Daniel Craigin kausi Bondin roolissa saa arvoisensa päätöksen – arviossa 007 No Time to Die

Daniel Craig on viimeistä kertaa Bond. Kuva: Nicola Dove © 2020 DANJAQ, LLC AND MGM

Lähes kuusikymmentä vuotta valkokankailla nähdyt James Bond -elokuvat ovat ennen kaikkea rituaali. Ne ovat globaali kulttuurinen ilmiö, muutamien vuosien välein toistuva tapahtuma, johon miljoonat ihmiset ympäri maailman osallistuvat vain sen vuoksi, koska ”kaikki” muutkin osallistuvat.

Nyt tämä rituaali on taas täällä. Cary Joji Fukunagan ohjaama 007 No Time to Die (2021) nähdään elokuvateattereissa – noin puolitoista vuotta myöhässä, sillä elokuvan ensi-iltaa jouduttiin lykkäämään koronaviruspandemian vuoksi kolme kertaa.

Elokuvan nähtyäni voin sanoa, että No Time to Die -elokuvan esityksen lykkääminen on ollut järkevää myös elokuvan aihepiirin vuoksi: elokuvassa agentit jahtaavat laboratoriosta varastettua, tarttuvaa ja tappavaa bioasetta. Pandemian alkuvaiheessa tällaisen elokuvan katsominen olisi tuntunut liian kaamealta.

Eikä se ihan helpolta tunnu nytkään. Ensimmäistä kertaa Bond-elokuvan asekeksintö oikeasti hirvittää.

Vaikka elokuvan superase osuu kiusallisesti ajan hermoon, se on silti perinteinen MacGuffin, elokuvan toiminnan käynnistävä, tavoiteltu asia, joka voisi periaatteessa olla aivan mikä tahansa järjetön kapistus. Bioase ei ole ollenkaan No Time to Die -elokuvan kiinnostavin asia.

No Time to Die -elokuvan kiinnostavin asia on se, mitä James Bondin hahmolle ja koko James Bond -brändille elokuvassa tapahtuu. Muutos on huomattava, joskaan ei aivan yllättävä, sillä tätä kohti on menty koko sen ajan, kun näyttelijä Daniel Craig on esiintynyt Bondin roolissa.

Tiedossa on, että No Time to Die on viides ja samalla viimeinen Bond-elokuva, jossa Craig on mukana. Niinpä elokuvassa rakennetaankin isomman draaman kaari, joka sulkee sisäänsä viiden elokuvan Bond-kokonaisuuden. Elokuvista rakentuu kokonainen James Bond -saaga, ja No Time to Die on tämän tarinan loppuhuipennus.

* *

Daniel Craig aloitti James Bondin roolissa 15 vuotta sitten elokuvassa Casino Royale (2006). Hänet valittiin rooliin Pierce Brosnanin tilalle, sillä elokuvan tuottajat, Eon Productions -yhtiötä johtavat Barbara Broccoli ja Michael G. Wilson halusivat muuttaa elokuvasarjan suuntaa, ja samalla oli luontevaa vaihtaa sarjaan myös uusi näyttelijä.

Broccoli ja Wilson palasivat alkuun, kirjailija Ian Flemingin ensimmäiseen Bond-kirjaan Casino Royale (1953). Sitä ei ollut koskaan filmatisoitu Eonin tuottamassa virallisessa Bond-sarjassa – siitä oli tehty ainoastaan ikiunohdettava huumoriversio vuonna 1967.

Martin Campbellin ohjaamassa vuoden 2006 elokuvassa Bondin tarinaan suhtauduttiin kuin elokuvasarja olisi vasta alkanut, eikä sarjan aiempia Bond-elokuvia olisi olemassa. Mutta: sarja ei tietenkään alkanut ”alusta”, vaan uusi elokuvajatkumo rakentui aiemman Bond-historian päälle.

Sekä elokuvan tekijöille että meille katsojille on vuosikymmenten aikana kertynyt melkoinen määrä Bond-tietämystä. Eikä tämä tietämys suinkaan pääse unohtumaan, kun joka kesä meidät täällä Suomessakin kutsutaan television välityksellä Bond-kertausharjoituksiin.

Tätä tuttuutta on käytetty hyväksi Craigin kauden Bondeissa: ne eivät enää ole tavanomaista kaavafiktiota, jossa toistellaan aiemmista Bond-elokuvista tuttuja elementtejä hieman varioiden. Toistellaan kyllä, mutta ei pelkästään toistella. Craigin ajan Bondeissa tämä toisto on kommentoivaa, tietoista, ja siihen on rakennettu merkitystasoja, joita Bond-elokuvien parissa marinoituneiden katsojien oletetaan huomaavan ja tunnistavan.

Craigin myötä Bond-elokuviin tuli myös enemmän karheutta, fyysistä suoritusta, ja elokuvat toimivat enemmän lihasvoiman ja näyttävien stunttien kuin mielikuvituksellisten keksintöjen ja digitaaliefektien varassa. Uutta oli myös se, että Bondilla naama oli veressä, häneen sattui. Vaikka Bondin plot armour oli elokuvasarjan päähenkilönä parasta laatua, ensimmäistä kertaa hahmon puolesta sai oikeasti jännittää.

Muutokset eivät rajoittuneet toimintakohtauksiin. Maailmankirjat menivät sekaisin Casino Royalessa, kun merestä nousi uikkareissa Bond, James Bond – katsojan katseen kohteena, seksiobjektina. Viesti oli selvä, ja vertautui aiempiin Bond-elokuviin, joissa merestä nousi kaunis nainen bikineissä, Honey Ryder (Ursula Andress) elokuvassa Salainen agentti 007 ja tri No (Dr. No, 1962) tai Jinx Johnson (Halle Berry) elokuvassa 007 – Kuolema saa odottaa (Die Another Day, 2002).

Ja mitä tekikään Bondin ihastus, Vesper Lynd (Eva Green) tavatessaan Bondin ensimmäistä kertaa: hän kommentoi Bondin takapuolta. Perinteisiä Bond-elokuvien sukupuolirooleja käännettiin nurin, ja katsojat kyllä ymmärsivät miksi: haluttiin tehdä näkyväksi aiempien Bond-elokuvien seksismi.

Casino Royalen (2006) jälkeen seurasivat elokuvat Quantum of Solace (2008), Skyfall (2012) ja Spectre (2015). Näiden elokuvien myötä Bond-elokuvista tuli pastisseja aiemmista Bondeista, peliä, jota elokuvantekijät pelasivat katsojien kanssa. Vaikka kaava oli edelleen olemassa, monia tuttuja elementtejä, luentatapoja oli ratkaisevalla tavalla muutettu.

James pääsee Nomin kyytiin. (Lashana Lynch ja Daniel Craig). Kuva: Nicola Dove © 2020 DANJAQ, LLC AND MGM

* *

Myös 007 No Time to Die -elokuva pelaa aikaisempia Bond-elokuvia vastaan, mutta myös noudattaa perinteitä. Tuttuun tapaan nähdään alkujakso ennen alkutekstejä, mutta tällä kertaa huomattavasti tavallista pitempänä, kahteen eri aikaan ja paikkaan sijoittuvana. Lumisissa maisemissa Norjassa tapahtuva takautuma on tavanomaista pelottavampi, jopa kauhuelokuvamainen.

Kylmästä Norjasta ponnahdetaan lämpimiin tunnelmiin Italiaan, jossa Bond on viettämässä aikaa Spectre-elokuvasta tutun Madeleinen (Léa Seydoux) kanssa. Ollaan poikkeuksellisen romanttisissa tunnelmissa, ja Bond näyttäisi olevan umpirakastunut.

Mutta juuri kun katsoja alkaa pelätä tulleensa vahingossa katsomaan keskinkertaista ihmissuhde-elokuvaa, tunnelmat kääntyvät jälleen – ja alkujakson toimintaosuudesta kehkeytyykin yksi Bond-historian parhaista introista.

Tällä kaksiosaisella alkujaksolla No Time to Die -elokuvan teemat ja tunnelmat – ja myös vahvuudet ja heikkoudet – istutetaan jo ennen alkutekstejä katsojan mieleen.

On selvää, että nyt olemme katsomassa Bond-elokuvaa, jossa tunteet, erityisesti romanttinen rakkaus, on tavanomaista vahvempi osa elokuvaa. On paljolti katsojan silmässä, kuinka tässä onnistutaan. Kieltämättä elokuvan rakkausteema tuntuu hätkähdyttävän oudolta, välillä jopa herttaisen kömpelöltä. Silti rakkauden tuominen Bond-elokuvaan on mielestäni rohkea veto: lähes kuudenkymmenen vuoden jälkeen Bond-hahmolle alkaa kehittyä tunne-elämää.

Ihan täysin ennenkokematonta rakkaus ei Bond-elokuvissa ole. Ympyrä sulkeutuu nyt myös suhteessa Daniel Craigin ensimmäisen Bond-elokuvaan Casino Royaleen, jossa hän menetti rakastettunsa. Historiasta muistetaan myös Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service, 1969), jossa rakastunut Bond (George Lazenby) meni naimisiin – ja niin ikään menetti rakkaansa.

Myös toimintakohtaukset ovat No Time to Die -elokuvassa jännittävämpiä kuin koskaan. Tämä johtuu siitä, että nyt mukana ovat ensimmäistä kertaa tunteet ja tärkeät ihmissuhteet. Bond ei ole enää kylmä tappaja, vaan mies, joka on valmis mihin tahansa rakkauden tähden. Bondista tulee aito sankari, mitä hän oikeastaan koskaan aiemmin ei ole ollut.

Bondin rakastettu Madeleine (Léa Seydoux) on tuttu Spectre-elokuvasta. Kuva: Nicola Dove © 2020 DANJAQ, LLC AND MGM

* *

No Time to Die -elokuvassa on toki puutteensa, ja yksi niistä on liian pitkä kesto, sillä elokuvalla on mittaa 2 tuntia 43 minuuttia. Tämä ei olisi ollut välttämätöntä, sillä juoneen on jäänyt tyhjäkäyntiä ja toistoa. Vaikka ei elokuva tylsä ole, karsimisen varaa olisi ollut.

Käsikirjoittajia on ollut aika liuta: jo seitsemän Bond-elokuvaa parivaljakkona kirjoittaneet Neal Purvis ja Robert Wade, ohjaaja Cary Joji Fukunaga itse, Scott Z. Burns ja Fleabag-sarjan luoja Phoebe Waller-Bridge. Silti olisi kannattanut palkata vielä yksi kirjoittaja editoimaan tarina hieman sujuvammaksi.

Ehkä yllättävintä on, että elokuvan pääpahikset ovat mitättömiä. Vankilassa lymyilevä Ernst Stavro Blofeld (Christoph Waltz) ja koko maailmalle kostoa janoava Luytsifer Safin (Rami Malek) ovat niin kliseisiä pahiksia kuin olla voi. Hahmot tuntuvat olevan elokuvassa kuin ”välttämätön paha”, eikä näyttelijöiden roolisuorituksissakaan ole hurraamista – kovin kapealla alueella he ovat joutuneet toimimaan.

True Detective -sarjasta tunnettu ohjaaja Cary Joji Fukunaga ei ole Skyfallin ja Spectren ohjaajan Sam Mendesin veroinen, mutta hyvää jälkeä Fukunagakin on saanut aikaan. Varsinkin toimintakohtauksissa rytmi ja jännite säilyy – ja sehän on oikeastaan toimintajännärin onnistumisen kannalta kaikkein oleellisin asia.

Vaikka tarina on tunteellinen ja vakava, elokuvaan on onnistuneesti saatu sovitettua myös huumoria parhaiden Bond-perinteiden mukaisesti. Monissa kohtauksissa leikitellään Bond-historialla. Esimerkiksi ikoninen esittäytyminen, ”Bond, James Bond” kuullaan tällä kertaa huvittavassa yhteydessä.

Ja sitten ne naisroolit. Kuten muissakin Craigin kauden Bondeissa, myös No Time to Die selkeästi kommentoi perinteisten Bond-elokuvien naisten, ”Bond-tyttöjen”, historiaa ja joissakin vanhemmissa elokuvissa nähtyä suoranaista misogyniaa ja rasismia.

Kohtaamme uusia sävykkäitä naisagentteja. On yli-itsevarma Nomi (Lashana Lynch), joka on perinyt eläkkeelle siirtyneen Bondin paikan MI6:n organisaatiossa. Ja aivan mainio hahmo on Paloma (Ana de Armas), jolla on mekko napaan asti auki ja joka käyttäytyy naiivisti kuin vanhojen Bond-elokuvien lapsinaiset – mutta joka on sittenkin jotakin aivan muuta.

Safin (Rami Malek) on elokuvan välttämätön paha. Kuva: Nicola Dove © 2020 DANJAQ, LLC AND MGM

* *

Bond-elokuvat ovat kulttuurituotteena niin oma lajinsa, että Bond-elokuvia on käytännöllisintä arvostella omassa sarjassaan.

Jos maailmassa olisi olemassa vain yksi yksittäinen Bond-elokuva, sen kiinnostavuus – saati taiteellinen merkitys – olisi jokseenkin olematon. Vuodesta 1962 jatkuneella suositulla sarjalla on kuitenkin valtava kulttuurinen merkitys. Eikä ole yhdentekevää millaista maailmaa niissä esitetään ja millaisia sarjan henkilöt ovat.

Daniel Craigin kaudella muutos on ollut selkeä, ja No Time to Die vie tämän kehityksen huippuunsa.

Mielestäni ei ole mitään epäilystä siitä, että Daniel Craig on koko elokuvasarjan historian paras James Bond. Hän on selkeästi parempi näyttelijä kuin aiemmat Bondit ja hän on paneutunut työhönsä huomattavalla antaumuksella. Hän on oikeastaan parempi kuin Bond-sarjassa pitäisi olla – ja siksi juuri hänen kaudellaan elokuvasarjan uudistaminen on ollut mahdollista.

Elokuvasarjan parhaat Bond-elokuvat on tehty juuri Craigin kaudella. Skyfall on ehdoton ykkönen, Casino Royale on hyvä kakkonen. Elokuvana No Time to Die ei yllä ihan näiden kahden tasolle, mutta jollakin tavalla se myös ylittää ne. No Time to Die nimittäin menee rohkeasti tielle, jota ei ole ennen kuljettu.

No Time to Die -elokuvan myötä Daniel Craigin viiden Bond-elokuvan kokonaisuus saa ansaitsemansa päätöksen. Päätöksen, joka ei unohdu.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua