnön suomalaisten sotarikosten selvittämisestä. Niinistön aloitteesta Kansallisarkistoon perustettiin tutkimusryhmä, jonka puheenjohtajana toimi silloinen kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva.

Tehdyn selvityksen mukaan suomalaiset vapaaehtoiset syyllistyivät SS-joukoissa vuosina 1941–1943 hyvin todennäköisesti sotarikoksiin:

”Suomalaiset eivät hyökkäyksen alussa tienneet saksalaisten tuhoamistavoitteista. He osallistuivat hyvin todennäköisesti osana saksalaista SS-sotilasjoukko-osastoa juutalaisten, muiden siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Pääsääntöisesti suomalaiset suhtautuivat tähän toimintaan kielteisesti.”

(Jussi Nuorteva, HS 8.2.2019)

* *

Yksi Hakaristin ritarit -kirjassa useasti mainittu henkilö on Längelmäellä vuonna 1884 syntynyt Kalervo Kurkiala (s. Groundstroem), nimismiehen, myöhemmin lääninkirjanpitäjän ja tie- ja vesihallituksen kamreerin Karl Groundstroemin ja hänen vaimonsa kansakoulunopettaja Annan (s. Widbom) toiseksi nuorimmainen. Hänestä tuli pappi, jääkäri ja SS-mies, joka pääsi syömään lounasta itsensä SS-päällikkö Heinrich Himmlerin, Gestapon johtajan kanssa ja korotettiin Obersturmbannführeriksi, mikä vastasi Natsi-Saksan armeijassa suomalaista everstiluutnantin arvoa. Se ennusti Kurkialalle kaavailtua merkittävää roolia tulevassa kansallissosialistisessa Suomessa suurgermaanisen ajattelun tukipylväänä.

Hänestä tuli myös aviomies ja isä, perheen pää, isänmaallisena ja henkisenä kulttuuri-ihmisenä itseään pitävä Lapuanliikkeen kannattaja ja IKL:n jäsenenä kansanedustajaehdokas ja presidentin valitsijamies. Sisällissodan aikana hän soti valkoisten puolella ja (Axel) Erik Heinricksin adjutanttina.

Hän oli neljän vuoden ajan merimiespappina Australian Sydneyssä ja Melbournessa ja oli pappina seurakuntiensa keskushahmo Ikaalisissa ja Hattulassa sekä myöhemmin Ruotsissa, jossa eli maanpaossa, kunnes kuoli Ruotsin kansalaisena Kristinehamnissa 72-vuotiaana vuonna 1966.

”Kurkialan ihanteellisuus ja ehdottomuus olivat ilmenneet hänen pyrkimyksenään kitkeä kiroilua ja alkoholinkäyttöä armeijassa. Nämä raittiuden ja hillityn puheenparren ihanteet olivat papiston yleisesti hyväksymiä. Moraalisiin ja uskonnollisiin ihanteisiin Kurkiala lisäsi sotilaalliset hyveet ja radikaalin oikeiston johtajaperiaatteen. Kurkialalla oli tapana viedä ihanteellisuutta äärimmäisyyksiin. Hänen pyrkimyksensä oli selvästi kasvattaa sekä itseään että omassa vaikutuspiirissään olevia ihmisiä uuteen soturi-ihanteeseen, jonka ruumiillistumana hän itse näytti esimerkkiä muille.”

Kurkialan lapsuudesta ja nuoruudesta löytyy varmasti syitä siihen, millaiseksi hänen persoonallisuutensa muotoutui.

Varhaislapsuus oli luultavasti melko onnellinen. Perhe eli normaalia säätyläisperheen arkea, jossa iltarukous ja kirkossakäynti kuuluivat elämään. Kirjasta päätellen myös lasten ja isän suhde lapsiinsa oli lämmin. Fennomaanisen sivistysperheen aatteiden mukaisesti kasvatukseen kuului tutustuminen tavalliseen rahvaaseen, joten perheen pojat saivat leikkiä talonmiehen pojan kanssa.

Perhe puhui keskenään suomea, ja Helsingin suomalainen normaalilyseo oli fennomanian omaksuneelle säätyläisperheelle luonteva valinta Kalervon siirtyessä oppikouluun kymmenvuotiaana.

Siitä vain vuoden kuluttua Kalervon isä kuoli syöpään, vain 43 vuoden ikäisenä, ja kolme vuotta myöhemmin menehtyi äiti.

Eläke turvasi orvoiksi jääneiden lasten taloudellisen aseman. Heille nimettiin kaksi holhoojaa: Iitin kirkkoherra J. S. Pajula ja hänen vaimonsa, lasten täti Karen Pajula, ottivat lapset kasvatettavikseen, isän veli, protokollasihteeri Ivar Groundstroem, vastasi raha-asioista.

Kodiksi tuli Iitin pappila, missä asuttiin lapsettomien Pajuloiden luona etenkin kesäisin, perheen tytöt tosin viettivät kesiä myös Jokelassa, äitinsä sisaren luona.

Ensio ja Kalervo saivat pappilassa erittäin uskonnollisen, konservatiivista uskonkäsitystä ja näkyvää rukouselämää edustavan pietistisen, yhteiskunnallisia uudistuksia vastustavan kasvatuksen.

Talvella, kun lapset kävivät koulua Helsingissä, he asuivat Ivar Groundstroemin luona, joka toimi sortovuosina perustuslaillisen, passiivista vastarintaa kannattaneen Kagaali-järjestön sihteerinä.

Kalervon koulumenestys oli kohtalaista; kielet sujuivat, mutta ahkeruuden ja tarkkaavaisuuden suhteen tuli vaikeuksia opettajien kanssa.

Tärkeäksi kannustajaksi osoittautui Paavo Virkkunen, joka koki elämäntehtäväkseen siveellisyyskysymyksen edistämisen, erityisesti ”nuorten miesten auttamisen sukupuoliseen puhtauteen pyrkimisessä”. Kalervon yhteys Virkkuseen säilyi vielä myöhemminkin, ”kun rehtori ja ylioppilas tapasivat Syvärillä tasavertaisina isänmaan ja uskon miehinä”.

Alkoholinkäyttö ja tanssiminen olivat syntiä pappilassa ja myös Kalervon mielessä. Ylioppilaaksi päästyään hän aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa ja ryhtyi keräämään kansanrunoutta voidakseen sen varjolla värvätä salassa nuorukaisia jääkäriliikkeeseen:

”Vuosisadan alussa varttunut sukupolvi muodosti käsityksensä Venäjästä Bobrikoffin ja sortovuosien valossa ja imi vastavoiman vääryyksille Vänrikki Stoolin tarinoiden ihanteellisuudesta. Siinä missä vanhempi sukupolvi uskoi perustuslaillisuuteen ja passiiviseen vastarintaan, nosti nuorempi polvi aktivismin johtotähdekseen.”

Orvoksi jäämisellä, kasvatuksella ja ajan aatteellisilla virtauksilla oli varmasti syynsä veljesten elämänkulkuihin, niin erilaisiksi kuin ne muodostuivatkin. Ankaran autoritääriseen valtaan uskova Kalervo omaksui ahtaat uskonnolliset, yltiöisänmaalliset arvot, valitsi papin ja sotilaan urat ja päätyi lopulta Hitleriä ihailevaksi tunnustukselliseksi kansallissosialistiksi ja antisemitismin kannattajaksi.

Isoveljen elämänkaari muodostui erilaiseksi ja jäi lyhyeksi. Kalervon pelastamisyrityksistä huolimatta tämän ”väärälle puolelle joutuneen”, levottoman ja vähemmän vakavahenkisen, vaihtelevia liiketoimia harjoittaneen ja Venäjän armeijaan liittyneen Ension kohtalon ratkaisi lopulta syfilis, johon ei ollut parantavaa hoitokeinoa.

Veljen kohtalon on täytynyt olla Kalervolle vaikea ja myös häpeällinen asia:

”Sisällissodan valkoisen lehdistön näkemyksen mukaan syfilis oli leimallisesti punaisten vitsaus, mutta samalla ummistettiin silmät jääkärien ja muiden valkoisten vastaavilta tapauksilta. Äärioikeisto säilytti tuomitsevan ja moralisoivan suhtautumisensa syfilikseen läpi 1930-luvun.”

* *

André Swanström on kirjoittanut elämänkerran, jota lukiessa herää väkisin ajatuksia ja ihmetystä siitä, kuinka kirkasotsainen, hartaana uskovaisena ja syvällisenä kulttuuri-ihmisenä itseään pitävä ihminen voi päätyä sellaisiin arvoihin ja elämään kuin Kurkiala päätyi: vahvassa oikeassa olemisen uskossaan, katumatta ja kertaakaan katsomatta taakseen, nähdäkseen sen mihin oli osallistunut.

Minkäänlaista lämpöä tai empatiaa ketään kohtaan ei Kurkialan päiväkirjoista minulle välity. Hänen uskonsa on arjalaisen miehekkyyden ihannointia, ankaraan kuriin perustuvaa:

”Kurkialan alustavat ajatukset pyörivät hänelle tyypilliseen tapaan miehekkään kristillisyyden ympärillä.”

Kirjeessään piispa Eelis Gulinille hän pyytää ohjausta:

”Minua kiinnostaisi vetää esiin Uudesta testamentista erityisesti Jeesuksen olemuksen sanoisinko miehekkyys, jyrkkyys, rohkeus […] mutta toivoisin sinun ohjaustasi, miten kysymys olisi aseteltava ja käsiteltävä.”

Kurkiala oli kuunnellut Hitlerin puheita tarkkaan jo ennen sotia, Hattulan kirkkoherrana toimiessaan, ja vakaumuksellinen kansallissosialismi oli kunniapaikalla myös hänen uskonnollisessa vakaumuksessaan , kun hän kirjoitti moitteitaan Yrjö J. E. Alasen teoksesta Luther ja omatunto:

”Kansallissosialismin ihminen ei ole ’kollektiivinen ihminen’, vaan johtaja-ihminen, joka juuri on omantunnon tähden sitä, mitä hän on – niinkuin Luther oli. Juuri kansallissosialismin miesten elämässä on yksilöllinen edesvastuu esiintynyt jaloimmassa muodossaan siinä meidän aikamme elämässä, jota tohtori Alanen mainitussa luvussa käsittelee. Juuri siinä liikkeessä omatunto kirkkaasti on tunkenut esiin demokratian joukkohengen ja saastan alta.”

* *

”Miten kirjoittaa elämänkerta ihmisestä, jonka ajatteluun ja toimintaan liittyy räikeitä poliittisia äärimmäisyyksiä?”

Onnistunut elämänkertatutkimus vaatii tasapainoa empatian ja kriittisyyden välillä, ja siihen Swanström esipuheensa perusteella pyrkinyt.

Mittava kirja kattaa Kurkialan monivaiheiset elämänvaiheet niin tarkkaan kuin se saatavilla olevienlähteiden mukaan on ollut mahdollista.

Teoksen esipuheessa Swanström kertoo niistä syistä ja lähtökohdista, joiden perusteella hän lähti tähän selvästi varsin isotöisen elämänkerran tekemiseen.

Vaikka Kurkialan nimi toistuu usein jatkosodasta ja suomalaisista SS-miehistä kertovissa kirjoissa, ei hänestä ole tätä ennen kirjoitettu täyspitkää elämänkertaa. Aiemmin tehdyt kirjoitukset ovat suppeita ja edustavat lähinnä vallan ja hallinnan teemoja korostavaa suurmieshistoriaa ja kohteen esimerkillisyyden kuvaamista.

Koska miehistä ei Swanströmin mukaan ole juurikaan kirjoitettu sukupuolisensitiivisiä elämänkertoja, joissa kiinnostus kohdistuu elämän yksityiseen ja intiimiin puoleen, hän halusi kertoa myös niistä.

Lisäksi Kurkiala Swanströmin mukaan asettui tietoisesti julkiseen rooliin jo silloin, kun julkaisi otteita päiväkirjoistaan ja talletti valikoituja osia henkilökohtaisesta aineistostaan julkisiin arkistoihin. On kuitenkin otettava huomioon se, että koska hän piti osan aineistosta itsellään, ei voida olla varmoja sitä, mihin Kurkiala olisi vetänyt itseään koskevien julkaisujen rajan.

Swanström muistuttaa vielä siitä, että vaikka Kurkiala tavallaan avasi itse oven tutkimukselle, on hyvä tiedostaa ja tunnustaa se vallankäytön elementti mikä biografian kirjoittamisessa on läsnä.

”Kurkialan itseymmärrys on jaettu sotahistorian ja militarian harrastajien piireissä, ja hänen ylleen on soviteltu sankarin viittaa. Kurkialan isänmaallisuutta on turha kiistää. Hän oli mies, joka huokui isänmaallisuutta joka solullaan. Tässä kirjassa Kurkialan isänmaallisuus on kuitenkin asetettu realistiseen kontekstiin valoineen ja varjoineen sekä niiden väliin jäävine harmaan sävyineen.”

Kurkiala oli IKL:n jäsen. Se oli fasistinen puolue, jonka pyrkimyksenä oli puolueiden lakkauttaminen ja parlamentaarisen demokratian muuttaminen johtajavaltaiseksi.

Ote Ajan sanan jutusta lomalla kotimaassa olevien suomalaisten SS-miesten vierailusta IKL:n vieraina eduskunnassa:

”IKL olikin selkeästi suosituin puolue SS-miesten keskuudessa. Uniformuihin sonnustautuneiden SS-miesten epäsuora viesti eduskunnalle ja suomalaisille laajemmin oli, että eduskunnan sisällä oli poliittinen voima, jonka päämääriin kuului parlamentarismin lakkauttaminen ja lujan hallitusvallan asettaminen sen tilalle.”

Yritän ymmärtää Kurkialan isänmaallisuutta. Tarkoittaako Swanström Kurkialan omakuvaa itsestään isänmaallisena ihmisenä, ja vain siinä ajassa jossa hän eli?

Sellainen isänmaallisuus jakaa kansan, se ei ole koskaan ollut kaikille yhteistä.

Ehkä koko isänmaallisuuden käsite vain on hämärä, sillä se tuntuu venyvän joka suuntaan?

* *

Suojeluskuntalehti Vartio kirjoitti Ikaalisten kappalaisen Kalervo Kurkialan saarnasta vuonna 1931:

”Kurkiala totesi kristinuskon poistaneen paljon julmuutta ja raakuutta ihmisten keskuudesta, mutta samalla hän varoitti, että oli olemassa ’myös väärää lempeyttä, inhimillisyys-haihattelua’, joka oli vahingollista. Väärä inhimillisyys jätti Kurkialan mukaan pelkästä velttoudesta kurinpidon käyttämättä ja antoi näin pahojen taipumusten rehottaa. Kurkialan mukaan kristinusko ei suinkaan suosinut ’kuritonta inhimillisyyttä, eikä yli-tunteellista lempeyttä’. Jeesuksen vaatimus oli ehdoton alistuminen Jumalan kurin alle. Kurin tuli Kurkialan mukaan alkaa kotona ja olla ’isän kuria’ ja tarvittaessa siihen kuului Kurkialan mukaan väkivalta. Suojeluskunnat puolestaan olivat kodin turva, ja niille kuului henkisen ja ruumiillisen kurin harjoittaminen…”

Millainen isä lapsilleen tämä silloinen Ikaalisten seurakunnan kappalainen oli? Siitä Swanström ei kirjassaan kerro. Kurkialan päiväkirjamerkinnöissäkään ei ole mainintoja perheestä, ja hänen yhteydenpidostaan perheen kanssa on säilynyt niukasti dokumentteja. Luulisi hänen kuitenkin kirjoittaneen vaimolleen Elisabethille, joka jakoi miehensä vakaumuksen ja jopa kirjoitti IKL:n Mustapaitojen laulun. Elisabethilta julkaistiin myös kirja, Sisar Elisabeth, jossa hän kuvailee hieman verhotusti mutta kuohkeasti kuorrutetusti Libaun kaupungissa, siveässä saksalaisessa sotilaskodissa leimahtanutta pariskunnan rakkaustarinaa.

Elisabethin kirjasta kertovat sivut ovat ainoat, jotka Swanströmin kirjassa huvittavat. Kirja on kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja lukemisen arvoinen, hyvä elämänkerta. Se on kirjoitettu ihmisestä, jonka aatteita ja toimia voi pitää naurettavina, mutta jotka eivät naurata.

Kun kirjan valokuvien perusteella varsin salskea Kurkiala lähti Saksaan jääkäriksi, jätti hän vastakihlaamansa morsiamen Elsi-Maj Nybergin kotimaahan odottamaan. Hieman aikaa kihlattuaan kaipailtuaan hän löysi tulevan puolisonsa, siveellisiä ihanteitaan edustaneen saksalaisen sotilaskotisisaren Elisabeth Rolfsin. Kurkialan punnittua sydämessään naisten kelpoisuutta hän päätyi uskonnollisemman ja vähemmän yhteiskunnallista aktiivisuutta osoittaneen Elizabethin kannalle, kotimaahan odottamaan jäänyttä kihlattua, ”pikku simapisaraa”, kun ei kirkossakäynti suuremmin kiinnostanut, tämä meni mieluummin ratsastamaan.

Suhde eteni nopeasti. Elisabethin kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaman omaelämänkerrallisen Sisar Elisabeth -kirjan perusteella, jossa hän sovittelee itseään tulevan papinrouvan rooliin, voi Swanströmin mukaan tulkita niin, että uhka kihlaukselle ei tullut kapakoista ja ilotaloista vaan paradoksaalisesti hurskauden ja raittiuden tyyssijasta eli saksalaisesta sotilaskodista.

Kirjassa rakkaustarina on yritetty sijoittaa Jääkärin morsiamen viitoittamana puhtaan ja ylevän rakkaustarinan korkeuksiin. Rolfs näyttäytyy uskonnollisena, saksalaisten sotilaiden hyvinvoinnin eteen uhrautuvana kartanonherran tyttärenä.

Swanström on mielestäni melko varovainen tulkinnoissaan, kun hän toteaa lopuksi:

”Voidaankin kysyä sisältääkö Sisar Elisabeth kaunistelua ja ylikorostetun hurskauden kuvauksen.”

Suomalais-saksalainen liitto oli erittäin poikkeuksellinen jääkärihistoriassa. Kurkiala onnistui voittamaan Elisabethin isän Heinrich Rolfsin epäilyt, jonka mielestä tyttären ei kannata tuoda vävyksi opettajaa tai pappia, ”koska näillä ei hänen mukaansa ollut kuin lapsia ja kirjoja”.

Pari kihlautui tammikuussa 1918 ja heidät vihittiin myöhemmin samana vuonna.

Swanströmin mukaan rehtori Virkkusen opetus oli iskostunut niin syvälle Kalervon selkäytimeen, että myöhempinä vuosina Kurkialat saattoivat antaa vaikutelman varsin puritaanisia moraalisia neuvoja muille antavasta pappispariskunnasta.

* *

Naisen asema Kurkialan ajatusmaailmassa oli rajattu tiukasti kahtia mustavalkoisten raamien puristuksiin. Nuoren jääkäripapin varotussanat jääkäreille ovat varsin vaikuttavat:

”Se vaara, joka sotamiestemme kimppuun kovimmin hyökkää ja saa aikaan enimmin turmiota, on epäsiveellisyys. Sotamiesten vapaa-aika on enimmäkseen iltaisin. Pimeillä kaduilla ja hämärissä nurkissa vaanii likaisia, alhaisia naisia, joiden kavalista viekoituskeinoista varsinkin maalta tulleilla miehillä usein ei ole aavistustakaan. Lukemattomat miehet, jotka ovat huonoista naisista saaneet vaikeita tauteja, ovat katkerasti valittaneet sitä, etteivät ole kyenneet pitämään kurissa itseään. Mutta katumus on liian myöhäistä. Sen vuoksi varo kulkujasi vapaa-aikana! Sotamies on liian hyvä saastaisten naisten tahrattavaksi!”

Swanström käyttää ajan naiskuvaa pohtiessaan tutkija Kaarle Sulamaan lanseeraamaa käsitettä lotista ”protestanttisina nunnina”:

”Laajemmassa mielessä Sulamaan käsite yhdistää aikakauden oikeistolaista naisihannetta jääkäreistä ja Suomen valkoisista saksalaisiin vapaajoukkolaisiin. Hoivaava, epäseksuaalinen ja uskonnollisen militarismin ihanteen omaksunut sisarellinen nainen, toimi vastakohtana sosialistiselle, avoimen seksuaaliselle ja militantille naiselle, jonka ilmentymiä nähtiin niin Suomen sisällissodan punaisella puolella kuin kommunistisissa vallankumouksen naisissa Rosa Luxemburgista alkaen.”

* *

Kihlajaisten jälkeen Kurkiala joutui palaamaan pikaisesti pataljoonaansa Libauhun. Suomeen paluu oli edessä, hän lupautui tulla noutamaan Elisabethin, kun Suomi olisi kesällä vapautettu.

Libaussa suomalaisille annettiin suomalaiset sotilasarvot. Ylennykset toimivat selvästi sosiaalisten hierarkioiden ylläpitomekanismeina. Upseerin arvon saajat olivat kouluja käyneitä herrasväen poikia. Gruppenführer Kurkiala sai odotustensa mukaisesti sosiaaliseen statukseensa perustuvan luutnantin arvon. Hän oli valmis sisällissotaan.

8.4.1918 pataljoona siirtyi valloitetusta Tampereesta kohti Messukylää. A. E. Heinrichs, jonka adjutantti Kurkiala oli, ratsasti pataljoonan etunenässä ja muisteli näkemäänsä tuoreeltaan samana vuonna julkaistussa kuvauksessaan:

”Konekivääri oli kuorinut puunrungot valkoisiksi. Siellä kuusen alla lepäsivät kuolleet. Kaatuneet olivat rinta rinnan, ystävät ja viholliset. Kaikki köyhän miehen ohuissa repaleisissa vaatteissa, jotta niitä olisi mahdoton erottaa toisistaan. Vain kuusen oksat ja punaiset nauhat lakeissa olivat ystävän ja vihollisen merkkinä… Kaikki nuoria poikia. Aivan nuoria, monet suorastaan lapsia.”

Nämä Mannerheimin luottomiehen Heinrichsin sanat kiteyttävät sisällissodan järkyttävyyden. Sanoissa on myös jotain sellaista ymmärrystä sodan uhreja kohtaan, jota en löydä kirjassa olevista Kurkialan päiväkirjoista, saarnoista tai lehtikirjoituksista.

Kurkiala oli mielipiteissään järkkymätön ja mustavalkoisesti ajatteleva jääkäripappi, joka koetteli itseään fyysisesti monin tavoin ja koki jääkäriaikana Libaussa ja rintamalla kokemansa ravinnon puutteen ja nälän vain oivallisena karaistumiskeinona.

Kansalaissodan jälkeen Kurkiala työskenteli yleisesikunnassa, erosi armeijasta, kunnes nimitettiin Hämeen ratsurykmentin pastoriksi, mistä toimesta erosi, mutta nimitettiin pian jääkäritykistörykmentin pastoriksi.

Siinä toimessa hän joutui tiukkojen vaatimustensa vuoksi erimielisyyksiin suomalaisten esimiestensä kanssa ja lähti merimiespapiksi Australiaan neljän vuoden ajaksi, mutta palasi kotiin kokiessaan paikan henkiseltä elämältä pettymykseksi. Kurkiala palasi Suomeen Merimieslähetyksen apulaispääsihteeriksi.

”Elisabeth luonnehti myöhemmin lehtiartikkelissa Sydneyn merimieslähetyksen toimintaympäristöä huomattavan epämiellyttäväksi. Hän mainitsi erityisesti ’ihomaalin koristamat kapakkatytöt’ ja viinanjuonnin sekä alueet, jotka muuttuivat öisin hengenvaarallisiksi.”

Kalervo Groundstroem, oli 33-vuotias ja muutti sukunimensä Kurkialaksi. Seurasi työ Ikaalisten seurakunnan kappalaisena. Tätä aikaa hän myöhemmin muisteli mielellään. Seurakuntaelämä oli vilkasta ja ne ikaaliset, jotka kävivät kirkossa mutta eivät astuneet työväentalon ovesta sisään, pitivät kappalaisestaan. Työväentalossa käyvät kokivat asiat päinvastaisina.

Kurkiala kuului suojeluskuntaan, kantoi puukkoa vyöllään papinkaapunsa alla, omisti aseen ja harrasti ampumista. Lapuanliike oli voimissaan ja hän oli aktiivinen IKL:n jäsen, maa oli yhä jakautunut kahtia.

* *

Tuli syksy 1939. Neuvostoliitto esitti Suomelle neuvotteluja aluevaltauksista ja sodan uhka yltyi. Suomessa ryhdyttiin konkreettisiin toimenpiteisiin. Kurkiala astui palvelukseen 8.10. klo 20.00 ja osallistui sotatoimiin 15. jalkaväkirykmentin sotilaspastorina Summassa.

”Kirkolliset kontaktit Suomen ja Saksan välillä vilkastuivat, mikä oli merkkinä maiden välien lämpenemisestä ja tulevasta tiiviimmästä yhteistyöstä. Marraskuussa 1940 saksalainen piispa Theodor Heckel vieraili Suomessa. Piispan ohjelmaan kuului tapaaminen presidentti Risto Rytin kanssa…

…Ryti ei edustanut Kurkialan arvomaailmaa, eikä sitä vahvaa johtajuutta, jota Kurkiala oli peräänkuuluttanut julkisissa esiintymisissään koko 1930-luvun…”

Tammikuussa 1941 Heinrich Himmler sai Führeriltä luvan alkaa toteuttaa ideaansa suomalaisten värväämisestä Waffen-SS-joukkoihin.

Swanström kirjoittaa:

”Jo ennen kuin Suomen johtavat poliitikot saivat tietää saksalaisten halukkuudesta värvätä suomalaisia SS-joukkoihin, olivat he saaneet yksityiskohtaista tietoa siitä, että Himmlerin organisaatio oli luonteeltaan äärimmäisen brutaali. Sanomalehdistöstä kaikkien luettavissa olevan raportoinnin rinnalla presidentti Risto Ryti sai diplomaattikanavia pitkin tietoa SS:n ja Gestapon toiminnasta saksalaisten miehittämässä Hollannissa. Tietojen mukaan SS sulki johtavia miehiä keskitysleireille. Hätkähdyttävänä esimerkkinä julmuudesta mainittiin, että Himmlerin miehet kiduttivat lapsia saadakseen tietoa luvattomasta vihollisradion kuuntelusta. Suomen korkeimmalle poliittiselle johdolle oli täysin selvää, millainen organisaatio lähestyi heitä värväysaikeissa keväällä 1941.”

Kurkialan Jatkosota alkoi heinäkuussa, jolloin vielä uskottiin, että sodasta tulisi lyhyt kesäsota ja Neuvostoliitto murskattaisiin nopeasti.

Kurkiala määrättiin Karjalan Armeijan pastoriksi. Hänen yhtenä keskeisenä tehtävänään oli hallinnoida kaatuneiden huolehtimisesta ja hän alkoi pian puuttua sankarivainajien hautauskäytäntöihin. Hänen mielestään heidät pitäisi haudata lähelle taistelukenttiä, eikä kotiseudulle, kuten käytäntö oli.

Yksityiskirjeessä kenttäpiispan apulaiselle kirjoitti:

”Mutta minä olenkin saanut sotilaskasvatukseni armeijassa, jossa kenttähautausmaan nimi aina oli Ehrenfriedhof, ja se sijaitsi aina auf dem Felde der Ehre. Nämä kunniahautausmaat olisivat tämän Suomen armeijan kunnian todistuspaikkoja historiassa, jotka näyttäisivät, mitä jälkiä kuljettiin, kun Vienan lahdesta Laatokkaan piirrettiin miekalla raja.”

Kirkasotsaista raivoraitista Kurkialaa painoi jatkuvasti myös huoli sotilaiden alkoholinkäytöstä ja kiroilemisesta. Hän oli kirjoittanut almanakkaansa rikoslain pykälän, jossa mainittiin kiroilu rauhan häiritsemisenä. Suoraselkäiselle miehelle se ei ollut mikään pikkujuttu, hän oli yrittänyt taistella sitä vastaan monasti jo aiemminkin. Nyt hän kuvitteli, että kiroiluun voisi tarttua viranomaistoimin ja kenttäpiispa sai lukea hänen kirjeensä, jossa hän ehdotti komentoteitse annettavaa kieltoa, jonka avulla julkinen kiroilu saataisiin loppumaan.

Ne taistelut Kurkiala hävisi, mutta tähtihetkiäkin oli, kuten Äänislinnassa näyttävässä sotilasparaatissa pidetty saarna 12.10.1941.

Koti ja Kasarmi -lehti raportoi:

”Kurkialan puhuneen ’täydellisen Suomen’ toteutumisesta läsnäolijoiden silmien edessä…

…’Jumalan tahdon ja aivoitusten välikappaleena’ se oli luonut täydellisen Suomen, Suur-Suomen. Tälle uudelle täydelliselle Suomelle Kurkiala rukoili Jumalan siunausta.”

Seuraavana päivänä Kurkialan kunnian hetket Karjalan armeijan pastorina lähenivät loppuaan, vaikka hän ei sitä vielä samana päivänä voinut tietää.

* *

Edellispäivän paraati oli kohottanut niin siviili- kuin sotilaspappien Suur-Suomi-euforiaa. Kurkiala osallistui kokoukseen, jossa papit alkoivat tehdä kirkkopolitiikkaa Karjalan luterilaistamiseksi Paavo Virkkusen agendan mukaan. Se soti ylipäällikkö Mannerheimin ohjeita vastaan ja koska Kurkiala oli Virkkusen kannalla, hän joutui äärimmilleen vietyyn ristiriitaan Mannerheimin kanssa.

Virkkusen mielestä ortodoksipapeilla ei ollut riittävää sivistyksellistä tai moraalista tasoa itäkarjalaisten kasvattamiseksi suomalaisuuteen.

Mitään pöytäkirjaa kokouksesta ei tehty, kaikki tiedot kokouksesta perustuvat kenttäpiispan siitä myöhemmin vaatimiin selvityksiin.

Olavi Paavolainen sai kuulla kokouksesta ja kirjoitti ”papillisesta ristiretki-intoilusta” sodan jälkeen kirjoittamassaan Synkkä yksinpuhelu -kirjassa. Hän kertoo kokouksessa suunnitellun jopa pakkokastamisia.

Koska Paavolainen kirjoitti suuren kohun aiheuttaneen kriittisen teoksen vasta sodan jälkeen, sen todistusarvoa voi pitää täysin luotettavana.

Swanström kertoo kokouksesta ja sen jälkeisistä vaiheista, joihin liittyy myös upseerien ja pappien keskinäisiä henkilökohtaisia erimielisyyksiä kilpailua ja juonittelua, varsin tarkkaan.

”Kurkialan uppiniskaisuutta kenttäpiispaa ja itseään Mannerheimia kohtaan on pidetty poikkeuksellisena niskurointina sotilasorganisaatiossa.”

”Kurkiala taas ei ymmärtänyt, missä raja kulki. Voi myös olla, että hän laski väärin Heinrichsilta ja Virkkuselta saamansa tuen ja suojelun riittävyyden. Kurkialalla saattoi myös olla tieto siitä, että hänelle oli avautumassa uusia mahdollisuuksia SS-pataljoonan yhdysupseerina ja sotilaspastorin tehtävän muodossa. Taskualmanakkaansa hän merkitsi jo 7.10.1941 SS-värväystä hoitaneen organisaation yhteystiedot.”

Kastekiistan vielä käydessä pohdittiin Berliinissä suomalaisen SS-pataljoonan yhdysupseerin vakanssin täyttämistä, kun tehtävää hoitanut Ensio Pihkala oli kaatunut Ukrainassa.

Berliinissä kirkon stipendiaattina opiskeleva Erkki Kansanaho pohti suostumistaan, mutta empi. Kurkialan nimi tuli jo silloin esille.

Kenttäpiispa oli lomauttanut Kurkialan, joka käytännössä oli saanut potkut, mutta silti vielä seuraavana päivänä toimi pastorina kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Pian hän oli kuitenkin jo valmistautumassa elämänsä käänteentekevälle matkalle.

* *

”Uuden lehden kääntyminen elämässä näkyy Kurkialan tasku-almanakassa saksien jälkenä: kotoa otettua kastetodistusta koskevan maininnan jälkeen almanakan viimeiset sivut on leikattu irti. Lähtö SS-joukkoihin merkitsi myöhempää sensurointia, jonka teki joko Kalervo itse, tai hänen perikuntansa.”

”Taustalla kummitteli kuitenkin yhä uhkaavammaksi käyvä Stalingradin tilanne. Tyhjiä sivuja esiintyi myös suomalaispataljoonan lääkärin Olli Somersalon päiväkirjassa.”

SS-miehen päiväkirjoissa on myös aukkoja. Merkintöjä syksyltä 1944 ja koko seuraavalta talvelta ei ole. Swanström pohtii syytä; eikö Kurkiala kirjoittanut tuona aikana päiväkirjaansa ja ellei, niin miksi? Kurkialan kirjoittaminen saattoi olla myös vaikeaa aikana, jolloin saksalaisten tie nopean etenemisen jälkeen kääntyi tappioon päätyneeseen taisteluun Stalingradin valloittamisesta talvella 1942 ja Kaukasukselta perääntymiseen sekä pataljoonaa välittömästi uhkaavaan tuhoon.

Hävittikö Kurkiala päiväkirjoja tai jättikö puhtaaksikirjoittamatta ja toimittamatta historiantutkija Mauno Jokipiille, joka 1960-luvulla vastaanotti kopiot päiväkirjoista?

Myös Kurkialan omat tunnelmat sodan kulusta saattoivat tuolloin olla pessimistiset – ehkä hän ei halunnut käsitellä niitä julkisesti, olihan hänen julkinen kuvansa aina järkähtämätön ja voitonvarma?

Swanström osoitti jo kirjassaan Hakaristin ritarit merkittäviä puutteita ja tosiasioiden kaunistelua Jokipiin tutkimuksissa, joita pidettiin pitkään luotettavina. Myös muut historiantutkijat kuin Swanström ovat löytäneet niistä vääristeltyä totuutta. Päivä- ja asiakirjoja on hävitetty tietoisesti ikävien todisteiden hävittämiseksi, mikä on mahdollista myös Kurkialan arkiston kohdalta.

Myös sattumilla voi olla osuutensa.

Kun varmaa syytä päiväkirjamerkintöjen tai muiden dokumenttien puuttumisesta ei ole, ei Swanström voi historiantutkijana ilman luotettaviksi todistettavia lähteitä kuin pohtia mahdollisia vaihtoehtoja.

Ehkä niitäkin vielä löytyy. Suomalaisten SS-joukkojen toimia Saksassa ole vielä koluttu läpikotaisin, tutkittavaa arkistomateriaalia löytyy vielä varmasti lisää ja tietoja päivitetään.

Tapahtumien tietoisen salailun mahdollisuudesta kertoo voimakas vastarinta ja aggressiivinen vihapuhe, jota sota-aikaa tutkiviin historiantutkijoihin kohdistuu julkisessa keskustelussa ja somessa.

* *

”Pataljoona oli lähtenyt kohti rintamaa kahdella junalla 3. ja 4.12. ja Kurkiala aloitti junassa Hitlerin Mein Kampfin lukemisen. Haisinissa (ven. Gaisinissa) Kurkiala oli kutsuttu aterialle poliittisen komissaarin kotiin. Vierailulla Kurkialalle alkoi valjeta rintamaolosuhteissa toteutettavan kansanmurhan laajuus, hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

Komissaari, tarmokas nuorekas mies, kertoi ammuttaneensa kaupungista 2 000 juutalaista. Heille oli annettu tieto, että heidät siirretään ja heidän on kokoonnuttava mukanaan vain 3 kg tavaroita. Sitten heidän on riisuuduttava alusvaatteisilleen ja paneuduttava pitkäkseen riviin valmiiksi kaivettuun hautaan, johon heidät ammuttiin. Vaatteet ja tavarat käytettiin edelleen.”

Swanström pohtii päiväkirjamerkintöjä ja toteaa:

”Kurkiala merkitsi rotupolitiikan ja tuhoamissodan lukuja päiväkirjaansa viileän toteavasti ilman pienintäkään kritiikin sanaa. Pikemminkin massamurhaaja Heinrich Becher sai Kurkialalta positiivisen luonnehdinnan: tarmokas, nuorekas mies.”

* *

Esipuheessaan Swanström kertoi halunneensa kirjoittaa sukupuolisensitiivisen elämänkerran, koska niitä ei juuri ole kirjoitettu. En tiedä tiesikö hän vielä työhön ryhtyessään millaisen miehen ja aineiston löytäisi, niin vähän intiimiä aineistoa Kurkialasta kirjasta löytyy. Kaiken sen puolen itsestään Kurkiala on selvästi sulkenut sisäänsä ja niin syvälle jähmeän persoonansa sisään, ettei sitä varmaan itsekään tunnistanut.

Swanström on kuitenkin kirjoittanut niin sensitiivisen ja oikeudenmukaisen elämänkerran kuin Kurkialasta on voinut tehdä. Tämä oli aktiivisena osallistujana kannattamissaan asioissa, joihin ei voi suhtautua ymmärtämällä ja hyväksymällä. Swanström ei niin tehnyt, hän kertoo Kalervo Kurkialan elämästä niin tasapuolisesti, kuin se on mahdollista sen aineiston ja tiedon pohjalta, jota on löytynyt.

Sitäkin on välillä vaikea hahmottaa. Jossain hänen sisällään oli se pieni Kalervo, joka jäi orvoksi ja sai ankaran kasvatuksen, niin ankaran ettei kyennyt koskaan irtautumaan mahtavuusfantasioistaan, jotka sisäisti. Hän tarvitsi suuren johtajan ja alhaisia vihollisia.

Kalervon Jumala oli kova ja ankara.

Lukiessani kirjaa ja siinä olevia suoria lainauksia Kurkialan kirjoituksista ja puheista tuli mieleen, että kuinka erilaista olisi materiaali, jota nyt lukisimme, jos sota olisi päättynyt toisin.

Se on kuitenkin jossittelua, johon Swanström historiantutkijana ei ole lähtenyt. Hän on pitäytynyt kirjassaan luotettaviin dokumentteihin ja lähteisiin.

Niistä kirjassa kyllä on – riittävästi esimerkkejä antisemitistisen kansallissosialismin ja fasismin sisäistäneen miehen ajatuksista. Kyllä, se kaikki on totta ja tapahtui!

* *

Sotien aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ovat niin valtaisia, että Euroopassa sota-aikana käydyistä taisteluista lukiessa jo pelkästään luvut taistelukentillä viruvien ruumiiden määristä ovat niin valtaisia, että niitä on vaikea hahmottaa.

He kaikki ovat kuitenkin yksittäisiä ihmisiä, joilla jokaisella oli oma tarinansa ja erilaiset polkunsa, joita pitkin he päätyivät virumaan röykkiöihin tai katosivat savuna ilmaan.

Jokaisella heistä on ainakin joku, joka jää kaipaamaan. Silloinkin kun on tuhottu kokonainen, perhe, suku tai kylä, jää jäljelle kollektiivinen suru, joka kuuluu meille kaikille eloonjääneille.

Myös Kurkiala oli ihminen, jolla oli perhe ja ystävät. Lukemani perusteella ajattelen, että hänellä oli kaksi läheistä ihmistä; ehkä hän rakasti vaimoaan, useimmiten etäältä, mutta kumminkin. Toinen oli Paavo Virkkunen, joka oli ensin opettaja, sitten kollega ja tukija, joka auttoi häntä pääsemään maanpakoon, mutta kaiken aikaa ja eniten jonkinlainen isähahmo.

Oli kai myös niitä, joita hän ihaili, ja viimeksi ylimpinä kaikista muista, niitä joita palvoi, koska tarvitsi aina itseään ylempää – johtajaa. Jumalakin oli hänelle johtaja, jonka valta oli julmaa ja vahvaa. Isän kädestä Kurkiala jakoi itsekin sitä valtaa mitä hänellä alempiinsa oli. Niitä oli lopulta aika paljon, mutta sitten rakennelmat hänen ympärillään sortuivat ja maailma kääntyi uuteen asentoon.

Kurkiala ei katunut, hän oli pappi, jääkäri ja SS-mies loppuun asti ja kuoli vieraalla maalla SS-miehen saappaat jalassa.

Germaanisia asioita hoitavan viraston laatimassa 9.1.1943 päivätyssä ylennysesityksessä todetaan Kurkialan olevan tunnettu SS-Hauptamtin Amt VI:n eli Riedwegin osaston piirissä ja että hän ymmärsi harvinaisen selkeästi germaanisen yhteisöaatteen:

”Hänen mukaansa Kurkiala oli suurgermaanisen ja kansallissosialistisen suuntauksen keskeisin tuki Suomessa, minkä lisäksi Kurkialan ansioihin kuului SS-aseveljien puheenjohtajuus.”

* *

Suomalaisten vetäytyminen alkoi yöllä 1.1.1943 klo 2.30 ilman taisteluja, eikä vihollinen huomioinut lähtöä. Jaakko Hintikan päiväkirjamerkinnät antavat tapahtumien kulusta karun kuvan.

”Oli se raaka vuoden loppu, sen kyllä muistaa ilman kirjoittamatta. Saatiin viisi siviilivakoojaa selville ja ne sai loppunsa.

Auringonlaskun aikaan ne vietiin mäelle ja ammuttiin. Pari muuta vankia oli lisänä. Oli raakaa touhua, kun ne vielä armoa pyysivät mutta ei konepistooli sitä tuntenut. Nuorin oli 17-vuotias ja seuraava 20-vuotias, muut oli partasuita ukkoja. Viimeisenä ammuttiin nuorin, se peitti ensin toiset ja sitten pääsi itse. Oli se kovahermoinen poika, teki vielä kunniaa ennen kuolemaa.”

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua