Do you wanna hear the story of my life? Miten Michael Monroesta tuli Michael Monroe

Kuva: Hannu Käki

Michael Monroesta kertovan dokumenttielokuvan ensimmäisenä ja viimeisenä kappaleena soi Demolition 23 -yhtyeen kappale Hammersmith Palais, jonka Monroe on kirjoittanut edesmenneen vaimonsa Jude Wilderin ja Little Stevenin kanssa. ”Do you wanna hear the story of my life”, siinä kysytään.

Dokumenttielokuvan kaari rakentuu Michael Monroen keskeisimmän roolin, rocktähteyden, ympärille. Monroeta kilvan ylistävien haastattelupätkien jälkeen siirrytään syyskuuhun 2022 ja muusikon 60-vuotisjuhlakeikalle Helsingin jäähalliin. Kuvassa näytetään takaapäin, kuinka Monroe nousee kitaransa kanssa lavalle valokeilaan. Elokuvan lopussa palataan samalle juhlakeikalle, jossa esiintyi myös Hanoi Rocks. Lopputekstejä säestää taas Hammersmith Palais: ”Do you wanna hear the story of my life?”

Ja kyllähän me haluamme. Hanoi Rocks oli kiistatta oman aikansa eli 1980-luvun alun kansainvälisesti menestynein suomalaisyhtye. Mukana on kavalkadi aikalaisia rockmuusikoita. Äänessä elokuvan aikana ovat muun muassa Alice Cooper, Little Steven, Guns’n’Rosesin Slash ja Duff McKagan ja Def Leppardin Joe Elliott. Lisäksi Motörheadin Lemmy Kilmister puhuu arkistonauhan välityksellä.

Kotimaisista tekijöistä mukana on managereita ja monia keskeisiä musiikkitoimijoita, kuten Seppo Vesterinen ja Juhani Merimaa, sekä tietenkin lukuisia muusikkokavereita, joista eniten ääneen pääsevät Hanoi Rocksin Sami Yaffa ja Jan Stenfors (Nasty Suicide) sekä Andy McCoy. Haastateltuja henkilöitä on lopputeksteissä mainittu yhteensä 48.

Elokuva on tietenkin rocktähti Michael Monroen tarina. Hänen värikäs elämänsä ja persoonansa on se punainen lanka, jonka ympärille dokumentti on rakennettu. Tarina etenee kronologisesti lapsuudesta nykypäivään. Muisteloissa käydään läpi nuoruus ja hakeutuminen musiikin ja soittamisen pariin. Sitten elämään tulee rockmusiikki ja bändit, muutto Tukholman kautta Lontooseen ja New Yorkiin, joissa myös kuvattiin uutta materiaalia elokuvaa varten. Michaelin maailmankansalaisuus korostuu, kun kieli vaihtuu sujuvasti ja luontevasti suomen ja englannin välillä eri tilanteissa. Elokuvan rooleissa ovat Matti, Makke ja Michael.

Hanoi Rocksin tarina soljuu lukuisien ja lyhyehköjen haastattelupätkien kannattelemana, musiikin säestämänä. Mukana on arkistomateriaalia: musiikkivideoita, kotivideoita, tv-materiaalia ja valokuvia. Keikoilta kuvattua materiaalia löytyy, vaikkakin sitä on paljon vähemmän kuin useissa muissa, tyypillisesti johonkin tiettyyn bändiin keskittyvissä dokumenttielokuvissa.

Musiikkia käytetään elokuvassa silti hyvin. Se kuljettaa tarinaa ja Monroen uran eri vaiheita. Pienenä yksityiskohtana elokuvasta nousee esiin rumpali Razzlen kuolema, joka vaikutti syvästi Hanoi Rocksiin ja johti lopulta sen hajoamiseen. Tämän tunteikkaan asian käsittelyä seuraa tunnelmaan sopiva pätkä kappaleesta Million Miles Away.

Viimeinen elokuvassa esitetty lavaesiintyminen on Hanoi Rocksin paluu, joka tapahtui samaisella Monroen juhlakeikalla. Lavalla soi Boulevard of Broken Dreams, jonka jälkeen kuvassa nähdään lavalla nyyhkivä Michael Monroe. Yhtä New Yorkissa kuvattua kohtausta puolestaan säestää hauskasti Hiski Salomaan Lännen lokari.

Matti ja äitinsä Marjatta. Kuva: Hannu Käki

Monroe lähti 17-vuotiaana Hanoi Rocksin jäsenten kanssa Tukholmaan, koska ilmapiiri oli ahdistava, ”Suomessa ei voinut olla”. Suomeen hän kuitenkin palasi, 15 vuoden jälkeen, ”loppuun palaneena”, kuten Sami Yaffa asian ilmaisee. Elokuvan keskeisenä ja maadoittavana kiintopisteenä toimii perheen kesämökki Kiikalassa ja erityisesti siellä haastateltu äiti, Marjatta Kaistila. Mökin tuvassa istuva myötätuntoinen ja Michaelille tärkeä äiti toimii dokumentissa tärkeänä kontrastina rock’n’roll-elämään.

Elokuva on rockdokumenttielokuvaksi aika konventionaalinen. Materiaali perustuu haastatteluihin, keikkataltiointeihin ja arkistomateriaaleihin. Yleisöä tai fanikokemuksia ei ole nostettu esiin. Vahvasti maskuliiniseen sex and drugs and rock’n’roll -ideologiaan nivoutuu tarina tinkimättömästä, omanarvontuntoisesta artistista. Dokumentissa korostetaan Monroen ja hänen musiikkinsa aitoutta ja sitä, kuinka tärkeää on olla oma itsensä, tehdä omaa juttuaan. Musiikin kaupallisuutta väheksytään, vaikkakin sen suuren ”breikkaamisen” puuttuminen on jäänyt selvästi myös harmittamaan.

Lopussa Monroe viittaa olevansa mieluummin ”yks rock’n’rollin parhaiten pidettyjä salaisuuksia” kuin maailmankuulu. Tämä taitaakin olla koko elokuvan keskeisin metateksti, ja jokainen katsoja saa tulkita sen omalla tavallaan.

Rockin ja räimeen ohella elokuva kertookin inhimillisen tarinan, ja Michael Monroen herkkä puoli pääsee hetkittäin esiin. Asioista tuskin paljastuu sellaista uutta, mitä ei esimerkiksi elämäkerroissa olisi jo kerrottu, mutta dokumentti on kokonaisuutena varsin kiinnostavaa katsottavaa. Visuaalisten elementtien ja musiikin kautta kerrottuna tarinasta tulee elävä ja todellinen.

Dokumentin ympärillä on uutisoitu riidasta, joka liittyy toiseen Michael Monroesta tehtyyn dokumenttielokuvaan. Tässä arviossa en lähde ruotimaan tätä asiaa, siitä voitte lukea lisää vaikka tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta.

Terhi Skaniakos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua