Kurkistuksia eläinten aisteihin, taiteilijan vapautumisia ja matkoja piirtäjän mieleen

Leena Pukki: Kaikkien joukosta tunnistit minut. Kuva: Katri Kovasiipi

GALLERIAKATSAUS | Karoliina Paappa ja Leena Pukki Rajatilassa, Udi Salmiaitta ja Aki Suutari Rongassa, Elina Ruohonen Saskiassa, Jaakko Tuomainen Hirvitalossa ja Paula Puikkonen Koppelossa.

Kurkistus lintujen, käärmeiden ja koirien aisteihin

Karoliina Paappa ja Leena Pukki ohjaavat teoksillaan ihmistä kokemaan maailmaa muiden eläinlajien aistein. Tutkittavana ovat esimerkiksi lintujen ja käärmeiden näköaistit, jotka eroavat ihmisen näkökyvystä: monilla lintulajeilla on kyky nähdä ultraviolettivaloa, käärmeet puolestaan aistivat infrapunavaloa kuononsa kuoppaelimillä. Leena Pukin videoteos Night hunters (2021) havainnollistaa, millaisena käärme tuon infrapuna-aistinsa avulla näkee saalistamansa jäniksen.

Esillä on videomateriaalia, maalaus ja installaatio. Esitelmääkin päästään ottamaan vastaan; alakerran installaatiossa Koiran ja ihmisen yhteinen historia (2021, Karoliina Paappa) nainen ja lapsi lukevat tai toistavat tekstiä, jossa käydään läpi koiran ja ihmisen pitkää yhteiseloa. Dialogiksi tarkoitettu puhe pysäyttää katsomaan koiran hajujälkien ajallista kestoa, jota havainnollistetaan valoa varaavan, pimeässä hohtavan fosforimaalin avulla. On kiinnostava idea kääntää koiran hajuaistimus visuaaliseen muotoon – samalla tunnustaen, miten vaikeaa koiran vainun muuttaminen ihmiselle ymmärrettäväksi, inhimilliseksi kokemukseksi onkaan.

KUVA2 Koiran ja ihmisen yhteinen historia Paappa Rajatila

Karoliina Paappa on kääntänyt koiran hajuaistimusten ajallisen keston visuaaliseen muotoon teoksessaan Koiran ja ihmisen yhteinen historia (2021). Valoa varaava, pimeässä hohtava maali esittää hajujälkien hiipumista. Kuva: Katri Kovasiipi

Taiteilijat Paappa ja Pukki ovat työstäneet Toisen nahoissa -projektiaan jo vuodesta 2018. Hanke on yksi posthumanistisen aikakautemme luonteva ilmentymä: todellisuuskäsitystämme hallitseva ihmiskeskeisyys on väistymässä, ihminen palautetaan luomakunnan hallitsijan roolista yhdeksi lajiksi muiden eläinten joukkoon. Muiden lajien kokemusmaailmaa ei voida enää sivuuttaa eivätkä ihmisten tarpeet ole perustelu eläinten oikeuksien unohtamiselle.

Eläinten merkittävästä roolista eri puolilla maailmaa eri aikakausina syntyneissä myyteissä kertoo puolestaan Karoliina Paapan videoteos Käärmekivi (2021). Se on esimerkki antropomorfismista eli ihmisenkaltaistamisesta, jossa inhimillisiä ominaisuuksia liitetään vaikkapa eläimiin ja esineisiin. Ilmiö on kaikille tuttu vähintäänkin eläin- ja ihmesaduista. Teos saa pohtimaan, miten myös suhtautuminen antropomorfismiin on muuttunut eri aikakausina: joskus se on ehkä lisännyt eläimiä kohtaan tuntemaamme kunnioitusta, mutta toisessa kulttuurisessa tilanteessa se saatetaan kokea yhtenä eläinten hyödyntämisen ja alistamisen muotona.

Eläinten aistimusten siirtäminen ihmisen kokemukseksi osoittautuu haasteelliseksi, ja tiettyä sympaattista kömpelyyttä on Toisen nahoissa -näyttelykokonaisuudessakin. Saapa nähdä, kuinka pitkälle näissä aistikokemusten käännöksissä vielä pääsemmekään, kun tekoäly ja virtuaalitodellisuus VR-laseineen arkipäiväistyvät. (Katri Kovasiipi)

Karoliina Paappa ja Leena Pukki: Toisen nahoissa. Galleria Rajatila, Hämeenpuisto 10, Tampere, 20.4. saakka ma-pe 13–18, la-su 12–16.

* *

Kuihtuneen luonnon pyhitys ja ihmisen taakat

Udi Salmiaitan ja Aki Suutarin yhteisnäyttelyssä VALOON nähdään Salmiaitan tarkkoja akvarelleja sekä Suutarin pronssi- ja alumiiniveistoksia. Salmiaitta kuvaa teoksissaan tammenlehviä ja muita kasvinosia syksyisen kuihtuneessa ulkoasussaan.

Orgaanisuuteen Salmiaitta yhdistää pienieleisesti myös pyhyyttä: lehvät saavat toisinaan ympärilleen kultaisen kehän, kuin sädekehän. Teos Martyria, Malva alcea (2020) noudattaa toteutukseltaan triptyykin muotoa. Kolmesta teoksen osasta keskimmäinen on suurempi kuin kaksi muuta, ja siinä tuo sädekehämäinen muoto tarkasti maalatun, kuihtuneen ruusumalvan kukinnon ympärillä saa erityistä painoa. Tämä on hyvä esimerkki myös teosten nimeämisestä, jolla Salmiaitta pyhittää kuihtuneiden kasvien muotokuvat liittäen niihin kristillistä mytologiaa.

KUVA3 Udi Salmiaitta Ronga

Udi Salmiaitan kolmiosainen teos Martyria, Malva alcea (2020) on syntynyt akvarellina paperille. Kuva: Katri Kovasiipi

Salmiaitan akvarellien tarkkuus ja herkkyys kohottaa katsojaakin arjen yläpuolelle, vaikka teosten värisävyt ovat maanläheisiä ja arkisia. Runsas valkoinen tyhjä tila korostaa näiden teosten harrasta vaatimattomuutta. Kreikan ja latinan kanssa flirttailevat teosnimet luovat tuohon vähäeleisyyden ylistykseen myös kontrastia sekä kerrostuman kulttuurihistorian havinaa.

Suutarin veistoksissa on pääosassa ihminen, mutta ei yksin: ihmishahmoisista veistoksista pukkaa kasvamaan myös oksistoja, perhosia ja jyrkkiä maanmuotoja. Suutari tuntuu muistuttavan, ettei ihmiskunta voi olla maailmassa erillään muista olevaisista. Samalla hän ilmentää inhimillisen elämän taakkoja, valtasuhteita ja eri tunnetiloja ihmisveistoksiin liittämiensä elementtien avulla.

KUVA4 AkiSuutari Ronga

Etualalla Aki Suutarin keramiikkaveistos Nimetön (2021), taustalla Valtias (2020). Kuva: Katri Kovasiipi

Onpa Suutari tuonut esille myös sarjan pyhimyksiä esittäviä vaaleita keramiikkaveistoksiaan. Tämä sarja edustaa varsin erilaista tyyliä kuin näyttelyn muut veistokset.

Suutaria ja Salmiaittaa yhdistää kiinnostus orgaanisiin muotoihin, joiden kautta he käsittelevät ihmisen suhdetta niin luontoon kuin uskonnollisuuteenkin. Temaattisesti nämä kaksi erilaista tekijää sopivat hyvin samaan näyttelyyn. (Katri Kovasiipi)

Udi Salmiaitta ja Aki Suutari: VALOON – akvarelleja ja veistoksia. Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, 22.4. saakka ti–pe 12–18 ja la–su 12–16. 

* *

Paviaani selässä matkaan

Galleriat ovat turvallisia kurkkauspaikkoja koronan ajallakin, ja käytännössä näyttelytiloista ainoita, joissa voi juuri nyt itse olla läsnä konkreettisen taiteen kanssa. Mutta meneehän se näinkin, nettisivuilta teoksiin zoomaten.

Galleria Saskia Aleksanterin puiston kyljessä tarjoaa nyt myös mahdollisuutta yksityisnäyttöön. Voit sopia ikioman käyntisi itsellesi tai viiden hengen seurueelle olemalla suoraan yhteydessä galleriaan. Yksityisnäytöt järjestetään aamupäivisin kello 10–12 joka päivä. Myös iltanäytöstä kello 18 jälkeen voit sopia. Mukana kierroksella on Saskian omasta ryhmästä joko Maisa Heiskanen tai Päivi Carlstedt.

elinaruohonen journey 2019 1

Journey, Not Destination, öljymaalaus pleksille (2019). 

Saskiassa on esillä Elina Ruohosen pleksille tekemiä öljyvärimaalauksia, joissa hän pohtii ihmisen ja luonnon rinnakkaiseloa. Ihminen on vapautunut herruusajattelustaan lajien suhteen.

Ruohonen irtoaa dystopiaa manaavista ja antaa ihmisen olla paratiisissa. Sudenkorennot sinkoilevat Fastfood Race II -teoksessa kalojen, sammakoiden ja lintujen kilpasyöksyissä ateriana ja maailman kaunistuksena.

Sudenkorennoilla itselläänhän on vain muutama elinpäivä.

Ruohosen tekniikka, jossa teos maalataan öljyllä pleksille kääntökuvaksi, antaa katsojan tulla osaksi teosta heijastuksena. Maali- ja työstökerrosten myötä ensin maalattu näkyy katsojalle ensimmäisenä – päinvastoin kuin maalauskerrokset yleensä sijoittuvat.

ruohonen fastfoodrace ii copy

Fastfood Race II, öljymaalaus pleksille (2020). 

Vaikutelma on kevyt, leijuva, johtuen myös pastellisävyistä ja Ruohosen pensselinleikistä.

Teokset ovat vastustamattoman kauniita, mutta niiden viesti ei ole aina yhtä kirkkaasti luettavissa.

Journey, Not Destination on ajatuksena kuin leimahdus. Olemme valmiita valloittamaan kuun, mutta sidoksissa maan lajeihin. Paviaani selässä matkaava astronautti on tarkkaan katsoen paviaanin jälkeläinen itsekin. (Anne Välinoro)

Elina Ruohonen: Futuurissa, vol. 2. Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, 21.4. saakka ma–pe 12–18 ja la–su 12–16.

* *

Matka piirtäjän mieleen räjäyttää näyttelyripustusten konventiot

”Jos Tahot edelleen sallii, minulla on ensi kuussa näyttely. Jonkinlainen retrospektiivinen katsaus ja kattaus siitä on tulossa. Vien sinne kaikki paperini ja katson, mitä seinille mahtuu. Saa nähdä mitä tulee.” Näin on kirjoittanut kuvataiteilija Jaakko Tuomainen Hirvitalon näyttelytiedotteeseensa, teksti on hänen päiväkirjamerkintänsä torstailta 25.3. klo 12.55.

Tuomainen on todellakin tuonut Hirvitalolle kaikki paperinsa. Ensisilmäykseltä näyttely vaikuttaa kaaokselta, kuin ullakolta, jonne työnnetään kaikki se, mille ei löydy jäsenneltyä paikkaa. Näyttelyn niin sanottu ripustus haastaa totutun ja sovinnaisen tavan laittaa kuvataidetta esille. Nurkissa on isoja paperirullia, lattioilla on pinoja, papereita ja maalauksia on kiinnitetty seinille vieri viereen ja päällekkäin, sommittelu näyttää satunnaiselta ja impulsiiviselta. Ensin mietin, jaksanko ruveta katselemaan tätä sotkua ollenkaan. Sitten kun siihen ryhdyin, en melkein malttanut lopettaa.

Tuomaisen piirroksissa on välittömien hetkien tuntua, tekijän läsnäolo. Kun teokset on ripoteltu järjestystä ja hallittuja muotoja kaihtavaan tapaan, katsoja noudattaa omaa logiikkaansa niiden tutkimisessa. Voi kiinnittää katseensa vain niihin teoksiin, joihin oma kiinnostus riittää. Tyylien kirjo on laaja. On tussipiirrosta, maalausta, akvarellia, lyijykynäpiirrosta, hiiltä, pastellia… modernismin perinteeseen kiinnittyviä maalauksia ja piirroksia, sarjakuvia, pelkkiä tekstejä. Värikarttoja, raskaita rykäisyjä, kevyitä henkäyksiä. Kuin olisi katsojana päässyt taiteilijan mielen ullakolle.

KUVA5 Jaakko Tuomainen 2 Hirvitalo

”Jonkinlainen retrospektiivinen katsaus ja kattaus siitä on tulossa. Vien sinne kaikki paperini ja katson, mitä seinille mahtuu”, on kuvataiteilija Jaakko Tuomainen kirjoittanut Hirvitalon näyttelystään puolitoista viikkoa ennen näyttelyn avautumista. Kuva: Katri Kovasiipi

Materiaalia on joka lähtöön, pitäisikö sitä jotenkin järjestää? Ei, ei sittenkään. Jos tätä nyt alkaisi ammattikuraattori ripustella siten kuin kuvataidenäyttelyitä on tapana laittaa hallitusti esille, jotain ihan olennaista menetettäisiin. Virtaavuus ja kaikkien vaihtoehtojen yhtäaikainen olemassaolo on tässä näyttelyssä kiehtovalla tavalla läsnä.

Näyttelyn vastaanotossa auttanee tällainen luonne, joka sietää keskeneräisyyttä ja epäsiisteyttä. Ihminen, joka haluaa arkistoida kaiken aakkosjärjestykseen, exceliin ja samanlaisiin nimikoituihin laatikoihin ja purkkeihin, voi tällaisessa näyttelyssä toki hiiltyä, tai ainakin testata ja venyttää sietokykynsä rajoja. (Katri Kovasiipi)

Jaakko Tuomainen paperilla. Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo, Hirvikatu 10, Tampere, 25.4. saakka ti–su 14–19.

* *

Urheilutermistä kohti taiteilijan vapautumista

Paula Puikkonen tuo tällä kertaa galleriassaan nähtäville omia maalauksiaan. Näyttelyn teemana on Apina selästä.

Apina selässä on urheilumaailmassa käytetty termi, joka viittaa onnistumisen paineisiin tai henkisiin esteisiin, joilla ihminen estää itseään onnistumasta. Mitä kauemmin epäonnistumisen kehä jatkuu, sitä enemmän itsevarmuus kärsii ja sitä isommiksi maalinteon ja voiton esteet kasvavat.

Poiketessani Galleria Koppelossa saan tilaisuuden jututtaa taiteilija-galleristia. Heti onkin kysyttävä, mikä on ollut hänen selässään tuo apina, josta piti päästä eroon.
”Se on esittävyys”, vastaa Puikkonen viipymättä.

Näyttelyssä onkin nähtävillä kahdenlaisia maalauksia: on niitä, joissa apina vielä roikkuu tekijänsä niskassa ja joissa hän vielä pyristelee esittävän ja abstraktin välimaastossa. Näissä teoksissa on läsnä myös hyvin voimakkaita taidehistoriallisia vaikutteita. Puikkonenhan on aiemminkin maalannut kolorismissaan lennokkaita uudelleentulkintoja esimerkiksi Michelangelon ja Rembrandtin maalauksista.

KUVA6 Paula Puikkonen Koppelo Hurmos

Barokkimaalausten sulokas lennokkuus yhdistyy vahvaotteiseen kolorismiin Paula Puikkosen maalauksessa Hurmos. Kuva: Katri Kovasiipi

Onko taidehistoria siis yksi painolasti, josta taiteilija kokee haluavansa eroon?

”Ei, se on suuri inspiraation lähde”, sanoo Puikkonen.

Puikkonen on pitkällä taiteilijan urallaan toiminut ansiokkaasti myös kuvataiteen opettajana. Allekirjoittaneellakin on vuosien varrella ollut tilaisuus osallistua hänen mainioille piirustus- ja maalauskursseilleen. Eräältä kurssilta muistuu mieleen omakohtainen kokemus, miten vaikeaa esittävyydestä on siirtyä abstraktiin ilmaisuun. Siinä joutuu murtautumaan läpi seinästä, jonka olemassaolosta ei ole aiemmin tiennyt mitään. Tästä murtautumisen, ilmaisun vapautumisen ja irtaantumisen prosessista Puikkosen näyttelyssä on nyt kyse.

KUVA7 Paula Puikkonen Koppelo Apina selasta

Urheilutermi Apina selässä on taipunut muotoon Apina selästä, kun kuvataiteilija Paula Puikkonen on etsinyt vapautumisen tunnetta maalaamiseensa. Kuva: Katri Kovasiipi

Puikkosen kolorismi on huikeaa, ja se kukoistaa sekä esittävyyden kanssa kamppailevissa että abstraktiin ilmaisuun jo irtautuneissa teoksissa. Minusta tuntuu, että Puikkonen nyt vähän kujeilee meidän katsojien kanssa antaessaan ymmärtää, että abstraktit teokset olisivat päätavoite ja jotenkin parempia kuin ne, joissa on mukana esittäviä elementtejä. Viimeksi mainituissa hän myös salaviisaasti näyttää meille, miten esittävyys abstarhoituu vaiheittain ja ilmavoituu asteittain.

Abstraktin ja esittävyyden vastakkainasettelu ei lopulta kannatakaan, vaan lopulta hienointa voi olla niiden sulautuminen. Puikkosen kädenjälki ja väriaistien värisyttely on tunnistettavaa, olipa kyse sitten maalauksista, joissa Apina on vielä selässä tai se on jo saatu ravisteltua sieltä irti. Näyttelyn kliimaksi, maalaus Kahleeton, löytyy gallerian yläkerrasta.

”Kun apina putoaa selästä, suorituspaineet häviävät ja maalihanat aukeavat”, toteaa Puikkonen näyttelytiedotteessaan. (Katri Kovasiipi)

Paula Puikkonen: Apina selästä. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 30.4. saakka ti–pe 12–18, la–su 12–15.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This