Romantic Comedy ei ole kummoinenkaan dokumenttielokuva – miksi silti se (ehkä) kannattaa katsoa?

Kun Harry tapasi Sallyn… (1989) on Elizabeth Sankeyn suosikkielokuva. Kuva: Twentienth Century Fox

ELOKUVA | Elizabeth Sankeyn dokumentti on yhdistelmä sietämätöntä sohvaperunahöpinää ja taukoamatonta romanttisten elokuvien klippitykitystä.

”Kuinka paljon romanttisten komedioiden malli pitää yllä perinteistä parisuhdemallia, ja kenties vääristää naisten mielikuvaa itsestään ja oman elämänsä tarkoituksesta?”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Romantic Comedy

  • Iso-Britannia, 2019.
  • Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus: Elizabeth Sankey
  • Kesto: 74 min
  • Katso: Yle Areena. Yle Teema & Fem 24.4.2021 klo 20.01 ja 27.4.2021 klo 23.30.

Romantic Comedy (2019) on brittiläisen Elizabeth Sankeyn ohjaama dokumenttielokuva, jonka voisi ihan nimenkin perusteella luulla kertovan elokuvan lajityypistä, joka tunnetaan nimellä romanttinen komedia. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Romantic Comedy kertoo ennen kaikkea siitä, mitä ajatuksia ohjaaja-käsikirjoittaja Elizabeth Sankeylle tulee mieleen hänen katsoessaan romanttisia komedioita.

Kestoltaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa näytetään aivan hulvaton määrä lyhyitä katkelmia romanttisista komedioista, kaiken kaikkiaan yli 160 elokuvasta. Tämän taukoamattoman klippitykityksen päälle ohjaaja-käsikirjoittaja Sankey kertoilee, mitä tuntemuksia ja ajatuksia elokuvat hänessä herättävät.

Sankey ei ole yksin ajatuksineen, sillä mukaan elokuvan sohvaperunakuoroon tulee mukaan pari muutakin ääntä kertomaan fiiliksiään. Katsojille ei kuitenkaan vaivauduta kertomaan keitä kommentaattorit ovat (nimethän taisivatkin siinä alkuteksteissä vilahtaa), mutta lieneekö sillä loppujen lopuksi väliäkään.

Periaatteessa en ole minänäkökulman käyttämistä vastaan (kuten ehkä huomasitte, tässä lauseessa esiinnyin minänä!). Monissa dokumenttielokuvissa tai journalistisissa teksteissä minänäkökulma lisää tekstin läpinäkyvyyttä: tehdään selväksi, että teksti ei ole mitään jumalan sanaa tai vedenpitävästi todistettua tieteellistä faktaa, vaan tekstin tuottajan valitsema näkökulma. Minänäkökulma voi myös vahvistaa tekstin uskottavuutta, huumoria tai tunnelatausta, jos dokumentin tekijä tai tekstin kirjoittaja samalla kertoo omasta kokemuksestaan, antaa jotakin itsestään.

Sankeyn Romantic Comedy -dokumentin minänarratiivi ei kuitenkaan edusta minänäkökulman parhaita puolia, vaan vaikuttaa pelkästään laiskalta ajattelulta. Vaikka Sankey on tehnyt rutkasti töitä leikatessaan itse elokuvansa, ja vastaa vielä bändinsä Summer Campin kanssa musiikistakin, jossakin vaiheessa dokumentin tekijä olisi voinut kyseenalaistaa oman musta tuntuu -ajattelunsa.

Genre-elokuvien historioissa olisi paljon ammennettavaa, sillä kaavamaisten elokuvien kehittyessä ja muuttuessa nämä muutokset aina jollakin tavalla kielivät myös siitä, mitä maailmassa on meneillään. Sankey kuitenkin lähtee analyysissään liikkeelle siitä, miltä hänestä tuntui katsoa romanttisia komedioita ennen ja jälkeen oman avioliiton solmimisen.

VIDEO: Romantic Comedy -elokuvan traileri.

* *

Toki Sankey dokumentissaan käsittelee jonkin verran myös romanttisten komedioiden historiaa. Tahtoo sanoa, että 74-minuuttisesta dokkarista historiaosuudelle on uhrattu kokonaiset 4 minuuttia 15 sekuntia.

Historiapilkahduksen alkaessa voi katsoja jo hetkeksi harhautua toivomaan, että nytpä päästään näkemään katkelmia mainioista 1930-luvun screwball-komedioista ja kuulemaan syvempää analyysiä niistä. Mutta eikö mitä: klassikoihin ei viitata edes kintaalla, sillä on jo liian kiire kertoa, että itsenäisten naisten screwball sammui toisen maailmansodan myötä, ja elokuvien naiset siirtyivät pitämään huolta ”kodin järjestyksestä”. Sitten onkin aika näyttää pari pätkää Marilyn Monroesta ja ylistää tämän ”seksuaalista itsevarmuutta”. Koko 1960-luku typistetään ”siveään” Doris Dayhin.

Historiallisen osuuden päätteeksi Sankey vetää loputkin genrehistorian mutkat suoriksi ja toteaa, että koko lajityyppi on jämähtänyt 1960-luvulle.

En väitä olevani romanttisen komedian asiantuntija, mutta voin varmaan silti kertoa, miltä minusta tuntuu kuunnella Sankeyn yksinkertaistuksia. Varsin vahvasti tuntuu siltä, että Sankey ei ole kunnolla jaksanut perehtyä genren historiaan.

Dokumentin lopputeksteistä huomaan, että sinne on lähteiksi merkitty kaksi romanttista komediaa käsittelevää kirjaa. Siis kaksi. Lieneekö yhtäkään asiantuntijaa haastateltu taustatietoa hankittaessa? Tai miksi ihmeessä vaivautua, kun kerran omassa dokumentissaan voi sanoa omat mielipiteensä just niin kuin haluaa!

Myös Sankeyn kavereilla on asiaa. Joku heistä – ei aavistustakaan kuka – paheksuu, että romanttisissa komedioissa ei kestetä päteviä naisia, vaan naishahmot alennetaan koomisiksi hahmoiksi ja heidät voidaan esimerkiksi laittaa kaatumaan mutaan. Kommentaattori tuntuu unohtavan, että tämä on perinteinen komedian keino: päähenkilö, olipa tämä sitten mies tai nainen, näytetään toistuvasti hölmöilemässä ja epäonnistumassa.

Itse asiassa se, että myös mudassa konttaava luuseri nainen voi onnistua löytämään rakkauden, on ollut aika vapauttavaa nähtävää romanttisten komedioiden historiassa. Ei tarvitsekaan olla se nokkela screwball-komedienne tai uhkea Marilyn tai täydellinen Doris Day, vaan ihan tavallinen mokailija vaan. Mutta tämähän on tietysti vain minun mielipiteeni.

Myönnettäköön, että Sankey ja kumppanit onnistuvat jutustelussaan myös nostamaan esiin romanttisten komedioiden todellisia kipupisteitä, esimerkiksi sen, että Hollywoodin romanttiset komediat on suunnattu valkoiselle heteroyleisölle. Tämä oivallus ei kuitenkaan liene kovin suuri uutinen kenellekään, sillä sama pätee pitkälti myös muihin Hollywood-elokuviin. Yhtään uutta tai kovin omaperäistä ajatusta ei dokumentin aikana kuule.

Näin katsojana olisin toivonut, että Sankey tovereineen olisi pysähtynyt hieman pitemmäksi aikaa edes yhden esiin pulpahtavan ajatuksen kohdalla. Sillä olisihan koko genren perustassa paljon pohdittavaa: kuinka paljon romanttisten komedioiden malli pitää yllä perinteistä parisuhdemallia, ja kenties vääristää naisten mielikuvaa itsestään ja oman elämänsä tarkoituksesta?

Sankeyn dokumenttielokuvan keskustelu ei nouse tavanomaista kotisohvaa korkeammalle. Minäkeskeisen jutustelun lomassa tiputeltu informaatio on köykäisen kevytdokkarin tasoa, ja jotkut kommentit kuulostavat jopa jollakin tapaa vääristyneiltä tulkinnoilta. Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi haaskata elämäänsä tämän sohvaperunahöpinän äärellä?

ve001o83cm

Dokumentissa nähdään näytteitä yli 160 romanttisesta komediasta. Kuva: Yle

* *

Vastaus löytyy elokuvista. Sankeyn dokumentti on täynnä romanttista komediaa, yhtä katkeamatonta elokuvavirtaa, ja todellakin: klippejä on yli 160 elokuvasta (162:sta, jos lopputeksteistä oikein laskin)!

Vaikka dokumenttielokuvan kokonaisrakenteessa on ongelmansa (dokumentti tuntuu loppuvan kaksi kertaa), pidän Sankeyn tavasta editoida: leikkauksella kommentoidaan ja painotetaan dokumentin sisältöjä taitavasti. Katsoja saadaan sittenkin vieteltyä mukaan kuviin ja tunnelmiin. Tässä auttaa myös Summer Campin musiikki, jonka Sankey osaa hyvin sovittaa kokonaisuuteen.

Ja jotenkin vain käy niin, että dokumentin pahin puute onkin myös sen paras puoli: ei puhuvia päitä, ei harmaita tutkijoita, ei turhantärkeitä kriitikoita, vaan elokuvaa. Elokuvia, jotka monet katsojat ovat nähneet monta kertaa. Elokuvia, joita on ihana katsoa. Elokuvia, joissa kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa. Ja tämä, juuri tämä on Sankeyn tärkein oivallus: romanttisia komedioita katsotaan, jotta katsojat voisivat nähdä ja kokea näitä rakastumisen tunteita.

Tällaista elokuvarakkauden hyökyaaltoa katsoessa myös dokumentin asiasisällön puutteista rutkuttavan kyynisen kriitikon kaikki aseet ja varusteet lopulta putoavat kilisten ja kolisten lattialle. On kivaa bongailla vanhoja elokuvasuosikkeja, on kivaa muistaa niitä tunteita, joita koki näitä elokuvia katsoessaan. Ja on hienoa, että dokumenttiin mahtuu myös elokuvia, jotka ovat itselle vieraita – ehkä nekin voisi joskus katsoa.

Eikä varmaan tarvitse edes erikseen sanoa, mutta sanonpa silti: nyt pandemian aikana, jolloin monet ovat viettäneet jo yli vuoden enimmäkseen omissa oloissaan, tällainen inhimillisiä tunteita tursuava dokumenttielokuva puolustaa ilman muuta paikkaansa ja on suorastaan lääkinnällistä kuntoutusta. Romantic Comedyn halailu- ja pussailukimara on katsojaakin lohduttava televisiohali.

Ja nyt muuten tekee mieli katsoa putkeen romanttisia komedioita.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This