Isän ja tyttären suhde on Perhosten ytimessä – arviossa Jenni Toivoniemen ensi-iltakomedia

Aksa Korttila ja Jani Volanen. Kuva: Sami Kuokkanen / Tekele Productions

Aikuiset-televisiosarjalla ihastuttanut Anna Brotkin on Jenni Toivoniemen Perhoset-elokuvan käsikirjoituksen takana, joten odotukset ovat suuret. Kyllä ne laillaan täyttyvätkin, sillä elokuva on täynnä hauskaa sanailua, ylilyöntejä, ironiaa ja lempeää naljailua. Suuretkin vastoinkäymiset kuitataan naurulla, ja mikäpä sen parempaa lääkettä ahdinkoon olisikaan.

Omaan makuuni kohellusta ja sähellyskomedioista tuttuja kikkoja on ehkä liikaakin. Päähenkilön jättisuuren käsilaukun sisällön kaatumista pitkin poikin lattioita sai odottaa, mutta sen tiesi tulevan varmasti. Sinapit uuden paidan rinnuksille – totta kai. Toisaalta tapahtumat vyöryvät niin nopealla tahdilla, että sekoilu ei ala liikaa ärsyttää.

Perhoset kertoo ahkerasta ministerin assistentti Siiristä (Aksa Korttila), joka joutuu vastentahtoisesti palaamaan kotikaupunkiinsa Seinäjoelle, juuri Tangomarkkinoiden aikaan. Siirillä on mukanaan pomonsa, ministeri (Leea Klemola), jonka simputusta Siiri sietää juuri sen verran absurdisti, että on selvää, että pian napsahtaa.

Klemolan hahmo on ehkä parasta koko elokuvassa, mutta kärkisijaa tavoittelee myös toilaileva Siirin isä Petri (Jani Volanen). Isän ja tyttären hankala suhde onkin elokuvan kantava teema. Parin taustoja ei avata syvällisesti, mutta pienin merkein kerrotaan, että lämpöä ei heidän väliltään puutu, vaikka olosuhteet ovat tragikoomiset. Käsikirjoittaja Anna Brotkin kertoikin elokuvan kutsuvierasillassa (Seinäjoen kaupungin järjestämä), että isän ja tyttären suhdetta ei liiemmin kotimaisissa elokuvissa käsitellä, ja siksi hän halusi siihen tarttua. 

* *

Pelkäsin, että pääkaupunkiseutulaisten tekijöiden toteuttamana Perhosista tulee murre-elokuva. Maakuntiin sijoitetuissa elokuvissa ja sarjoissa usein tupataan vetämään murre täysin överiksi ja hahmot karikatyyreiksi. Siispä oli hyvin virkistävää huomata, että pohojalaasittaan leviää ei elokuvassa juurikaan puhuttu. Se on todellisuutta, sillä aika harva täällä niin nykyään puhuu.

Kun ravintolatyöntekijä sanoi leffassa notta, jo se särähti korvaan luonnottomana. Onneksi koko elokuvassa taisi olla vain yksi hahmo, jonka jokaanen sana oli ku flataasimmasta eteläpohojalaasten paukahrosten sanakiriasta. Kyseinen hahmo oli myös ainoa jussipaitaan pukeutunut, ellei sitten joku toinen salmiakkikuviopuseroinen tyyppi vilahtanut ohi silmieni.

Tangomarkkinat näyttäytyivät elokuvan kautta minulle aivan uudella tavalla. Olen elänyt Seinäjoella yli puolet elämästäni, ja tangot on kovinkin tuttu tapahtuma, vaikka en kohderyhmää olekaan. Ensimmäistä kertaa näin ne tällaisen katseen kautta. Ne näyttivät yhtä eksoottiselta kuin amerikkalainen lapsimissikilpailukulttuuri, hämmästyttäviltä ja hämmentäviltä. Ai tuollaistakin on. Ote tangoihin oli elokuvassa kuitenkin ilman muuta hyväntahtoinen.

Elokuva on kuvattu suureksi osaksi Seinäjoella. Se on virkistävää, sillä eipä täällä kuvattuja rainoja juuri näe. Onhan se nyt hauskaa bongailla tuttuja kulmia valkokankaalta. Olin tovi sitten tilaisuudessa, jossa pohdittiin Seinäjoen matkailuvaltteja. Esille nousivat tv-sarjat ja elokuvat ja Tampere, jossa on kuvattu Koskinen-jännäriä. Sarjan ympärille on viritetty erilaisia matkailupalveluita, kuten Koskis-kävelyitä ja Koskis-ruokia. Ehkä Perhoset saa uusia ihmisiä visiteeraamaan näille lakeuksille? Ihmettelemään Tangomarkkinoita, kiipeämään Jouppilanvuorelle, varaamaan hotellihuoneen Fooningista ja syömään Samburgeriin?

Kuva: Sami Kuokkanen / Tekele Productions

* *

Elokuvanäytöksen jälkeen Seinäjoen kaupungin viestintäpäällikkö kysyi tuottaja Miia Haavistolta, miksei maakuntiin tuoda nykyistä enempää av-tuotantoja. Surullinen vastaus oli raha, mutta vielä surullisempi on osaaminen. Haavisto sanoi, että tekijät ja osaajat ovat pääkaupunkiseudulta, ja osaajien liikuttelu ja majoittuminen muualle Suomeen maksaa. Maakunnissa on vain vähän tekijöitä, jotta tuotannot voisivat hyödyntää paikallista osaamista. Ei voi hyödyntää jotain, jota ei ole.

Herää kysymys, eikö todella ole vai eikö sitä vain osata markkinoida? Ehkä ei ole, onhan moni muukin osaajajoukko pakkautunut pääkaupunkiseudulle. Toisaalta tuleehan täältä elokuvia, Lapua 1976 ja tekeillä oleva Häjyt 2 nyt muun muassa.

En tunne elokuvien rahoituskuvioita kovin hyvin, enkä tiedä mitä käytännössä tarkoittaa, että elokuva on toteutettu ”yhteistyössä Atrian ja Seinäjoen kaupungin kanssa”. Molemmat toki näkyvät elokuvassa, mutta eivät mainosmaisesti, mikä olisikin ollut mautonta. No, Atria kyllä pääsi kehumaan uutta aurinkovoimalaansa ja siipikarjatehdastaan (joka muuten nimensä vastaisesti ei tee lintuja, vaan tappaa ja paloittelee niitä – laitosinvestoinnista keskusteltiin jokin aika sitten paljon, esimerkkinä vaikkapa tämä), mutta oli siinäkin twistinsä. Ministerin assistentin suulla leffassa todettiin, että lihatehtaassa otetuissa kuvissa poseeraaminen olisi ministerille bad press, eikä paikallislehden kuvaajaa kannattaisi siksi tilata paikalle. Tämä koukku ilahdutti ja osoitti, että elokuvantekijöiden ei tarvitse rahoittajille sentään liikoja kumarrella. 

Viihdettä tämä yhdenviikonlopunelokuva tarjoaa. Mainiot näyttelijät ja totutusta poikkeava miljöö jaksavat kannatella katsomiskokemusta. En kuitenkaan ole tämän tyyppisen elokuvan ylimpiä ystäviä. Siedän väärinkäsitysten ja kommellusten ketjuja ehkä paremmin puoli tuntia kerrallaan.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua