Äitimyytin purkaminen on hidasta ja hankalaa – arviossa Jenni Kokanderin romaani Äidit palaavat aina

Jenni Kokander. Kuva: Otto Virtanen

Ensin vähän harmittaa kirjaan tarttuessa, kun tajuan, että kyseessä on sarjan toinen osa. Onneksi Jenni Kokanderin Äidit palaavat aina (Tammi, 2024) on itsenäinen teos, eikä siis ole välttämätöntä tuntea edellistä teosta Yksi miljoonasta (Tammi, 2022). Juonen seuraaminen onnistuu ilman että olisi lukenut aiempaa osaa, jossa esiteltiin vankilapsykologi Kaisa Hallan hahmo.

Tuoreessa romaanissa Halla on palaamassa äitiyslomalta töihin vankilaan ja saa asiakkaakseen nuoren miehen, jota epäillään äitinsä surmaamisesta. Vankilapsykologi sekaantuu myös toiseen tapaukseen, jossa tunnettu toimittaja Heidi Rastimo on kadonnut. Halla sattuu paikalle Rastimon miehen Heikin tuskaillessa katoamista yksin autossaan päiväkodin ulkopuolella. Hallan ja Rastimon lapset ovat samassa päiväkodissa.

Pian Hallasta tulee Rastimon perheen tuki omituisessa elämäntilanteessa, johon Heikki Rastimo ja lapsensa Vilma ja Valtteri ovat joutuneet. Heikki on ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa hänen on otettava täysi vastuu perheensä pärjäämisestä, eikä hän oikein tiedä, miten uuteen rooliinsa asettuisi. Kaisa Halla puolestaan on yksinhuoltaja omasta tahdostaan.

Kokanderin teos luotaa parhaimmillaan vanhemmuuden vaikeutta ja sitä, kenen tarina on pinnalla lapsen ja vanhemman yhteisessä elämässä. Yksi suuri teema on kokemus siitä, että jos lapsi on vanhemman elämässä ikään kuin sivuroolissa, hänen oma henkinen kehittymisensä ei etene parhaalla mahdollisella tavalla.

Kuten romaanin nimikin vihjaa, äitien asema vastuunkantajina korostuu monella tasolla ja molemmissa kehystarinoissa. Tulkintaa vahvistaa jopa perheen kissan kohtalo: se on narttu, joka palaa päivä toisensa jälkeen samalle paikalle, jonne on joskus sattunut tekemään pennut. Näin siitäkin huolimatta, että pennut ovat aikoja sitten lähteneet muualle.

* *

Näyttelijänä tunnetuksi tulleen Jenni Kokanderin kieli on sujuvaa eikä sorru kikkailuun. Kerronta on toimivaa, ja henkilöhahmoja rakennetaan arkipäivän havaintojen ja tuokiokuvien kautta. Taidokas tapa kutoa hahmojen elämää kasaan jää harmillisesti hieman vajaaksi, ja lukija odottaa hahmojen täydentymistä. Etenkin Heikin kohdalla tuntuu, että hänet piirretään näkyväksi, mutta piirrokseen ei puhalleta riittävästi henkeä, jotta hahmosta tulisi elävä.

Rastimon perheen lapset puolestaan vaikuttavat kypsemmiltä kuin aikuiset. Etenkin Valtteri on eskarilaiseksi suorastaan häiritsevän pikkuvanha, joskin tämä lienee tarpeen, koska hänen repliikkiensä kautta juonta edistetään paikoin reippain askelin.

* *

Äidit ovat monella tapaa merkityksellisiä sekä juonen että tematiikan kannalta. Hyvää, pahaa ja pyhää äitiyttä pohditaan paitsi kadonneen ja kuolleen äidin, myös Kaisa Hallan ja tämän oman äitisuhteen kautta. Äitiys näyttäytyy elämän rikkautena ja rakkautena, mutta myös kahlitsevana vastuuna ja väsymyksenä.

Äidin lapsena oleminen on toisinaan miellyttämistä ja viihdyttämistä, toisinaan syvää yhteyttä, joka lähestyy telepatiaa.

Kansitekstin mukaan Äidit palaavat aina on psykologinen jännitysromaani. Dekkarille ominaiset piirteet eivät täysin pääse oikeuksiinsa. Olisiko ollut parempi keittää kokoon klassinen dekkari tai sitten jättää rikostarinan ainekset sikseen? Jään miettimään, onko kyseessä vain oma ahdasmielinen suhtautumiseni kirjallisuuden lajeihin ja niiden tyypillisiin ilmenemismuotoihin.

Kenties tällaisissa hybridimalleissa onkin jännitysromaanien tulevaisuus.

Nadia Paavola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua