Ammattiteatterin ihanuus ja kurjuus – arviossa Jussi Helmisen Teatterinjohtaja

Kuvat: Warelia

Jussi Helminen on teatterimme kiintoisia nimiä: 42 vuotta alalla, joista 25 vuotta teatterinjohtajana. Suhteensa taiteenlajiin eli teatteriesityksiin hän rinnastaa lapsen aikakäsitykseen.

Jotenkin näin: Esitykset katoavat kuin legotorni, jonka lapsi riemusta kiljahdellen hajottaa. Sen jälkeen rakennetaan uusi, ehkä entistä ehompi. Jäljelle jää muistijälki, joka sekin ennen pitkää hiipuu. Katsojan mieleen on yhtä kaikki voinut jäädä aivan olennaisia merkityksiä.

Tässä, kuten vaikka maataiteessa, on samalla jotain luonnon ehdoilla tapahtuvaa, nöyrääkin. Tärkeintä on tulos, ei välttämättä se, että minä sen tein (vaikka se lapselle onkin tärkeää). Eipä sillä, Helminen on nähnyt varsinkin nuorempana runsaasti unia, joissa hän lentelee muiden päiden yläpuolella kuin paraskin narsisti. (Helminen on lainannut termiä ja käsitystä psykiatri-kirjailija Claes Anderssonin postuumista teoksesta Seuraavaksi Jätkäsaari).

Ennen muuta Helmisen teatterikäsitystä kannattelee työtovereitten tasa-arvoinen kunnioittaminen ja teatterin uudet näkökulmat, myös mm. kansainvälisyys.

Helminen on kirjoittanut sympaattisen kirjan. Annan hänelle henkilökohtaisia pisteitä seuraavista asioista: hän on harrastanut tennistä ja sulkapalloa, osaa ateismistaan huolimatta Paavalin kirjeiden lyhennykset (Room, Ko, Gal, jne.) ulkoa, kuten koulussa muinoin opittiin, vaikuttui aikanaan Jouko Turkan Siinä näkijä missä tekijä -ohjauksesta, joka uudisti koko taiteenlajin aikakäsityksen.

Plussia tulee lisää: hiljainen ero SKDL:stä ja Kulttuurityöntekijöiden liitosta siitä syystä, että helsinkiläiset pitivät itseään myös solidaarisuudessa muuta maata parempina. Seurauksena Helminen sai parantumattoman Helsinki-allergian.

Eivätkä tämän kirjoittajaa läheltä liipanneet ansiot tähänkään lopu. Vladimir Vysotskin lauluilta ja 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa olivat jotain, niin… järisyttävää.

Kun oma jälkikasvuni tapitti teeveestä uudestaan ja uudestaan 1970-luvun lopulla Raili Ruston ohjaamaa Villahousupakkoa, sama peli oli muutaman vuoden päästä Ruston ohjaaman Äidin uhmaiän kanssa. Sen kirjoittaja oli Jussi Helminen.

Helminen on kirjoittanut kaiken ohjaamisensa ja johtamisensa ohessa sievän pinon teatteritekstejä Ahaasta lähtien, jopa ennen sitä, puhumattakaan siitä dramaturgisten töitten paljoudesta, jotka ovat tulleet ikään kuin annettuina – tai otettuina.

* *

Teatterinjohtaja (Warelia, 2023) on koottu oikukkaan virkeästi rikkomalla totisen monotonista kronologiaa. Monien lukujen lopussa on hauska aforismi, ja (itse)ironiset heitot sen kuin lisäävät lukunautintoa. Ajatukset ja asiat pysyvät silti hyvin koossa, ja Helmisen curriculum, elämänjuoksu, käy selväksi. Helminen huomauttaa ajautuneensa kerronnassaan välistä sivupoluille, tehneensä jonkin aikahypyn ja myöntää vanhan miehen nimimuistin horjahtelevan. Ei haittaa; näin vain vahvistuu inhimillinen ote, eikä pikkutarkalla dokumentoinnilla kannata elävää tekstiä raskauttaa.

Lääkäriperheen vesa oli valita vanhempiensa ammatin, mutta teatteri peri lopulta voiton. Helminen oli mukana perustamassa viittä teatteria, Turun Norssissa Traamalupia, Turun Teiniteatteria, Ahaa Teatteria, Jokiteatteria Turkuun ja Harmaata kerrosta Oulun taidemuseoon. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että kiinteissä ammattiteattereissa, ns. laitosteattereissa – Turun ja Oulun kaupunginteattereissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Espoon kaupunginteatterissa – Helminen on nähnyt verrattomasti merkityksiä myös muulla teatteritoiminnalla niiden rinnalla.

Helminen kertaa teatteriensa kiistattomia menestyksiä, samalla henkilökohtaisia onnistumisiaan. Mutta selväksi käy, että ura ei ole ollut vain silkkitietä. Kun Helmisellä on ammattikentillä pohjalla suorastaani elähdyttävä matka Ahaassa, sieltä periytyvät käytännöt ja moraali ovat sellaista ohjeistusta ja perintöä, että lukijakin äimistyy, miksei ”laitosteattereissa” kaikki voi sujua samalla tavalla.

* *

Vaan aina ei suju. Intrigien ja outouksien seassa Helminen joutuu kummallisiin tilanteisiin, tekee luonnollisesti virheitä hänkin, ja kaiken kaikkiaan pääsemme hänen matkassaan monien yllätysten raadolliseen maailmaan.

Voi vain hämmästellä, millaista jäynää hänelle on tehty ja millaista muotitermin mukaista resilienssiä teatterinjohtajalta on vaadittu. Toisaalta tuttuja ovat muissakin työyhteisöissä poliittiset leimat ja stigman vaikutus tilanteissa, joilla ei juuri siinä asiayhteydessä pitäisi olla mitään väliä.

Helminen vaikuttaa sopivalta yhdistelmältä herkkävireistä veijaria ja vakavasti työhönsä suhtautuvaa ammattilaista. Sietokyvyn raja on teatteriympyröissä kerran jos toisenkin ylittynyt, pahimmillaan kai Oulun teatterijupakassa, kun Helmisen paikalle pyytämät teatterikoululaiset viskoivat sitä itseään hänen ja muun yleisön päälle Pohjoisten Teatteripäivillä:

”Voi juma pojat, siirsitte minut juuri vanhojen pierujen joukkoon, paskojen teatterilaisten puolelle. Näyttämön sivussa on järjestäjän puhelin, pyydän keskusta yhdistämään poliisille.”

* *

Teatterinjohtaja-kirjassa nousee huomattavaksi ilmiöksi Helmisen halu ja kyky teatterimme kansainvälistämiseksi. Jo vuosi oppilasvaihdossa Yhdysvalloissa lukioaikana toi hänelle muitten ominaisuksien rinnalle vahvan englannin taidon muun kieliosaamisen oheen. Urallaan hän sukkuloi sujuvasti maita ja maanosia, on ollut katse valppaana lukuisilla ulkomaanvierailuillaan, kokous- ja festivaalimatkoillaan, joilta on tuliaisina saatu uutta ja meillä ennen näkemätöntä. Onkin turhauttavaa lukea, miten Helmisen hieno FIT-hanke (Finlands International Theatre) Espoossa torpattiin.

Toisaalta Helmisen kokoamissa ohjelmistoissa on myös vahva kotimaisten näytelmien osuus. Syytkin ovat selvät: ”Suomalainen kirjailija tuntee yhteisönsä eli yleisömme parhaiten. Hänen aiheensa ovat yleisölle tuttuja. Vain antamalla kirjailijalle ammattiteatterin lavan foorumiksi ja yhteistyökumppaniksi, hän voi kehittyä, oppia ammatissaan. Läsnä olevan kirjailijan kanssa voi neuvotella muutoksista tekstiin, häntä voi auttaa parantamaan sitä. Hän elää tätä aikaa ja kansan mielen maisemaa.”

Yhtä hyvin lastenteatteri on aivan ammatin ytimessä, vaikka jotkut ammattilaiset sivuuttavat sen olankohautuksella.

Helminen muistuttaa, että lastenlääkäriltä vaaditaan pohjaksi yleislääkärin koulutus. Helmisen mielestä ”ensin pitää tehdä Tšehovit, Shakespearet, Wuolijoet ja Canthit, vasta siten lastenteatteria. Korkeatasoisesti toteutettuna se kehittää katsojien eläytymis- ja vastaanottokykyä sekä tulevaa kriittisyyttä. Se on koko kansan teatterin jatkuvuuden elinehto.”

Ohjelmiston onnistunut rakentaminen on muutakin kuin tuuripeliä. ”Se on vaistoa, joka perustuu kokemukseen, hiljaiseen tietoon, luottoon oikeisiin ihmisiin, kuunteluun sekä samanaikaiseen varovaisuuteen ja rohkeuteen.”

Ohjelmiston kokoamisessa kuuntelusta löytyy valaiseva esimerkki hänen kahdeksan johtajavuotensa TTT:stä. Jollain ilveellä hän ehti saada taloon vierailemaan näyttelijöiltä pyytämänsä listan kymmenen kärkiohjaajaa. Tässäkin on kaikuja Ahaan demokraattiteatterilaisesta.

Olavi Veistäjä haukkui Helmisen ensimmäisen ohjauksen Oulussa esitystä edes näkemättä, varsinkin Tatu Pekkarisen Peräkylän profeettaan liitetyt mainokset. Herkullinen katsaus siitä, miten Tampereen harmaa eminenssi olisi ottanut vastaan Helmisen, jää kirjasta tietenkin puuttumaan, koska muun muassa Turun ”kotkia”, Långbackaa ja Holmbergia, säännöllisesti pakinoissaan rankonut Veistäjä ehti kuolla pari vuotta ennen Helmisen TTT-pestiä.

Helminen taas arvostelee kirjassaan Långbackan ja Holmbergin ohjelmistokäsitystä. Parivaljakko halveksi sellaista ”voileipäpöytää, josta jokaiselle on jotakin niin, että uusia makuja ei tarvitse edes maistaa”. Lähtökohta on Helmisen mielestä negatiivinen, eikä luota yleisöön.

* *

Helmisen Teatterinjohtaja ilmestyy sastamalalaisen Warelian kustantamana. Se sopii hyvin, ettei kirjoittajan Helsinki-allergia puhkea taas.

Kirja sattuu kiinnittymään yhdeltä yksityiskohdaltaan keväällä Warelialta ilmestyneeseen Hans Collianderin Kesäpoikaan, joka kuvaa kirjoittajan viettämää aikaa Anni Blomqvistin saaristossa. Jussi Helminen dramatisoi Blomqvistin Myrskyluodon Maijan TTT:hen, kävi keskustelut tv-sarjan säveltäjän Lasse Mårtensonin kanssa, mutta sai teatterillisemman musiikin Matti Puurtiselta. Pitkälti sillä pelastettiin TTT:n talous joulukuusta 1991.

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua