Upein kuvin kerrottu tositarina suomalaisesta juutalaispakolaisten auttajasta – arviossa Klaus Härön Ei koskaan yksin

Kuva: Matila Röhr / Andres Teiss

Ei koskaan yksin alkaa vuodesta 1972 Helsingissä, missä nuori toimittaja (Satu Tuuli Karhu) haastattelee liki 90-vuotiasta Abraham Stilleriä. Elokuva kerrotaan vanhan miehen muistona, todistuksena, vaikka on selvää, ettei hän ihan kaikkea olekaan voinut kokea itse.

Elokuvan päähenkilö, pelastajahahmo Abraham Stiller (Ville Virtanen) on Helsingin juutalaisyhteisön johtajiin kuuluva räätäliliikkeen harjoittaja, naiivi, idealistinenkin ihminen, joka uskoo neuvottelemisen voimaan, kuten kauppias ainakin.

Elokuvan juoni heittää katsojansa vuoteen 1938, jolloin Abraham Stiller puhuu itävaltalaisille juutalaispakolaisille oleskeluluvan Suomeen juutalaisen seurakunnan jäseniksi ja työllistetyiksi. Omaan räätäliliikkeeseensä hän työllistää yhdessä Vera-vaimonsa (Nina Hukkinen) kanssa pakolaispariskunta Georg ja Janka Kollmanin (Rony Herman ja Naemi Latzer).

* *

Virallisen Suomen vastusteluissa päästää pakolaiset maahan kuuluu ”halu olla saamatta Suomeen juutalaisongelmaa”. Elokuvan käsikirjoituksessa on hyödynnetty Rony Smolarin kirjaa Setä Stiller: Valpon ja Gestapon välissä (Tammi, 2003).

Elokuva vaihtaa vilkkaasti aikaa ja paikkaa. Näkökulmaa siirretään pakolaisina saapuneista juutalaisista myös Suomen omiin, täällä maan kansalaisina vuosikymmeniä eläneisiin juutalaisiin. Natsi-Saksan fanaattinen rotupolitiikka uhkasi molempia.

Valtiollisen poliisin Valpon päällikkönä toimineesta juutalaisvastaisesta Arno Anthonista (Kari Hietalahti) elokuva leipoo vastenmielisen natsien mielistelijän.

* *

Elokuvasta näkee, miten uutterasti siinä on työskennelty uskottavan epookin luomisessa. Suomessa ja Virossa Robert Nordströmin kuvaamaa komean näköistä elokuvaa katsoessa käy selväksi, että katselemme allegoriaa, jossa puhutaan ”järkyttävän ajankohtaisesti” Suomen velvollisuuksista pakolaisia kohtaan.

Kyseessä on historiakuvaelma, mikä on jo sinällään puisevaa, ja sitä vain korostaa Ville Virtasen tavattoman jäykkä replikointi, tapahtui se sitten suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi tai jiddishiksi. On tuskin sattumaa, että Stillerin hahmo muistuttaa paljon Steven Spielbergin Schindlerin lista -elokuvassa (1993) Oskar Schindleristä piirtämää kuvaa.

Nina Hukkinen ja Ville Virtanen Stillerin pariskuntana elokuvassa Ei koskaan yksin. Kuva: Matila Röhr / Andres Teiss

* *

Ajan vierähdettyä elokuvassa vuoteen 1942 Georg Kollman ja lehdenmyyjinä toimivat juutalaiset katoavat Helsingin Ruttopuistosta kuin ”yöhön ja usvaan”. Sitä korostetaan kuvaan kohtalokkaan näköisesti purjehtivilla usvapilvillä.

Adolf Hitlerin 7.12.1941 antaman Yö ja usva -säädöksen (Nacht und Nebel) mukaan natsi-Saksan miehittämissä maissa ja alueilla poliittiset aktivistit ja vastarinnan harjoittajat oli vangittava ja teloitettava ja heidän oli kadottava kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

* *

Ei koskaan yksin -elokuvan funktio on muistuttaa nykyihmisiä Suomen omasta historiasta ja sen vähemmän kunniakkaasta, joskin historiallisen tilanteen pakottamasta veljeilystä natsi-Saksan kanssa.

Klaus Härö ohjaa elokuvastaan komeasti kerrotun ja ihmisiään arvostavan yksilötarinan. Härö ymmärtää käsikirjoittajakollegansa Jimmy Karlssonin kanssa poliittisen vehkeilyn osuutta siinä, miten ihmiset saattavat joutua viattomiksi väliinputoajiksi.

Monen maan – Suomen, Viron, Itävallan, Saksan ja Ruotsin – yhteistuotantona syntynyttä elokuvaa voi arvostaa hyvistä tarkoituksista, mutta kuvitettuna historiana se on pitkäveteistä katsottavaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua